Jokaisen naisen on ratkaistava äitiyskysymys

Sheila Hetin kirjan luettuaan Vappu Kannas tiesi, ettei halua lapsia. Rachel Cuskin jälkeen hän tiesi, että haluaa.

 

Sheila Heti: Motherhood. Harvill Secker 2018.

Rachel Cusk: A Life's Work. On Becoming a Mother. Fourth Estate 2001.

 

Why are we still having children? … A woman must have children because she must be occupied. When I think of all the people who want to forbid abortions, it seems it can only mean one thing – not that they want this new person in the world, but that they want that woman to be doing the work of child-rearing more than they want her to be doing anything else. There is something threatening about a woman who is not occupied with children. … What is she going to do instead? What sort of trouble will she make? (Motherhood, 32)

 

Äitiydestä on kirjoitettu jonkin verran, mutta siihen nähden että koko ihmiskunta on peräisin äideistä, hämmentävän vähän. On kuin ihmiskunnan olohuoneessa olisi jättimäinen elefantti ja kysymys alkuperästämme olisi lähes täysin selvittämättä. Me kaikki tulemme naisen kohdusta ja naisilla on siten halutessaan valta aiheuttaa inhimillisen maailman loppu, kuten Adrienne Rich toteaa feministisessä klassikkokirjassaan Of Woman Born. Motherhood as Experience and Institution (1976).

 

Kanadalaisen Sheila Hetin kirja Motherhood (2018) tarjoaa uuden näkökulman äitiyskeskusteluun. Motherhoodin keskiössä ei ole nimestään huolimatta niinkään äitiys vaan ei-äitiys – positiivisemmin ilmaistuna se, että nainen päättää olla hankkimatta lapsia. Kirja ei ole elämäntapaopas tai kertomus ei-vapaaehtoisesta lapsettomuudesta vaan romaani, tosin autofiktiivinen, ja sitä voi myös lukea omaelämäkertana. Koska äitiyteen suhtaudutaan länsimaisessa kulttuurissa yleensä didaktiivisesti eikä kuvailevasti, päätös olla hankkimatta lapsia herättää helposti paheksuntaa.

 

Nainen nähdään itsekkäänä, jos hän ei toteuta biologiaansa eikä ylläpidä elämän jatkuvuutta. Usein tähän liittyy myös rasismia, kun vastavuoroisesti ”liikaa” lisääntyviä eri etnisiä ryhmiä paheksutaan, kuten Jacqueline Rose huomauttaa kirjassaan Mothers – An Essay on Love and Cruelty (2018). Äitiyteen liittyy tiukka koodisto ja paljon sääntöjä, niin kuin naisena olemiseen ylipäätään. Rachel Cusk ilmaisee tämän omassa äitiyttään käsittelevässä kirjassaan A Life's Work (2001) seuraavasti: ”No Korean cheerleading team was ever ruled with so iron a rod as pregnant women in the English-speaking world.” (31) Rosen mukaan taas äitiyden läheinen suhde kuolemaan saattaa selittää sen, miksi se herättää niin paljon levottomuutta (24).

 

Kysymys lasten hankkimisesta tai hankkimatta jättämisestä on tapa, jolla naisia on luokiteltu ja arvotettu, jopa piinattu, mutta harvemmin on tarkasteltu sitä, millaista on pohtia tätä kysymystä, miltä se tuntuu, miten se vaikuttaa elämään. Heti tarkastelee äidiksi tulemista ja siitä kieltäytymistä naisen itsensä – kirjan nimettömän päähenkilön ja kertojan – näkökulmasta, mikä on tässä kontekstissa radikaalia.

Joudumme tekemään päätöksen elämän luomisesta, leikkimään jumalaa. Kuka pystyy siihen?

En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa siitä, miltä tuntuu käyttää iso osa aikuiselämästään sen pohtimiseen, hankkiiko lapsia. Suurin osa naisista kuitenkin tekee niin. Meidän on pakko, koska meillä sattuu olemaan siihen tarvittava koneisto. Heti ei lähde mukaan keskusteluun siitä, mitä naisten kuuluisi tehdä, vaan kuvailee sitä, miltä tuntuu elää tämän kysymyksen kanssa ja lopulta tehdä jonkinlainen päätös. Saan konkreettisen muistutuksen tästä, kun minulla todetaan endometrioosi samaan aikaan kun luen Hetin kirjaa. Endometrioosi pakottaa ajattelemaan sitä tosiasiaa, että en pakosti pysty tulemaan raskaaksi vaikka haluaisinkin. Joudun katselemaan munasarjojani harmaalla ruudulla muutaman kuukauden välein. Mietin ruumistani, lisääntymistä ja äitiyttä enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä.

