Nuoren Voiman matkaesseet III. Lentomatkustaminen Jean des Esseintesin tapaan
Elokuun matkaesseessä Tarja Hallberg matkustaa sisätiloissa J.-K. Huysmansin Vastahankaan-romaanin (1884) inspiroimana. Essee sisältää karanteeniajan kuumimmat sisustus- ja juomavinkit!
Kevät! Jo tänään! Ja millainen kevät – toisenlainen kuin koskaan ennen.
(Kevätilta Quartier Latinissä, s. 5)
Kaupunkilomilta kaipaan eniten tuntua historian painosta ja pyhyydestä. Pantheon toimikoon esimerkkinä menneen valloittajakulttuurin läsnäolosta jossakin paikassa, mutta myös paikan kyvystä nostattaa kokemus pyhän läsnäolosta. Turistilaumatkaan eivät täysin pysty häivyttämään tuossa muinaisessa temppelissä vallitsevaa henkeä. Menneiden sukupolvien suuruus, olkoon kuinka problemaattista tahansa tässä problemaattisessa maailmassa, on läsnä kaupunkitilassa monumentaalisina rakennuksina, puistoina ja suihkulähteinä. Ja vaikka tuo suuruus Colosseumin tapaan rapistuu, ovat tarinat, joita kerrotaan aivan toisenlaisia kuin täällä pohjolassa, jossa vanhoja eurooppalaisia kulttuureita läpäisevä varmuus paikastaan maailmassa laimenee ja muuntuu kädenlämpöiseksi kahvitteluksi Metson (rak. 1986) taivaita hipovan kupolin alla.
Lavastettu lomamatkakohde eli Diy Holiday Resort on koronakesän uusi normaali. Ilmiötä havainnollisti taiteilija Maria Mattilan kokonaisteos Palomara Tampereen kaupunkitilassa. Palomara on keltaisin verhoin ja kukkaistutuksin luotu lomamatkakohteen simulaatio. Siellä saattoi kokea basaaritunnelman ja sinisestä muovialtaasta ja hiekansävyisestä kankaasta dekonstruoidun Palomara Beachin, jossa kiteytyvät lomamatkailun parhaimmat palat.
Neuroosiensa riivaama (anti)sankari toimikoon oppaanamme keinotekoiseen lomamatkakokemukseen karanteeniolosuhteissa.
J.–K. Huysmansin romaanin Vastahankaan (À rebours, 1884) dekadentti päähenkilö herttua Jean des Esseintes nauttii paikallaanmatkustamisesta ja fiktiivisistä lomakohteista enemmän kuin todellisesta reissaamisesta, joka tuottaa aina pettymyksen. Jean des Esseintes rakastaa kaikkea keinotekoista, ja on mestari loihtimaan kotiinsa vaikutelmia luostarista tai merimatkasta. Neuroosiensa riivaama (anti)sankari toimikoon oppaanamme keinotekoiseen lomamatkakokemukseen karanteeniolosuhteissa, jotka kieltävät normaalin.
Matkaopas pitää sosiaalisen etäisyyden
Neuroottiseksi ja ahdistuneeksi luonnehdittu herttua Jean des Esseintes edustaa dekadenssin kirjallisuusvirtauksen hahmottelemaa rappeutunutta ihmistä, joka ei kykene normaaliin elämään. Puhutaan fin de sièclen aikakaudesta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, jolloin kulttuurin suhde nopeaan teknologiseen kehitykseen oli ristiriitainen. Pirjo Lyytikäinen (1996) kuvaa, kuinka mennyttä, etenkin antiikin kulttuuria ihannoitiin tavalla, joka kielsi modernin. Jean des Esseintes asettuu kulttuuripessimismissään vastahankaan suhteessa juuri siihen moderniin maailmaan, joka mahdollistaa hänen rakkautensa keinotekoiseen.
Fin de sièclen -aikakauden ihmistä saattoi uhata le mal de siècle, ajantauti, jossa modernin ihmisen pelko tulevaisuutta kohtaan näkyi pessimismin ja väsymyksen lisäksi hermoheikkoutena ja melankoliana.
Huysmans esittää päähenkilönsä Jean des Esseintesin rappeutuneen ja sisäsiittoisen suvun viimeisenä ja sairaalloisena vesana, joka on ”hento ja vähäverinen, hermoheikko kolmikymmenvuotias nuorimies” (s. 50). Suurinta osaa kohtaamistaan ihmisistä – jos ei kaikkia – des Esseintes pitää tylsimyksinä ”ilman arvostelukykyä, ilman kuumeista hehkua, ilman todellista veren ja hermojen ylikiihotusta” (s. 55). Des Esseintesin harjoittama ylenkatse tai suoranainen ihmislajiin kohdistuva halveksinta ja inho, ihmisviha, johtavat vieraantumiseen yhteiskunnasta ja niihin upeisiin luomuksiin, joita hän on luo ensin dandyna Pariisissa ja sitten entisenä dandyna Fontenayssa.
Fin de sièclen -aikakauden ihmistä saattoi uhata le mal de siècle, ajantauti, jossa modernin ihmisen pelko tulevaisuutta kohtaan näkyi pessimismin ja väsymyksen lisäksi hermoheikkoutena ja melankoliana. Puhuttiin myös l´ennuista, selittämättömästä ja pohjattomasta ikävästä. Huysmans kuvaa Jean des Esseintesin tunteneen näitä tylsistymisen ja vieraantuneisuuden tunteita jatkuvasti läpi nuoruusvuosiensa. Jean des Esseintesin henkilöhahmon taustalla François-René de Chateaubriandin René toimii yhtenä esikuvana.
