Miranda July ja hullu, hyödyllinen häpeä

Jos on liian omaelämäkerrallinen, menettää jonkin kepeyden, sanoo minämuotoisten tekstien mestari Nuoren Voiman haastattelussa. Tunteista puolestaan yksi on kirjailijalle ylitse muiden.

Miranda July on kiitetty yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä ja taiteilija, mistä syystä olisi kohtuullista että hän ei olisi myös omaääninen ja kriitikoiden ylistämä kirjailija, mutta näin on.

Hänen tähänastiset kirjansa ovat esikoisromaani The First Bad Man sekä novellikokoelma No One Belongs Here More Than You, joka on myös kirjoista vahvin. (Teokset on suomennettu melko latistuneilla nimillä Avokämmen ja Uimakoulu.) Näiden teksteissä eristyneet, usein tavalla tai toisella monomaaniset hahmot yrittävät tulla toimeen maailman kanssa käytössään olevilla (melko rajoittuneilla) keinoilla. 

July on kirjoittanut myös vaikuttavan nonfiktiokirjan It Chooses You. Siinä jumittuneen käsikirjoituksen kauhua pakeneva July kulkee haastattelemassa ihmisiä PennySaver­-lehden myynti-ilmoitusten takana. Kuulostaa idioottimaiselta, mutta kirja kertoo lopulta melkein kaikesta, ja sekä särkee sydämen että saa nauramaan ääneen, jos sellaisesta pitää.

Tässä haastattelussa July on ennen kaikkea kirjailijan ominaisuudessa; novellikokoelma Uimakoulu ilmestyi juuri Siltalan kustantamana. Hän vastasi Skypellä kotoaan Los Angelesista. 

Anu Silfverberg: Huomenta. Tämä haastattelu julkaistaan suomeksi, joten et valitettavasti pääse lukemaan, mitä siinä sanotaan.
Miranda July: Mistä tiedät, etten osaa suomea?
AS: Se oli rohkea arvaus. Mutta aloitetaan: Ulkoavaruuden antropologi saapuu maapallolle. Häntä kiinnostaa, mitä sinä oikeastaan teet, eli mikä tehtäväsi täällä on.
MJ: Sanoisin että minun tehtäväni on... kuunnella tiettyjä melko salaperäisiä ajatuksia ja tunteita ja seurata niitä epäilyksistä välittämättä johonkin lopputulemaan, joka on... taidetta missä tahansa muodossa? Tosin tämä antropologi varmaankin määrittelisi itse mitä teen, eikä olisi kiinnostunut siitä, mitä ihmisenä ajattelen.

AS: Salaperäisiä miten?
MJ: Kirjoittamisen alkupiste on minulle aina samanlainen: teksti alkaa jostain ratkaisemattomasta ajatuksesta, joka on epäselvä ja häiritsee. Se voi olla henkilön ominaisuus tai tarinan kaari, joka on tullut jostain mieleen pyörimään. Ajan kanssa siitä muodostuu jotain kokonaista, on kuin se olisi jo etukäteen kirjoitettu. Jos vain pystyn keskittymään, voin seurata sitä, ja silloin se on melkein kuin katsoisi elokuvaa.
AS: Kuulostaa taivaalliselta.
MJ: No, tuo oli ehkä liioittelua. On se vaikeampaa. Välillä on päiviä, jolloin olen ainoastaan epätoivoinen.

AS: Voisitko kertoa konkreettisen esimerkin siitä, kun jokin osanen on vähitellen muodostunut kokonaisuudeksi?
MJ: Kun kirjoitin novellia The Man On The Stairs olin solmussa ­isojen tunteiden kanssa, jotka liittyivät silloiseen poikaystävääni. Tunteeni olivat monimutkaisia ja ymmärsin, etteivät ne olleet
vain hänen ongelmansa, vaan liittyivät omaan suhteeseeni romantiikkaan ja miehiin ja... nauruun. Ikään kuin pitelin tuota tunnetta sisälläni huolella ja varoen; se tuntui tärkeältä, sellaiselta, että hei, tästä en ole lukenut vielä. Kerran sitten makasin hänen vieressään sängyssä, kun portaissa kuului narahdus. Tiesin ettei se ollut mitään, mutta kuvittelin portaisiin miehen, minkä jälkeen mietin mitä kaikkea se herätti, kun otti huomioon, missä tilassa itse olin.