 

Ja kuitenkin olemme lähestulkoon voittaneet biologian. Naiset voivat olla tulematta raskaaksi, elää ilman kuukautisia, ja pian menopaussiakin voidaan siirtää kymmenillä vuosilla. Kaikki tämä merkitsee sitä, että ennen sattumalle/kohtalolle/jumalalle kuulunut valta siirtyy ihmisille ja ennen kaikkea naisille, ainakin länsimaisissa demokratioissa. Joudumme tekemään päätöksen elämän luomisesta, leikkimään jumalaa. Kuka pystyy siihen?

 

Motherhoodin kertoja turvautuu I Ching -tyylisiin kysymyksiin ja kolikoiden heittämiseen pohtiessaan tulevaisuuttaan. Hän kohtaa selvännäkijän ja käy tarot-luennassa. Hänessä kiteytyy itsekeskeinen ja neuroottinen nykyihminen, joka kyseenalaistaa kaiken ja jonka maailmassa ei enää ole luonnollisia asioita. On suhde omiin esiäiteihin ja äitiin, joiden elämät ovat olleet täynnä tyytymättömyyttä, osittain siksi, että heidän ei olisi pitänyt hankkia lapsia. On äitiyden ja kärsimyksen ketju, jonka kertoja haluaa katkaista. On kirjoittaminen, joka on kaikista tärkeintä (rakkauden lisäksi) ja yksinäisyyden tarve, mihin huolehtiminen toisesta olennosta ei sovi.

 

Nämä ovat tärkeitä asioita. Minulle tärkein oivallus lukiessa on kuitenkin se, minkä kirja tuntuu tavaavan minulle selkokirjaimin, kerien sivu sivulta auki tätä yksinkertaista faktaa: naisen ei ole pakko lisääntyä. Ei ole mitään virastoa tai tahoa, joka pakottaisi meidät siihen, ainakaan vielä. On järkyttävää, että en ole ennen tajunnut sitä. Mitään kamalaa ei tapahdu, omalle elämällemme tai muiden, jos emme tee lapsia. Maapallo voisi paremmin, jos meitä olisi vähän vähemmän. Tästä vapauttavasta viestistä Hetin kirja saa painavimman voimansa, myös filosofisella tasolla, koska on tosiasioita, jotka on ovat niin yksinkertaisia, että ne on sanottava ääneen ennen kuin ne tajutaan.

 

Olemme tottuneet katsomaan äitiyttä ja lapsettomuutta tietyn sapluunan läpi, joka peittää niiden monimutkaisemmat kasvot. Cusk puuttuu tähän, kuvaillessaan omaa äidiksi tuloaan: ”[I]ndeed everywhere in the culture of maternity one can see the difficult precedence of motherly emotion, its one-sidedness, the lonely fantasy of its frilly bassinets, its tiny snow-white garments, its angelic cribs and insignia of stars and teddy bears.” (83)

 

Hetin kirja muistuttaa paradoksaalisesti, miten epäkiinnostava ja triviaali kirjan keskiössä oleva kysymys lasten hankkimisesta oikeastaan on, ja Motherhoodkin alkaa vähitellen edetä yhä kauemmas lähtökohdastaan muiden aiheiden noustessa tärkeämmiksi. Se mikä alkaa kysymyksillä lasten hankinnasta, päättyy toisenlaisiin kysymyksiin, jopa kysymysten häviämiseen: ”It is often said that whether or not to have children is the biggest decision a person can make. That may be true, but it also doesn't mean anything.” (Motherhood, 29)

Äitiyttä on myös se, että on jonkun lapsi, ei pelkästään se, että tulee jonkun äidiksi.