Kulttuuripessimistiselle aikakaudelle oli leimallista ääripäiden samanaikainen läsnäolo, ”pyhän ja profaanin, hyvän ja pahan, Kristuksen ja paholaisen, kauniin ja ruman, yli-inhimillisen ja eläimellisen epävakaa liitto” (Lyytikäinen, 1996, 7). Jean des Esseintes on kauneudenpalvoja, joka ylistää ihmisen kätten töitä yli luonnon (jumalan) luomusten. Hän on rietastelija ja sairaudenpalvoja, jonka perverssit mielihalut miltei ajavat katatoniseen tilaan.
Romaanissa des Esseintes viimein jättää Pariisin yltäkylläisen elämän ja elinvoimaansa hiuduttavat rietastelut taakseen, muuttaa romanttisen sukulinnan käteisvaroiksi ja vetäytyy ostamaansa pieneen taloon kohtuullisen matkan päähän Pariisista. Talo Fontenayssa on hänelle kuin Nooan arkki, jossa hän (ja palvelijansa, joita des Esseintes pääsääntöisesti ei halua nähdä) yrittävät pelastautua ihmiskunnan typeryyden aallolta ja kohtaavat oman rajallisuutensa.
Ohjeet onnistuneeseen paikallaanmatkustamiseen
Des Esseintes sisustaa Fontenayn arkkinsa varsin mukavaksi, ja ratkaisee kotiin sulkeutumisesta aiheutuvan klaustrofobisen ahdistuksen nerokkaalla tavalla. Fontenayn talon yläkertaan emme tutustu, sillä se on varattu palvelijoille ja äänieristetty niin, että heidän läsnäoloaan ei juuri huomaa. Des Esseintesin asuinkerroksessa on yhdellä seinustalla makuuhuone, työ- eli kirjastohuone, pukeutumishuone ja ruokasali. Vastakkaisella sivulla sijaitsevat keittiö, eteinen, budoaari ja käymälä.
Des Esseintes hyödyntää neliöitä kiinnostavasti rakennuttamalla kotinsa keskelle arkisesta elämästä erottautuvan keitaan: laivan kajuutan, jota varsinainen ruokailuhuoneeksi tarkoitettu tila ympäröi. Tuossa laivan hytissä hän nauttii päivittäiset ateriansa merimatkaa tehden.
Seinillä on asianmukaisia reittioppaita ja hinnastoja.
Tilaan lankeaa vedenalainen valo keinokasvien ja keinokalojen täyttämän akvaarion lävitse. Sen toisella puolen on ruokailuhuoneen ikkuna, josta luonnonvalo kulkee akvaarion lävitse kajuuttaan. Kajuuttansa ikkunasta hän saa tarkkaan säädellyn vaikutelman merimatkasta. Huoneen ilmassa leijailee tervantuoksua, jota sinne lisätään, ja veden värisävyä voidaan vaihtaa väriuutteilla. Seinillä on asianmukaisia reittioppaita ja hinnastoja. Hermosairauden ja pahoinvoinnin edetessä des Esseintes eläytyy hytissä merisairauden kokemukseen.
Kajuutastaan Jean des Esseintes voi kulkea ulkomaailmaan mielikuvituksessaan. Hän tekee merimatkoja tässä merimiljööksi lavastetussa tilassa, ja etenkin muistoissaan:
Tällä tavoin, paikallaan istuen, hän sai silmänräpäyksellisiä, lähes välittömiä vaikutelmia pitkästä merimatkasta. Ja tätä matkustamisen iloa – jota ei itse asiassa ole olemassakaan kuin muistoissa ja jota vain ani harvoin koetaan nykyhetkessä, itse matkanteon hetkellä – hän imi itseensä antaumuksellisesti ja rasittumatta, väsymättä ja vaivaa näkemättä pienessä kajuutassaan. (s. 74.)
Matkustaminen mielikuvituksessa ja muistoissa korvaa rasittavan matkanteon mukavalla tavalla. Des Esseintesin näkemyksen mukaan mielikuvituksen avulla voi korvata todellisuuden ”luomalla likimääräinen väärennös siitä kohteesta, johon nuo halut suuntautuivat” (s. 74), sillä ”nautinto on tarkalleen sama” sekä jäljitelmällä että halun alkuperäisellä kohteella (s. 75). Tämä pätee yhtä lailla eri viinien jäljitelmiin kuin takkatulen äärellä tehtyihin tutkimusmatkoihin.
1. Luo matkakohdetta jäljittelevä värimaailma
Vaikka elitisti onkin, suvun varat hassannut des Esseintes noudattaa aristokraatiksi melko pientä budjettia. Fontenayn taloonsa hän hankkii sisustuksen, jonka värit ovat parhaimmillaan keinovalaistuksessa. Osana syrjäänvetäytymisen projektiaan herttua nimittäin tahtoo olla valveilla silloin, kun muut hänen ympärillään nukkuvat. Des Esseintesin antimoderni pienoismaailma versoaa siitä modernista maailmasta, jota projekti rienaa.
Des Esseintes etsii Pariisin kiihkeästä rytmistä talon räikeän kaasuvalaisimien keinovaloon soveltuvia värisävyjä, ja päätyy pitkän harkinnan jälkeen oranssiin.
Öisin kirkkaassa keinovalossa päiviään viettävää des Esseintesiä piristää ajatus siitä, että vain hän yksin on valveilla. Hänen päivittäisestä aikataulustaan tiedetään jonkin verran: hän syö aamupalansa klo 17, ja iltapalan vuoro on klo 05. Nykytilassaan des Esseintes on pimeässä viihtyvä dandy ilman yleisöään, kuvaa teoksen suomentanut Antti Nylén, ja luonnehtii des Esseintesiä anarkodandyksi.