AS: Liittyykö kaikki fiktiosi jollain lailla elämääsi?
ML: Kyllä, tietysti, mutta haluan olla varovainen tuon väitteen kanssa. Hahmoni eivät ole minä, en edes osaa sellaista. Jos olen hyvin omaelämäkerrallinen, menetän liikaa. Jonkin kepeyden. 

AS: Kirjasi It Chooses You on omaelämäkerrallista tekstiä ainakin siten että se on minämuotoista ja totta. Olen yrittänyt miettiä, mikä on oikea minän rooli tekstissä, jotta se kertoo lopulta maailmasta eikä itsestä. Tuossa kirjassa se on täysin kohdallaan, mutta en tiedä miksi. Mikä sinusta on minäkertojan oikea paikka? 
MJ: Se onkin tosi hankalaa. Ja oma vaikeutensa on siinäkin, jos on jossain määrin tunnettu henkilö. Toisaalta silloin kertoja on usein se, joka johdattaa lukijat muiden luokse. Jos It Chooses You kertoisi vain myynti-ilmoittelijoista, enkä olisi minäkertojana mukana, teos olisi kiinnostava, mutta voisi olla vaikeampaa saada ihmiset lukemaan se. Käytin itseäni ikään kuin välittäjänä. Ajattelin myös, että jos tunnen itseni luihuksi etuoikeutetuksi tirkistelijäksi, niin silloin minulla on velvollisuus kertoa siitä ja kirjoittaa se auki. Samalla lukija ehkä kokee saman.
Haastattelin kerran Rihannaa The New York Timesiin. Hän sanoi mielettömän kiinnostavia asioita, joten sen jälkeen sanoin editorilleni, että ei tässä minua tarvita; kirjoitan vain sitaatit. Editorini kielsi jyrkästi. He halusivat tavallaan novellin siitä miten Miranda July tapaa Rihannan. Mutta aika monet ihmiset olivat kyllä sen luettuaan ärsyyntyneitä – että kuka helvetti on Miranda July? 

AS: Mitä kirjoittaminen on sinulle itsellesi?
MJ: Se on lohdutusta. Se on myös ainoa tie onneen. Ei sillä, että olisin yleensä onnellinen kun kirjoitan, yleensä se on yhtä rämpimistä. Silti tuntuu, että olen onnellisin kun olen saanut kirjoitettua. 
AS: Mikä siinä lohduttaa?
MJ: Se, että on tällainen vaikea prosessi, joka luo uusia merkityksiä, kun sille antaa aikaa. Ja yksinkertaisempi vastaus: Olen kirjoittajien kasvattama. Vanhempani pyörittivät kustantamoa ja kirjoittivat, joten opin pienestä pitäen, että tämä on arvokasta ja hyvää. 

AS: Olet ns. monialainen, mutta kaikki toimesi ovat sellaisia, jotka vaativat poskettomasti aikaa, yritystä ja erehdystä. Miten kestät sen, että asiat ovat hitaita ja samalla aika loppuu, eli tämä viikko ei riitä, elämä ei riitä ja kohta me kuolemme?
MJ: En ole ratkaissut tuota. Lähinnä noudatan tarkkoja aikatauluja. Minulla on joka päivälle lista asioista, joiden pitää tapahtua. Priorisoin. Tiedän, että tärkeintä on kirjoittaminen ja siksi teen sen aamulla ensimmäiseksi. Välillä on katastrofeja: prokrastinoin koko päivän ja sitten viimeisen kymmenen minuutin ajan päätän olla muka täysillä mukana: ”Nyt! Minä omistaudun koko loppuajan kirjoittamiselle!” Säälittävää.