Motherhoodin todellinen tarkoitus ilmaistaankin heti kirjan toisella sivulla. Heti (tai kertoja) haluaa luoda esineen, joka ymmärtää maailmaa paremmin kuin hän itse: ”I had to create a monster apart from me, that knew more than I knew, had a world view, and did not get such simple words wrong.” (Motherhood, 2) Kertoja alkaa kirjan edetessä ymmärtää, että lapsen sijaan hän haluaa synnyttää kirjan, joka on hänelle kuin lapsi, samankaltaisen tilan maailmassa täyttävä asia, mutta toisaalta voimakkaampi ja mahtavampi. Heti itse on todennut haastattelussa, että haluaa vaikuttaa lukijoidensa elämään, kirjoittaa kirjan, joka on myös esteettisesti kaunis.

 

Kauneimmillaan Motherhood on silloin, kun se sulkee äitiyden ympyrän ja tarkastelee kertojan äidin, isoäidin ja isoisoäidin elämien vastaavuuksia ja eroja, heidän suru(j)aan. Hetin (tai kertojan) isoisoäiti kuoli influenssaan, koska oli niin köyhä, ettei voinut maksaa lääkärille. Isoäiti puolestaan joutui Auschwitzin keskitysleirille, ja selviydyttyään sieltä joutui luopumaan haaveestaan ryhtyä lakimieheksi aviomiehensä tuhlattua perheen rahat. Kertojan äiti on täyttänyt oman äitinsä menetettyjä haaveita, kouluttautunut patologiksi ja tehnyt töitä, töitä, töitä koko elämänsä, niin että kertoja kuvaa omaa äitiyden malliaan: ”My mother works hard, and I work hard, too. I took the lesson of hard work from her. That is what a mother does: she sits in her room and works hard.” (Motherhood, 40) Äitiyttä on myös se, että on jonkun lapsi, ei pelkästään se, että tulee jonkun äidiksi. Motherhoodissa katsellaan lopulta äitiyttä taaksepäin, esiäiteihin, pikemminkin kuin eteenpäin, tuleviin lapsiin.

 

Motherhood on myös kertomus parisuhteesta ja äitisuhteesta. Sen päämäärä on kahtalainen, toisaalta estää kertojaa ja hänen äitiään olemasta surullisia, toisaalta auttaa kertojaa selvittämään haluaako hän lapsia. Kirja kuvaa omaa tehtäväänsä näin: ”This will be a book to prevent future tears – to prevent me and my mother from crying. … Perhaps I can figure out why she is crying, and why I cry, too, and I can heal us both with my words.” (Motherhood, 16). Ja näin: ”In the early days of writing this book, I thought it would be a trick: that I would write it and it would tell me whether I wanted to have a child.” (Motherhood, 273) Kertojan miesystävä ja heidän keskinäinen suhteensa elää näiden kysymysten välissä ja tuo kirjaan häivähdyksen sovinismia, mutta myös ymmärrystä kertojan kumppanin taholta, joka jättää päätöksen naiselle. Miesystävällä on toisen naisen kanssa saatu tytär, jonka kautta kertoja havainnoi myös ei-biologisena äitinä olemista.

Lapsi syntyy, mutta Cuskin minuus kuolee sen myötä.

Hetin kirja on feministinen ja siten läpeensä poliittinen. Motherhood kohoaa puuduttavan maanpinnalla tapahtuvan jankutuksen yläpuolelle purkamalla naiseuteen, äitiyteen ja ruumiillisuuteen liittyviä myyttejä kirurgimaisella tarkkuudella. The Globe and Mail -lehden haastattelussa toimittaja vertaa sitä Simone de Beauvoirin Toiseen sukupuoleen. de Beauvoirista poiketen Heti kuitenkin kiinnittyy juuri naisen biologiaan, vaikka kirjan viesti onkin kirjailijan omin sanoin se, että nainen on yhtä paljon älynsä kuin biologiansa (The Globe and Mail, 2.5.2018).   Kenties juuri ruumiillisuus tekee Motherhoodista tunnistettavan ja lohdullista luettavaa, koska harvemmin saa lukea siitä, miltä tuntuu elää naisen ruumiissa. Feminismillä siis riittää työsarkaa yllin kyllin.