Des Esseintes etsii Pariisin kiihkeästä rytmistä talon räikeän kaasuvalaisimien keinovaloon soveltuvia värisävyjä, ja päätyy pitkän harkinnan jälkeen oranssiin.
Oranssia kuvataan väriksi, ”jonka hehku on tarunomainen ja jonka poltteessa on happamankarvas aromi” (s. 67). Des Esseintes verhoaa työhuoneensa eli kirjastohuoneen seinät oranssinvärisellä nahalla, ja pingottaa kattoon kuninkaansinisen kankaan taivaankanneksi. Syvää koboltinsinistä hän käyttää tehostevärinä muun muassa seinän koristelistoihin, jolloin huone saa sinioranssin sävyn. Tämä väriyhdistelmä on valikoitunut myös Vastahankaan-teoksen suomennoksen toisen painoksen kanteen.
Huonetta kiertävissä kirjahyllyissä hän säilyttää harvinaisia kirjojaan, kuten vuoden 1585 painosta Petroniuksen Satyricon-teoksesta, jonka elämänmakuinen ja nopea, piirroksenomainen kuvaustapa miellyttää häntä miltei ainoana antiikin teoksena. Esimerkiksi romaanin luvut III ja XIV sisältävät kattavan kuvauksen työhuoneen kirjahyllyjen sisällöstä ja des Esseintesin ambivalentin ärtyneestä suhtautumisesta suurimpaan osaan omistamiaan teoksia; aikakauden nykyrunoilijoista muun muassa Charles Baudelairea (luvussa XII) ja Paul Verlainea hän sen sijaan ihailee.
Roosalla värillä des Esseintes loi terveyden illuusion Pariisin seuraelämästä uupuneiden kokettien luunvalkoiselle iholle, mutta myös itselleen.
Työhuoneen yhteyteen sijoitetussa näyttävässä rukoustaulussa säilytetään kehystettynä kolmea runoilija Baudelairen runoa, joista L´Ennemi (1857) ja La Mort des amants (1857) sisältyvät Baudelairen teokseen Les Fleurs du mal (1861). Nämä Pahan kukkien runot puhuvat symbolistisin kukkavertauksin kuin des Esseintesin elämänmuutoksesta ja sen herättämistä toiveista: “Vaan kuka tietää? / / Ehkä vetten huuhtoma lietteinen maa / antaa mystisen ravinnon / unteni uusille kukille?” (PK, s. 45). Kukista harvinaisempia ja kiehtovimpia des Esseintes aikoo säilyttää työhuoneessaan.
Ennen oranssia kauttaan des Esseintesillä oli Pariisissa roosanvärinen kausi, josta La Mort des amants -runon sijainti Fontenayn talossa nyt muistuttaa: “Ja jonakin iltana roosan ja mystisen sinisen sävyt / peittävät kaiken” (PK, s. 397). Pariisissa Des Esseintes sijoitti seurusteluhuoneen kattoon roosanvärisen kankaan, jonka yläpuolelle oli asetettu valaisimia. Kaikki huoneessa muuntui valaisinten ansiosta eloisan vaaleanpunaiseksi, ja huoneeseen vastakkain asetellut peilit toistivat ihanaa näkymää. Roosalla värillä des Esseintes loi terveyden illuusion Pariisin seuraelämästä uupuneiden kokettien luunvalkoiselle iholle, mutta myös itselleen. Yhtä lailla virkistävälle matkalle kaipaavan lukijan on mahdollista luoda seinilleen vaikutelmia haaveiden kaupungista tai luonnonpaikasta, paikan värejä ja tunnelmia seuraillen, esimerkiksi erilaisin koristetyynyin, maisema- ja kasvillisuustapetein tai näyttävämmin loihtimalla kotiinsa jostakin elokuvasta, tv-sarjasta tai kauppakeskuksesta tuttu miljöö.
2. Hanki tarvittava rekvisiitta
Jokaisessa huoneessa on teemaan sopivaa esineistöä, jonka des Esseintes on hankkinut Pariisin vanhan tavaran liikkeistä ja antiikkikaupoista. Munkinkammioon hän on sijoittanut muun muassa kynttelikön aidoilla vahakynttilöillä ja rukousjakkaran, kajuuttaan on tarkoituksellisen hajamielisesti aseteltu onkivapoja, kompasseja ja merikarttoja, sekä baarikaappi, jota des Esseintes kutsuu nimellä makuharmoni. Kajuutan seinille on kiinnitetty hinnastoja ja laivareiteistä kertovia tauluja, aivan kuin hän olisi kaupallisesti liikennöidyllä aluksella. Työhuoneessa on kirkoista tuotua esineistöä, muun muassa koristeellinen rukoustaulu.
Ex-dandyna Jean des Esseintes rakastaa kaikkea mädäntyvää ja tuhoutumaisillaan olevaa.
Rappeutunutta askeesiaan des Esseintes voi harjoittaa pelkistetyimmin makuuhuoneensa munkinkammiossa. Hän on teetättänyt yhdelle palvelijoistaan silkkikankaasta nunnien suosiman asun. Kun palvelijatar kulkee talon ikkunoiden ohitse, kuljettaa asu des Esseintesin ajatukset luostarielämään. Des Esseintesin munkinkammio ei kuitenkaan ole lainkaan karu sanan totutussa merkityksessä. Se on sisustettu loistokkailla materiaaleilla, joiden tarkoitus on luoda vaikutelma kolkosta ja kuluneesta tilasta. Sahraminkeltainen silkkikangas esittää kalkkimaalilla maalattuja seiniä ja kuviollinen villamatto kuluneita lattialaattoja. Näin des Esseintes saattaa viettää munkinkammiossaan mieleistään ja mukavaa erakkoelämää, josta kuitenkin puuttuivat varsinaisen munkinelämän karuus ja kuri.