AS: Siitä tuli mieleen: mitä mieltä internetistä?
MJ: Se on superhyödytön suurin piirtein kaikkeen, mitä olen tässä kuvannut. Se on hyödytön kaikille, jotka eivät tarvitse nimenomaan sitä nimenomaan siihen, mitä tekevät. Työpäivän aikana blokkaan nettisivuja ohjelmilla. Yleensä varmistan aluksi, etten pääse Instagramiin tai Twitteriin. Kun olen hoitanut meilin, suljen internet-yhteyden tunneiksi. Paitsi että epäonnistun tässä koko ajan. Vaalien aikana en tehnyt moneen päivään mitään muuta kuin seurasin uutisia ja Twitteriä. 

AS: Monet sanovat että lukija lopulta luo kirjan merkityksen ja että vääriä tulkintoja ei ole. Sanoin ennen itsekin niin, mutta sitten kirjoitin kirjan ja havaitsin, että se on hevonpaskaa. Miten kestät vääriä luentoja?
MJ: Annan loppuvaiheessa yleensä tekstin luettavaksi ihmisille, joiden voin olettaa katsovan sitä täysin toisesta näkökulmasta. Se auttaa, koska heillä on aina jotain yllättävää sanottavaa. Palautteen perusteella sitten mietin, voinko jotenkin saada lukijat ymmärtämään paremmin ne asiat, joista itse välitän eniten. Sitten ajattelen että en voi tehdä enempää. Vaikka ei sillä, että ei olisi vääriä tulkintoja. Suurin minusta viljelty väärinkäsitys on “söpöys”, joka tuli jotenkin ensimmäisen elokuvani myötä. Kukaan minut tunteva ei ajattelisi, että söpöys liittyy minuun mitenkään; olen lähinnä kiinnostunut kaikesta mikä on synkkää ja noloa. En tiedä mistä se tuli. Ehkä en ollut kyllin seksikäs, joten minut laitettiin luokkaan ”söpö”? Tai en ollut kyllin epäseksikäs, jotta minut otettaisiin tosissaan?
AS: Söpöys on kai sitten ainoa mitä jää jäljelle.
MJ: Liikkumatila on kyllä pieni. “Outo” muuttuu “söpöksi”, joka muuttuu “ärsyttäväksi”. Kun olen nähnyt saman tapahtuvan muille naisille, olen tajunnut, että ainoa rikos voi olla tulla kuulluksi. 

AS: Ketkä ovat kirjallisia sankareitasi?
MJ: George Saunders on harvinainen ihminen siinä, että hän pystyy puhumaan kirjoittamisesta ymmärrettävästi. Jossain haastattelussa hän sanoi, että henkilöhahmo ei ehkä pysty ilmaisemaan itseään hyvin, mikä ei kuitenkaan tarkoita, ettei hän olisi kokonainen ihminen. Se on tärkein häneltä oppimani asia. Olen yleensä kiinnostunut hahmoista, joilla on rajoituksia ja jotka ymmärtävät maailman väärin, mutta ovat ehdottomasti kokonaisia ihmisiä. Tuntui hienolta, että hän sanoi sen ääneen; sain luvan vapautua sujuvasanaisista hahmoista. 

AS: Novelleissasi ja romaanissasi on paljon ihmisiä, jotka ovat a) yksinäisiä ja b) pakkomielteisiä tai monomaanisia. Miksi näin?  
MJ: Yleensä fiktiohahmoni eivät ole ihan tietoisia siitä, kuinka paljon yksinäisyys heitä vaivaa. Mutta ihmisethän ovat yksinäisiä, eikö? Paitsi ehkä jos puhutaan jostain hyvin poikkeuksellisesta ihmisestä, joka on kasvatettu todella hyvin. Tavallaan siis pidän yksinäisyyttä itsestäänselvyytenä. 
Monomaanisuudesta: Samastun helpoiten fokusoituneeseen tapaan olla. Tämä voi liittyä siihen, että toinen vanhemmistani on melkein asperger, tai ainakin sillä kirjolla. Hän on fokusoitunut tavalla, joka ei ole ihan normaalia. Hän pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan – ja siihenkin täysillä. En ole itse samanlainen, mutta koska olen hänen kasvattamansa, unohdan välillä, että minun on mahdollista keskittyä useampaan asiaan. Hahmoni saavat siitä sitten osansa.

