"Kaupungin yllä lepää kaistale" Iiris Laisi debytoi runoilijana
Vuoden 2020 Debytoi runoilijana -kisa on käyty, ja meillä on ilo julkaista voittajien tekstejä. Toisena julkaistaan Iiris Laisin pitkä, kolmeosainen runoelma. Debytanteista Iiris Laisi sekä Isa Hukka esiintyvät Nuoren Voiman Möykky-klubilla Tiivistämöllä perjantaina 28.8.
IIRIS LAISI, kuva: Mirke Tilja
"Olen elämästä kiinnostunut ja ahdistunut tanssinopiskelija, akrobaatti ja kirjoittaja. Nautin esityksistä, kehollisuudesta, asioiden sanoittamisesta ja siitä, kun ihminen nähdään osana muuta eläinkuntaa. Opettelen ottamaan elämässä iisisti, mutta vastustamaan aktiivisesti vinoutunutta politiikkaa sekä sorron monia muotoja."
1. Miksi kirjoitat runoutta?
Kirjoittaminen tekee tyytyväiseksi. Se täyttää. Parhaimmillaan runoudesta jää kaunis ja tyyni, kohottunut olo. Jotenkin kai jäsentelen elämän mähmää kun poimin ja sommittelen syviä, salattuja, ihania, outoja ja vittumaisia juttuja, esimerkiksi. Haluan myös tajuta aikaa ja palata siihen, mitä joskus oli. Huolella valmisteltu teksti pysyy hamaan tulevaan, mikä tuntuu arvokkaalta ja lohdulliselta. Parasta on tallettaa runoon jotakin tosi jännää, virkistävää ja kimpoilla sen mukana myöhemmin.
2. Mikä voisi olla runouden rooli pandemian aikana?
Voisiko runous korjata tai parantaa? En tiedä. Vaikka ihokontaktia ja toisen ruumiin tuntua runous ei voi korvata, se voisi lievittää etäisyyksistä syntyvää erillisyyden tunnetta. Runous voisi myös ravita pandemian aiheuttamaa hidastamista ja asioiden järjestelyä uudelleen. Todellakin: haluaisin, että runous voisi edesauttaa kehojen, mielten ja ympäristön korjaantumista. Helliä meitä kapitalismin jälkeiseen. Ja potkia poliittista päätöksentekoa!
3. Suosittele runollista luettavaa.
Vanhat tärkeät viestiketjut. Voi ottaa näyttökaappauksia aina kun tuntuu ihanalta.
° °
Kaupungin yllä lepää kaistale
se on vaaleanpunainen ja puhdas. Se lepää rannassa
makaa huoneiden hormeissa ja tornitaloissa (joista tekemällä saa koteja),
ja mustia tuhruja tervehtii.
° °
Kaupungissa synnyimme beibeiksi.
Fluidisti neidoiksi ja solidiksi: rinnassa tinaa,
Meillä oli vihaiset lemmikkisiilit ja iltapalapöydässä kasa ajatuksia
ne freesivät nopeaan ja murisivat teille
Koska oli niin uuvuttavaa olla lopulta oikeassa,
väistää nukkumaan,
kun on kiihkottu ensin yöhön kysymyksestä kommentoitko sä sun lasta noin
jaa,
okei
ja täysiä korvissa Power Ranger
° °
En halunnut fantasiaa.
Vaan paljaat ahnaana rannoille. Kylmänä sini taivaalle
olla siellä, en pelkkä kuva
jota myydään todesta
Kaikissa klipeissä kun teen vain jotain
° °
Kaukaa näin miten vieras paloi.
Puheenvuorot, kuulin, ja niiden totisen tohinan
Kyllä oli voimakkuutta
ja vakavaa hymni
kuten kuoroissa on.
Sitten hätä valahti taustanauhalle.
Tai joku keksi tehdä siitä montaasin, sen kaikissa klipeissä teen jotain
mutta vähän ohi aiheen tai
otan
en ota
ei tarvii
kiitti. Tottumuksista kun pidettiin niin helvettinä meteliä
täällä
° °
Niin syksyltä poimin valon, marjat ja kastanjat.