Itsevalitussa karanteenissaan Jean des Esseintes harjoittaa myös ambivalenttia, itseinhon sävyttämää itsetutkiskelua: “Kunpa voisin estää itseäni väittelemästä itseni kanssa, hän virkkoi tuskastuneena” (s. 328), kertoja kuvaa. Aiempaan Pariisin kotiinsa des Esseintes oli hankkinut häkkiin suljetun heinäsirkan. Näky symboloi hänen lapsuutensa kärsimyksiä ja niistä seurannutta itseinhoa. Fontenayn talon seiniltä löytyy sijaiskärsijöitä ja herttuan alhaisesta luonteesta muistuttavia teoksia. Ex-dandyna Jean des Esseintes rakastaa kaikkea mädäntyvää ja tuhoutumaisillaan olevaa.
Talonsa koristelussa Des Esseintes suosii maalauksia, joita hänellä on asuinkerroksessaan lukuisia. Erityisesti kidutuskeinoja esittelevät maalaukset on koottu kirkkaanpunaisella verhottuun budoaariin, ja aina silloin tällöin hän käy piristämässä itseään tuossa huoneessa. Des Esseintesin viehtymystä perverssiin kuvastaa hänen rakkautensa jalostettuja kukkia kohtaan. Hän tyhjentää lompakkonsa kukkiin, jotka eri tavoin jäljittelevät keinokukkia, ihmisen rakentamia asioita tai sairauksien runtelemaa kehoa. Fontenayssa hänen mielihalunsa rappeutuvat ja sairauden oireet voimistuvat.
Toisaalta jokin populaarikulttuurin fantasiamaailma sisustuksen teemana saattaa suoda hetken levon.
Jean des Esseintesiä miellyttävät sellaiset teokset, joissa on houreisia maisemia tai absurdeja uninäkyjä, tai mahdottomia olentoja, kuten kimeerejä, sekä teoksia, joilla on kyky suggeroida hänen eteensä painajaisnäkyjä. Des Esseintes fanittaa etenkin Gustave Moreaun teoksia (hän pitää myös Goyan töistä, mutta Goya on hänen makuunsa liian suosittu). Salomen tanssia ja tämän näkyä Johannes Kastajan irtileikatusta päästä des Esseintes pitää hyvin kiehtovana. Salome oli hänelle ”ikuisen hysterian jumalatar” (s. 116): kauhistuttava, sfinksiin rinnastuva ja haluttava toinen sijoitettuna naisen miltei alastomaan ruumiiseen, ja lopulta nainen jumaluudesta riisuttuna. Kurtisaani, mutta jumaluutta pelottavampi. Salome ja Ilmestys (1874–1876) kuljettivat hänen ajatuksensa muinaisuskontoihin ja Egyptin balsamointiriitteihin.
Näistä taideteoksista, ja monista muista vastaavista talossaan, des Esseintes löytää virkistystä ja lohdutusta, ja hermosairauden voimistuessa vapautusta oireistaan. Samalla tapaa tuhoutuvaan maailmaan havahtunut voi sisustaa kotinsa tummin tai metallinhohtoisin sävyin ja valokuvatauluin, poistaa kaikki eläinkoristeet ja kasvit, sekä nostaa lämpötilaa kuin jatkumoksi todellisuudelle kulttuurin takana. Toisaalta jokin populaarikulttuurin fantasiamaailma sisustuksen teemana saattaa suoda hetken levon.
Eräänlaisena des Esseintesin koreilevan dandyelämän päätepisteenä voidaan nähdä hautajaisteemaiset juhlat, jotka hän järjesti tuttavilleen heikentyneen mieskuntonsa vuoksi. Tässä teossa des Esseintes samanaikaisesti sekä inhoaa lihallista ruumistaan että ihailee kykyään viihdyttää vieraitaan mitä omalaatuisimmin tavoin (sisustuksen teemavärinä oli luonnollisesti musta niin puutarhassa kuin kattauksessa). Jean des Esseintes on dekadentti ja ambivalentti luonne, jossa vastakohdat ovat samaan aikaan läsnä.
3. Muista tuoksut, maut ja äänet
Pariisin syrjäseutujen taloonsa des Esseintes luo jokaista oikkuaan seuraten oman maailmansa, jonka luoja hän on. Kajuutan ja työhuoneen yhdistää äänieristetty käytävä, niin että keittiöstä kantautuvat kolinat ja tuoksut eivät häiritse häntä. Arkisesta elämästä vieraantuneena des Esseintes korvaa arjen hajumaailman ilmaan lisättävillä ja siten kontrolloitavissa olevilla tuoksuilla: esimerkiksi kajuutassa tuoksuu tervalle ja merivedelle.
Kaiken, mitä des Esseintes ei voi muokata mieleisekseen tai vaihtaa keinotekoiseksi, hän sulkee ulos kokemuspiiristään muun muassa rakentamalla tiloja tilojen sisään ja lisäämällä käytäviin eristevillaa.