AS: Leikitään lopuksi tällaista, että minä sanon sanoja, ja sitten sinä puhut.
MJ: Ok, leikitään.

AS: Kuolevaisuus.
MJ: Monissa tekemissäni asioissa on kuolevaisuutta ja kuolemaa. Myös elokuvassa, jota juuri nyt kirjoitan. Asiassa on kaksi puolta: On itse kuolema, sen käsite ja kysymys kuoleman jälkeisestä elämästä tai jostain sellaisesta. Sitten on kuolevaisuus, joka on inhimillinen tapa kokea pelkoa – uskomatonta, motivoivaa tai lamaannuttavaa pelkoa. Nämä molemmat kiinnostavat, mutta juuri nyt olen eniten innostunut kuolemasta tai siitä, mitä ihmiset siitä ajattelevat.

AS: Häpeä. 
MJ: Oh yeah, siitä minä tykkään. Häpeän kokeminen on hirveää, se on kauhea, itse luotu maailma, mutta kirjoittajalle se on mahtava asia. Luovasta näkökulmasta häpeä on hyödyllinen, koska se on tunteena niin kuuma, melkein yhtä intohimoinen kuin romanttinen rakkaus, niin hulluksi tekevä, äärimmäinen ja kiinnostava. Se kiinnittää huomion. Siinä missä yksinäisyys on matalaa huminaa, häpeä on melkein väkivaltaista. Se myös vaatii sosiaalisen kontekstin: Ihminen voi olla keskenään aina vain yksinäisempi, mikä lopulta voi muuttua tylsäksi. Häpeä taas vaatii ajatuksen jostakusta, joka näkee. Nyt kun sanon tämän ääneen, ajattelen, että pitää ehdottomasti kirjoittaa enemmän häpeästä. Sehän kuulostaa ihan mahtavalta.

AS: Seksi.
MJ: Siinä on paljon sellaista, mitä ei ole koskaan esitetty ja kuvailtu. Se on kirjoittajalle kuin villi länsi: jos suurin piirtein vain näyttää mitä on olemassa, on se uutta ja uskaliasta, koska tavallisesti kuvaus on niin kapeaa. Esimerkiksi elokuvissa suurin osa seksistä on sellaista, etteivät ihmiset oikeasti harrasta seksiä niin.  

AS: Miksiköhän se on niin? Kaikki aikuiset tietävät, että seksi on jotain muuta, mutta silti esitämme yhdessä, että siinä kuvastossa ei ole mitään outoa.
MJ: Jos fiktiivinen seksi on seksiä miehen ja naisen välillä – niin kuin se melkein aina on – , niin silti molemmat ovat kohtauksessa tavallaan miehiä. Nainen on kirjoitettu nauttimaan seksuaalisesti samoista asioista kuin mies. Lisäksi pari on täysin synkassa, mikä ei ole ihme, koska he ovat molemmat miehiä. Se, mikä kiihottaa suurinta osaa naisista, on jotain ihan muuta – ja hyvässä suhteessahan tällaiset asiat yleensä tiedetään. Mutta miten petollista antaa vain yhden ryhmän tulla kuulluksi ja väittää, että tämä on kaikkien todellisuus! 90-luvulla meille paasattiin, että pitää suhtautua kriittisesti median representaatioihin. Joten nykyisin kaikki jo tietävät, etteivät naisten kehot mediassa tai elokuvissa vastaa todellisuutta. Silti kukaan ei ole sanonut ääneen, että et saa orgasmia niin kuin nämä naiset elokuvissa. Meillä on joku sisäsyntyinen häpeä, joka pitää sitä kaikkea yllä.

AS: Ja takaisin häpeään!

Anu Silfverberg

Juttu on julkaistu maaliskuussa ilmestyneessä Nuori Voima -lehden numerossa 1/2017.