Asunnossa kristallia oli kojamoiden vatsat
yhden lihaksikas kylki, jäi olkina nukkumaan,
kun kidukset henkeä oli kuohunnut sylki
lähdin, käsi ikkunalaudalla.
° °
Lähdin tutkiskelemaan vuorille.
Vuorilla silmäni sumenivat vedestä, kävi tuuli.
° °
En pelkää, sanoin. On aika.
En mene enää lauseisiin, sanoin
joissa ollaan maa hänen jalkansa alla
maa
hänen kehonsa malja, työn lihan, takin
alta pelkkä maininta (parhaimmillaan viittaus)
joka nuolaisee valumaa huipulta
käsi ikkunalaudalla
kuin levä
levähtävät koska maa
niin kaunis, koko laajuudessaan katsottava oi maa, silmäin tasalta tasan kohti suoraan
horisonttiin on se uuvuttava
no on
kuin seisoisi jokin lämmin.
Nimellisen hetken vielä voi jatkua näin
Sitten ei enää.
° °
Olen luomassa niin lujasti etten kuule kun soitat. Ja kun kuulen,
juoksen heti ivana avaamaan, koska allakka
on jo täynnä kaikenlaista; repeilee pelkästä ajatuksesta
° °
Merellä.
Suuret vahvat lohet syövät itsensä pinkeiksi.
Niiden kyljet muuttuvat tummiksi ja täplikkäiksi, ja lohet ovat valmiita lähtemään.
Ne uivat virtaa vastaan ja etsiytyvät synnyinjokiensa pohjiin, joissa kutevat myöhemmin
syksyllä. Naaras kaivaa kuopan pohjaan ja laskee sinne puhtaan punaiset elämän
helmensä.
° °
Ja ainiin.
Olin syömässä muroja kun soitit .
Söin pikkupikku kipostani pikkupikku matollani enkä kuullut, koska netti päivitti.
Olin puhdistanut silmäni ja seurannut uusia tonavia
° °
Levoton nivel haitannut enää. Eikä lantiomaljakaan, “vähän takaa kireä” – koska nimesimme
itsemme keskusteluissa. Jalkauduimme kaduille ja kaikkiin niihin paikkoihin, joissa paljastuu
kiivaaksi raivottareksi.
On niin vaikea puhua selvyyksistä jos on tyhmyri
° °
Lohen lailla olisi tullut se tasavarma rakenteinen kiiltävä ikä ja nahka
jossa tehdään lapsia pienistä helmistä.
Olisin palannut siihen pieneen metsään ja taloon kaiken laitamassa. Olisin palannut, laittanut
pavut sinne missä itse kasvoin, ja keittänyt liemiä.
Mutten usko enää sellaiseen.
Kirjoitan enää ehkä äidistä ja tuulesta
tunteesta elämän edessä – uskon jo vähän menneeseen – parveiluun ehkä –
Ehkä kirjoitan siitä,
jos osaan, mitä on olla parvi, ja vaaleanpunainen
ilman syytä
Niin!
Laitan siihen, että edelleen on jäljellä jokin minulle mallattu sopivalta tuntuinen paikka
ja palkka
silkasta elämisestä. Laitan siihen että
“näitkö sinä tämän jonka minä näen nyt?
Vai mitä sinä näit. Nurmikonleikkuun, pihatyöt? Kauniisti kirjat hyllyssä?
Kauniit kirjat hyllyssä. Sumensiko sitä mikään
Mikä se oli
2.
Kuumeisesti odotettiin
nikamieni takapihoilla vierasta.
Kaikki valmiina
kaikki laskivat hiljaa sekuntia.
Kahvi pöytään kaadettuna,
pitsiliina puhtaine ilmeineen.
Servietit silkkihepeneet, tassit alla varjoissa.
Oli helle.
Niin se käypi, mummu sanoi. Joka kevät.
Toiset elävät, toiset
jäävät juomatta
Ne menevät metsään
alas hakan kannoille, ka itkevät siellä! Toiset nojaavat niitä vasten toiset
itkevät vain nopeasti,
nopeasti ja jostakin vain. Oli lommoposkin kullatut reunat ja helle.