Vieraantuminen elämästä ilmenee talossa vallitsevana rikkumattomana hiljaisuutena. Hiljaisuuden juuret johtavat Jean des Esseintesin äidin sairastamaan hermosairauteen, joka oirehti yliherkkyytenä äänille ja valolle. Dekadenttina henkilöhahmona des Esseintesin kohtalona on äitinsä tavoin riutua hengiltä neurastenian seurauksena, sillä degeneraatio on periytyvää. Etenkin kun Des Esseintes vastustaa niitä asioita, joita lääkärit hänelle suosittelevat, pääasiassa iloa ja elämästä nauttimista.
Curaçao kajahtaa kuin klarinetti, kuminaviina kuin oboë, anisetti taas kuin huilu ja kirsimarjaviini kuin trumpetti.
Hiljaisessa talossaan Des Essseintes saattaa makuharmonillaan (sanatarkasti “suu-urut”) ”kuunnella musiikin makua” (s. 108) ja soittaa suussaan sinfonioita tai säveltää esimerkiksi paimenlauluja nauttimalla pieniä määriä eri alkoholijuomia, kuten minttulikööriä, giniä tai rommia. Des Esseintes on synesteettinen niin, että hän kokee eri alkoholijuomien maut ääniin rinnastuvina. Hän löytää musiikin ilot hiljaisuudesta.
Kasimir Leino kuvaa des Esseintesin ylikultivoituneisuutta juhlapuheessaan ”Uusia suuntia Ranskan kaunokirjallisuudessa” (1892) dekadentille henkilöhahmolle ominaiseksi:
Juuri Huysmans onkin ehkä tyypillisimmin kuvannut täysverisen dekadentin, jolla yksin makuaistikin on niin kehittynyt, että jokainen juoma esim. herättää muka hänessä eri soitinten kaikuja: curaçao kajahtaa kuin klarinetti, kuminaviina kuin oboë, anisetti taas kuin huilu ja kirsimarjaviini kuin trumpetti – – Ylipäänsä tahtovat he laajentaa ja hienontaa kaikkia ihmisissä löytyviä henkisiä taipumuksia ja mahdollisuuksia, joka taas muka voi tapahtua ainoastaan hermojen kehittämisen avulla. (s. 34–35.)
Äänien ja makujen välillä on samankaltainen vastaavuus, jota Baudelaire kuvaa Pahan kukkien runossa ”Vastaavuuksia” (1857), jossa ”käyvät tuoksut, värit ja äänetkin yksiin”. Nylén tulkitsee Baudelairen säkeet suomeksi: ”On tuoksuja kuulaita kuin lapsen iho, / pehmeitä kuin oboen sointi / ja vihannoivia kuin kesäinen niitty” (PK, s. 29). Des Esseintesillä oboeta vastaa kuminaviinan maku.
Monia ulkomaanmatkoilta tuttuja makuja saa mukavasti lähimarketista.
Synesteettiset vastaavuudet ovat ominaisia symbolistiselle taidekäsitykselle, joka luotaa ihmisen sisäisyyttä arkitodellisuudesta irtautuen. Symbolistiset kauneusnäyt olivat vastareaktio aikakauden rappioajatuksille. Des Esseintes voi luoda kauniita säveliä arkissaan matkaten, mutta yhtä lailla huonot muistot saattavat tulvia hänen mieleensä jonkin yksittäisen maun hännillä. Pelkkä viskin tuoksu saattoi riittää.
Tuoksut ovat des Esseintesille kieli, jolla on omat kielioppisääntöjänsä ja lauserakenteensa. Niistä hän luo omia tuoksusekoituksiaan. Hän pyrkii tuoksuun, jonka kirjoittaminen luo erilaisia näkymiä tuoksujen piirtämään maisemaan. Maiseman hän saattaa täyttää rakastajattarillaan, joista jokaista vastaa jokin parfyymi tai sen osa.
Kajuutan tervantuksua, mutta myös aluksen esineistön, kuten köysien, purjeiden ja puukalusteiden tuoksuja kuvataan romaanissa. Tuoksuja hyödyntäessä keskeistä on hahmottaa paikan ominaistuoksu ja säilöä se tiiviisti niitä hetkiä varten, jolloin tarvitaan tuoksun kykyä siirtää niihin assosioitu paikka läsnäoloon. Eri maut ovat (olleet) suosittuja matkatuliaisia, ja niillä, kuten musiikilla tai äänilläkin, on kyky palauttaa muistoja. Monia ulkomaanmatkoilta tuttuja makuja saa mukavasti lähimarketista.
4. Luo luonnon veroisia vaikutelmia
Dekadentin ihmisen tai henkilöhahmon ylikultivoituneisuutta luonnehtii vieraantuneisuus arkisesta elämästä, jota des Esseintesin viehtymys keinotekoiseen heijastaa. Hänen mukaansa luonto rinnastuu kauppiaaseen, jolla on tarjottavanaan vain muutamia tuotteita. Luonto itsessään koetaan inhimillisen elämän näyttämönä, jonka ihminen voi helposti lavastaa kotioloihin:
Ei ollut niin uljasta metsikköä Fontainebleaussa eikä niin upeaa kuutamoa, etteivät sähköllä valaistut teatterilavasteet tuottaisi samaa vaikutusta, eikä ollut vesiputousta, jota ei voisi tarkasti jäljentää hydrauliikan avulla, ei liioin kalliota, jota ei voisi muovata paperimassasta, eikä kukkaa, jolle koreanväriset taftikankaat ja hienoimmat paperilaadut eivät vetäisi vertoja! (s. 76–77.)