 

To try and understand my moods: my two weeks of unhappiness – PMS, the luteal phase. Then a few days of bleeding. Then a week of mild newness – the follicular phase – when my body is preparing for new life, and ideas come to me easily. Then a few days of ovulating – those days of sparkling joy, when my body most wants to fuck, and nothing in my life feels off. … The female body, in particular, expresses time and is close to time. When the blood comes out, another month has passed. (Motherhood, 107-108)

 

Cuskin A Life’s Work on kuin Motherhoodin peilikuvateos. Siinä, missä Heti kuvailee päätöstä olla tekemättä lapsi lähes raskauden kaltaisena prosessina – aikaa kuluu, lopuksi syntyy jotain: päätös –, Cusk kuvaa raskautta, lapsensa syntymää ja ensimmäisiä elinkuukausia kuoleman kaltaisena tapahtumana. Lapsi syntyy, mutta Cuskin minuus kuolee sen myötä. Cuskista tulee äiti ja hän oppii roolin, mutta samalla hän jakautuu kahtia, eikä enää koskaan ole pelkästään oma itsensä tai äiti. Hän on kahtiajakautunut olento ja siksi puutteellinen.

 

To be a mother I must leave the telephone unanswered, work undone, arrangements unmet. To be myself I must let the baby cry, must forestall her hunger or leave her for evenings out, must forget her in order to think about other things. To succeed in being one means to fail at being the other. The break between mother and self was less clean than I had imagined it... I merely learn to legislate for two states, and to secure the border between them. (A Life's Work, 63)

 

Cuskinkaan teos ei ole opaskirja äitiyteen vaan kaunokirjallinen teos. Tämä pitää ilmeisesti mainita, vaikka se tuntuu itsestäänselvyydeltä, sillä mikä tahansa äitiyttä käsittelevä liitetään niin helposti sääntöihin. Cusk itse toteaa sen kirjan uuden painoksen esipuheessa, koska teos herätti ilmestyessään Englannissa paljon negatiivisia reaktioita, suorastaan raivoa. Alan pelätä äitiyttä, kun luen kirjan, koska se tuntuu vahvistavan pahimmat pelkoni. Toisaalta tunnen huojennusta, että luen kuvausta äidiksi tulemisesta, jonka voin tunnistaa.

 

Cuskista tulee äiti, mutta hän on edelleen monimutkainen olento, täynnä vaihtelevia tunnetiloja. Hän vihaa minuutensa häviämistä, vauva-arjen ajatonta kakofoniaa, mutta pyrkii löytämään kaikelle tapahtuvalle sanat, pureutumaan kokemuksensa ytimeen. Hän on siis kyennyt edelleen olemaan kirjailija, vauvastaan huolimatta, osittain jopa sen ansiosta. Hän on myös edelleen lukija, koska siteeraa kirjallisuuden lapsettomuus- ja äitiyskuvauksia, kuten Edith Whartonin The House of Mirthiä (suom. Säätynsä uhri) ja Frances Hodgson Burnettin Salaista puutarhaa.

Ehkä äitiyden pohtimista voisi alkaa kutsua naisenpainiksi.

Molemmat kirjat tuntuvat lopulta kertovan samasta asiasta: siitä miten paljon äitiys yhä naisia määrittää negatiivisessa ja positiivisessa mielessä (äitiyden puuttuminen versus äitinä oleminen) jopa nykyäänkin, näennäisen post-biologisessa maailmassa: ”I will have no idea how I could have been so naïve about how time acts in the life of a woman; how it is the essential realm in which a woman lives. All the things I neglected to do because I refused to believe, fundamentally, that first and foremost I was female.” (Motherhood, 195)

 

Hetin kirjan luettuani tiedän, etten halua lapsia. Cuskin kirjan luettuani tiedän, että haluan. Molemmat ovat totta yhtä aikaa. En tiedä ratkeaako tilanne koskaan, ja alan epäillä, että tämä ristiriita sijaitsee pohjimmiltaan kaiken äitiyden ja siitä kirjoitetun ytimessä. Heti vertaa tätä kamppailua jaakobinpainiin, Vanhan testamentin kertomukseen siitä miten Jaakob painii enkelin kanssa ja tulee lopulta siunatuksi. Ehkä äitiyden pohtimista voisi alkaa kutsua naisenpainiksi.

 

Then I named this wrestling place Motherhood, for here is where I saw God face-to-face, and yet my life was spared. (Motherhood, 284)