Kävin kävelyllä metsässä. Koira vietti koko päivänsä siellä, se oli kiinni pihan kettingissä.
Paijasin sitä.
Halusin, että kohtaaminen olisi optimaalinen.
Halusin, että jälkeenpäin sanoisin,
että kyllä puhumalla ratkaistaan ongelmia.
Notta kyllä puhumalla
puhutaan asiat selviksi; puhutaan tulva kesän kukat nupuille
Silmiin,
Tehdään tyyny yhdestä yöstä siis puhumalla,
niinkuin festareilla –
taitellaan hupparista.
Voidaanko puhua niin että ryydytään ja ollaan tyytyväisiä
kerrankin.
° °
Hän saapui sitten, itse lauhuus. Istui pihan ainoaan nojatuoliin kuten asiaan sopi, aina
calm, aina independent
Missä mummu
On opeteltava tuo, liikkeen iiseä viileys – paa merkille.
Sillä minusta tuntuu kuin amppelista, riipun ainapainavana katosta. Kaikki talot on
rakennettava uudelleen: on niin
kovia jännitteitä vanhoissa johdoissa
ja kasvit laskettava maan uomaan: siellä ne vasta voi levittäytyä laajuuksiin.
Tuntui summer rain vaikka kaukana oli sade ja kosteus. Iho paloi ja tippui pois, luut
kasautuivat toistensa päälle
Lauhuus kiitti ja lähti pois.
Hän oli kiltti ja selittäen nautti teensä eikö sul kahvia ollut
jo pisarasta tipahti läikkä pitsille.
Niin kuin temppelirauniot vanhassa kaupungissa; näin mummun filmiltä.
3.
Siis.
Lähdin etsimään yhtä sanaa
etsin sitä metsäpoluilta,
pöpeliköistä
sieltä minne aurinko laskee kuin sääsket
tai joku nuori säärensä
Ulko lavastus seuraavasti.
- paviljonki
- unikkoja
- kuja paviljongin läpi johtaa ovelle ja veteen.
- valkoinen piha
- veranta (varmistakaa 1900-luvun alusta)
Turhaan helisi, hukkavilja. Kun etsin.
Löysin köynnökset
kun tulin kotiin
pistin sen muistiin ja viestiin.
Äiti tappaa kotiloita
kovin käsin pihamaalla
minä juon mehua
juon mehua verannalla.
- havinaa ja ryteikköä
- paviljongissa muratti
- pellonreunassa ruohottunut asunto vaunu.
HENKILÖT:
-tutkija
-dramaturgi
-yrittäjä
-äiti
(Hartaita. Ottavat kuvia, muistiinpanoja.)
DRAMATURGI : Se päähenkilö sitten niin, ihan äkillisesti rakastuu tähän tyyppiin.
Johon ei kai kannattaisi, ja alkaa puhua troopein
“ piti pakastaa ne mansikat ja nyt ne ovat siellä ”.
“ ne tarvii hoivaa eivät hakkuita, kommunoivat puut ”.
Aika hassuja, vai mitä
Äiti on kipakka kun ei ole syönyt
minä olen hirviö kun en syö.
Kovin käsin pihamaalla
äiti kaataa kotiloille kiehuvaa mehua.
Suljen muistion ja avaan viestihistorian.
Talon takana aukesi vanha tiheä metsä.
Se oli hehtaareitaan ikäisempi, ja sen puolia olin kesäkaupungissa yrittänyt pidellä
jotkut lähtivät, toiset eivät.
Kun kesä loppui, äiti poimi omenoista hameen helmat raskaaksi.
Kuvasin tilannetta, hän oli niin hauska
ja leikkisällä päällä;
äiti puristaa mehua
ohutreunaisiin laseihin, latoo hilloa rasioihin.
Hän vie ne pakastimeen
ja pisti halot pinkkaan takapihalla
Koska sellaista on suomalainen terve metsän hoito.
kun olen 11
12
13
24
Löydän arkistosta viitteen, näyttää hyvin todennäköiseltä että tapahtui tässä
TUTKIJA : ( kuvaa kulmahuoneen ikkunaa ja paikkaa jota ei ole)