Des Esseintes kuvaa luontoa staattisena tilana, joka on muutoksiin kykenemätön, yksitoikkoinen ja tylsä. Des Esseintesin anarkodandyismi on rienaavaa kapinaa luontoa ja sen jumalan suuruutta heijastelevaa suuruutta kohtaan, mutta myös taiteilijoiden luonnosta innoittunutta luontosuhdetta kohtaan. Des Esseintes tarkastelee luontoa jumalan taideteoksena, johon hän henkilökohtaisesti on tyytymätön. Hän tahtoo syrjäyttää luonnon ja asettuu samalla jumalaa vastaan, tämän paikalle luojana ja ylistää keinotekoista yli jumalan luomusten.
Fontenayn aseman lähellä romantiikan kuvastolle leimallinen kukkulainen kuutamonäkymä ilahduttaa des Esseintesiä keinotekoisuutensa vuoksi: kuunvalo saa kaiken näyttämään luonnottomalta ja siksi kiehtovalta.
Luonto ei kovinkaan usein pysty vastaamaan alati kyllästyvän esteetikon vaatimuksiin sellaisella tavalla, joka hänen makuaan miellyttäisi. Fontenayn aseman lähellä romantiikan kuvastolle leimallinen kukkulainen kuutamonäkymä ilahduttaa des Esseintesiä keinotekoisuutensa vuoksi: kuunvalo saa kaiken näyttämään luonnottomalta ja siksi kiehtovalta.
Vastahankaan-romaanin tunnetuimpia kohtauksia lienee kuvaus des Esseintesin hankkimasta kilpikonnasta, jonka kilpi stailataan talon itämaiseen mattoon sointuvaksi ensin lehtikullalla, ja sitten upottamalla kilpeen monivärisiä jalo- ja korukiviä kukkakimpun muotoon. Jalokivien loisto himmentää sopivasti huoneen maton liian kirkkaita värejä. Des Esseintes ilahtuu säteilevästä kilpikonnastaan niin, että hetkiseksi hänen ruokahalunsa palautuu. Kilpikonna sen sijaan ei selviä raskaasta taakastaan, joten aivan luojan veroinen ei des Esseintes vaikutelmiensa toteuttajana ole.
Luonnonveroisia vaikutelmia luodessa on huomioitava edellä käsitellyt kohdat: värit, materiaalit, rekvisiitta ja äänien, tuoksujen ja makujen maailmat.
Jean des Esseintes käy ottamassa merivesikylpyjä eräässä kylpylälaivassa Seinellä. Merellisen ympäristön vaikutelma luodaan valmistamalla oikeanlainen ja -tuoksuinen merivettä jäljittelevä seos kannella olevaan ammeeseen. Kylpyveteen lisätään muun muassa magnesiumkloraattia, sulfaattia ja soodaa. Läheisestä satamasta kantautuvat äänet ja tuoksut, sekä köysien voimakkaat tuoksut vahvistavat kokemusta lilluttelusta jossakin rantalomakohteessa. Des Esseintes kuvaa, kuinka aaltojen iskut kylpylälaivan runkoon luovat vaikutelmaa merestä.
5. Tee nojatuolimatka lukemalla matkakirjallisuutta
Matkakohteen luomisen jälkeen on aika tehdä paikallaanmatka. Jean des Esseintes nauttii paikallaanmatkustamisesta ja fiktiivisistä lomamatkakohteista enemmän kuin todellisesta matkustamisesta, joka on hänelle aina pettymys.
”Miksi liikkua ensinkään, kun tuolilla istuen voi tehdä näin suurenmoisia matkoja?”
Pariisissa Jean des Esseintes tekee matkan Lontooseen: ”Sateinen, suunnaton ja mahtava Lontoo, ilmassa hehkuvan takoraudan ja noen katku, hellittämättä sumussa höyryävä Lontoo, lipui parhaillaan hänen silmiensä editse” (s. 211). Des Esseintesin eteensä loihtima Lontoo on fiktiivinen Lontoo, etenkin Charles Dickensin Bleak Housen (1852–1853) Lontoon kuvauksiin pohjaava. Des Esseintes on hyvin tyytyväinen Pariisin Lontoon lomaansa, ja palaa sen koleudesta virkistyneenä taloonsa Fontenayhin.
Vieraillessaan kaunokirjallisuuden kaupungeissa des Esseintes pääsääntöisesti pettyy ristiriitaan kohtaamansa todellisen kaupungin ja siitä fiktion perusteella luomansa kuvitelman välillä. Tämän vuoksi onkin tärkeää, että matkustaminen suoritetaan mielikuvituksessa. Des Esseintes kiteyttää paikallaanmatkustamisen filosofiansa näin: ”Miksi liikkua ensinkään, kun tuolilla istuen voi tehdä näin suurenmoisia matkoja?” (s. 223) Ajatusta kaupunkilomasta voidaan kirkastaa valitsemalla kaupunkilomakohdetta käsittelevä kiinnostava kirja. Rantalomasta haaveilevan kannattaa valita miellyttävää kirjallisuutta jonkin rantalomakohteen hyvistä puolista. Äärimmäisistä seikkailuista haaveileva löytää luettavaa tutkimus- ja löytöretkiä kuvaavien lukuisien matkakirjojen joukosta.
Antti Nylén kuvaa Jean des Esseintesin tutkimusmatkaa itseensä ja entiseen dandyelämäänsä robinsonadiksi: ”Merkittävä osa hänen robinsonadinsa sattumuksista on muistoja tai kuvitelmia, jotka tunkeutuvat des Esseintesin autiolle saarelle luvalla tai luvatta” (s. 16). Fontenayn talosta käsin Des Esseintes seikkailee sekä kuvitteellisissa matkakohteissa että oman menneisyytensä tapahtumista, joista hän on kääntynyt pois. Des Esseintesin mukaan on ”mitä luultavammin mahdollista tehdä pitkiä tutkimusretkiä oman takkavalkeansa ääressä” (s. 75).
Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas (2020) sisältää mielikuvitusmatkoja kaukaisille saarille, joille tekijä ei koskaan aio matkata. Osa saarista on niin luotaantyöntäviä, että niihin ei kyetä rantautumaan, jotkut ovat enää saarenomaisia maakaistaleita uppoamaisillaan mereen. Monista saarista ei ehkä tiedetä mitään. Jokainen näistä pienistä saarista on uusi, tuntematon maailma. Valtameren eristämät saaret ovat vihamielisiä paratiiseja, joissa meri on aina läsnä ja vaatii osansa ihmiselämästä tavalla tai toisella. Jotkut saaret ovat rapujen tai äänekkäiden lintujen valtaamia. Valtameren, hiekan ja lintujen maailmasta saa hyvän vaikutelman muun muassa Daniel Besacen matkakirjasta Valtameri (2013).
”Miten se on kaunis, ̶ minun kaupunkini, – minun kaupunkini, – Pariisi.”
Kaukaisten saarten atlas on ainoa tässä tarkastelemani kirja, joka ei sijoitu Ranskaan. Eri aikojen Pariisi on kirjoittautunut tämän esseen pienen matkalukemiston teemaksi, ja jättää ulkopuolelleen modernistisen kaupunkiproosan ja muutkin nojatuolimatkojen ikisuositut matkakohteet. Sen sijaan seuraa lyhyt kierros eri aikojen ja tekstilajien Pariisissa, josta Mika Waltari kirjoittaa Istanbulin matkapäiväkirjassaan: ”Miten se on kaunis, ̶ minun kaupunkini, – minun kaupunkini, – Pariisi.” (s. 108)
Pihla Hintikan esikoisromaani Hetken Pariisi on meidän (2020), auttaa akuuttiin Pariisin matkakuumeeseen. Hetken Pariisi on meidän on jännittävä ja surullinen kirja, sopivasti kaupungin tunnelmissa viipyilevä, mutta ei liian raskas. Vaikka romaani vallan kääntöpuolta uskottavasti kuvaakin, tavoittaa se Pariisin tunnelman kevyellä otteella. Nuoriin henkilöhahmoihin ehtii kiintyä, mutta Pariisi itse on pääosassa. Metropolin simultaaninen syke, Pariisin katukahviloissa murustellut croissantit ja tyylikkyys seuraavat henkilöhahmoja kaduilta yksityisiin tiloihin. Pariisista käsin tehdään matkoja pohjoiseen Hailuotoon ja Islantiin.
Todellista Pariisia kiinnostavampi on hänen Pariisinsa, aistivoimaisesti koettu kaupunki.
Mazarine Pingeotin Ensimmäisessä romaanissa (1998) väitöskirjaansa kirjoittava, intohimoinen Agathe elää Pariisin sykkeestä ja nautinnoista. Hän luo maailmasta intohimoisesti oman todellisuutensa des Esseintesin tapaan ja sulkee ei-toivotun todellisuuden pois havaintojen ja kokemusten piiristä. Oman todellisuutensa luojana hän on yhtä voimakkaan individualistinen. Nuoressa Agathessa on sama luostariin vetäytymisen ja eristäytymisen palo ja kiinnostus mystiikkaa kohtaan, samat vastakohtaisuudet, joita des Esseintes elämässään toteuttaa. Agathe elää veitsenterällä ja kaipaa työnteon ja monimutkaisten ihmissuhteidensa vastapainoksi mystiikkaa ja transsia, yön ja aistinäkyjen keinotekoista maailmaa. Todellista Pariisia kiinnostavampi on hänen Pariisinsa, aistivoimaisesti koettu kaupunki.
V. A. Koskenniemen Kevätilta Quartier Latinissä (1912) näyttää Pariisin runoilijan silmin. Yhdenillanmatkakirjassaan Koskenniemi kuvaa Pariisia elinvoimaisena: ”Kylmien ja sateiden ja ajoittaisten lumituiskujen jälkeen, jotka jo saivat uskomaan, että koko Parisi on vain sitä harmaata s p l e e n i ä, mitä Baudelaire ja Verlaine ovat niin yksipuolisella rakkaudella kuvanneet, on tämä ensimmäinen kevätilta todella kuin sielun lääke” (s. 6–7). Koskenniemen vaikutelmat 1900-luvun Seinen rantakaduilta tarjoavat eloisan kävelykierroksen. Likaisilla kaduilla kulkiessaan hän tavoittaa Pariisin houkuttelevuuden ja vaarallisuuden, ja sen kiireisten bulevardien kiihkeän, hermostuneen sykkeen. Koskenniemi istuu kirjoittamassa Quartier Latinin boheemikahviloissa ja aistii kortteleiden kapinahengen, samalla kun paheksuu tapaamiaan grisettejä; hänelle koko Pariisi vertautuu Nooan arkkiin. Kaikki Koskenniemen käsitykset eivät ymmärrettävästi ole kestäneet aikaa, mutta Pariisin hengen hän tavoittaa.
Kirjeiden Edelfelt on ristiriitainen hahmo, joka palvoo äitiään ja etsii naisista sitä älyä ja taitoa, jotka hänen oma, jääräpäinen sovinisminsa estää puhkeamasta kukkaan.
Kosmopoliitti taidemaalari Albert Edelfelt kirjoittaa äidilleen kirjeitä matkoiltaan ympäri maailman. Eniten hän viettää aikaa Pietarissa ja Pariisissa, jossa asuu nuorena pitkiä aikoja. Edelfeltin kirjeistä teoksessa Niin kutsuttu sydämeni. Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873–1901 voi lukea nuoren taiteilijan kamppailusta paikastaan Pariisin kivierämaassa ja äitinsä sydämessä; hänen ajatuksistaan Pariisin loistokkaan ateljeen sisustamisesta, julkisista ja salatuista rakkauksista ja juhlista, joiden kiihkeä henki välittyy hetkittäin jopa äidille osoitetuista kirjeistä. Kirjeissä on rakkaus Pariisia kohtaan:
Voi, monet muistot, jotka tahtomattanikin työntyvät mieleeni, tahtoisin juuria ikiajoiksi sydämestäni – katkeria, epäpuhtaita muistoja, joilla hymyilevä kaupunki minua puhuttelee. ̶ Mutta juuri täällä olen myös ollut kaikkein innostunein ̶ minähän olin varsin nuori tänne tullessani, ja minä rakastan Pariisia, sen tunnen itsessäni. Olen kärsinyt täällä, mutta myös iloinnut. Ihminen ei rangaistuksetta elä kymmentä vuotta kukkeimmasta nuoruusajastaan maailman keskuksessa. ̶ Kuinka nuo ensimmäiset vaikutelmat piirtyvätkään syvästi, lähtemättömästi sydämeen. (Pariisi, 7. huhtikuuta 1882.)
Kirjeiden Edelfelt on ristiriitainen hahmo, joka palvoo äitiään ja etsii naisista sitä älyä ja taitoa, jotka hänen oma, jääräpäinen sovinisminsa estää puhkeamasta kukkaan. Nuorenakin Edelfelt on vanha jäärä, joka vie vegetaristin pihviravintolaan (Lontoo, 30. toukokuuta 1884): “hän istui syömässä makaronia ja näytti kalpealta ja kurjalta”, raportoi Edelfelt tapahtumia (s. 539). Edelfeltin perfektionismin kääntöpuolella asustaa yhtä lailla ajalle ominainen melankolia.
Laskeutuminen
Vuonna 1884 Albert Edelfelt kirjoittaa äidilleen Pariisin vallanneesta ihmiskuvasta: ”Koko meidän aikamme hermostuneisuus on typeryyttä, sillä kaikkia vaivoja ikuisempaa on terveys ja elämä – kaikki meidän ympärillämme elää, kukkaset, eläimet – ja vain ihmiset turmelevat lyhyen elämänsä ilot itse aiheuttamillaan suruilla” (Pariisi, 17. helmikuuta 1884). Antti Ahmala liittää fin de sièclen -aikakauden ihmiseen individualismin piirteen, joka näkyy vahvasti Jean des Esseintesin omalaatuisissa viehtymyksissä.
Des Esseintesin oirehdinta johtunee yhdellä tasolla sosiaalisten kontaktien vajareista ja tylsistymisestä, jotka piinaavat kotiin eristäytyvää laumaeläintä.
Näen des Esseintesin luomassa arkissa myös välähdyksiä sinnikkyydestä ja tarmokkuudesta. Mihin tahansa vaikutelmaan tai kuvaan hänen mielensä kiinnittyykään, on hänellä kyky tuoda se fyysiseen todellisuuteen. Arkki on maailmanlopusta selviytymisen väline, jolla des Esseintes seilaa kohti valinnoistaan kumpuavaa loppua.
Nerokkaasta sisustusmaustaan huolimatta des Esseintes ei onnistu ratkaisemaan karanteenielämän yhtä suurimmista haasteista: itsensä kanssa on jotenkin tultava toimeen. Des Esseintes valitsee rappeutuneen askeetin tien, jossa oikut luovat oikkuja. Ne muuntuvat ajan kuluessa yhä hankalammiksi oireiksi herttuan elinpiirin kaventuessa Pariisin synneistä pieneen kajuuttakoppiin Fontenayn talon ruokailuhuoneessa. Des Esseintesin oirehdinta johtunee yhdellä tasolla sosiaalisten kontaktien vajareista ja tylsistymisestä, jotka piinaavat kotiin eristäytyvää laumaeläintä.
Jean des Esseintes on monin tavoin paradoksaalinen henkilöhahmo, inhimillinen ja vajavainen kapinallinen, aikansa ja Lourpsin linnan tuote, joka ei pysty kurottamaan kokemuksiensa kuilun ylitse. Siinä mielessä hänen tahtonsa ei ole vapaa. Hän ei voi olla toisin, mutta hän voi vihata syvästi estetisminsä mahdollistamaa yhteiskuntaa, jonka toimintaan hän vihassaan osallistuu.
Teknologian mahdollistama keinotekoinen läheisyys voi karanteeniolosuhteissa ja etätyössä korvata todellisen läheisyyden. Virtuaalikeikat, sosiaaliset tapahtumat ja videopuhelut vapaa-ajalla ovat korvikkeita, jotka tuntuvat riittävän todelta. Jos ajatellaan virtuaalilasien mahdollistamia universumeja, ovat tunteet ja reaktiot samoja siellä ja arkitodellisuudessa. Virtuaalitodellisuus asettuu todellisuuden jatkeeksi kuten lisäsiipi rakentuu osaksi taloa. Lisäsiivessä voi sijaita huoneita ja nurkkauksia, joihin kiinnittyy kokemuksia, tunteita ja muistoja. Siellä on paikkoja, joissa haluaa vierailla uudelleen ja olentoja, joita toivoo jälleen kohtaavansa. Myös Netflix-sarjojen tai kaunokirjallisuuden hahmojen kuulumisia moni huomaa pohtivansa. Poissaoleva alkuperäinen ei välttämättä vähennä nautintoa lainkaan, vaikka todellisuudessa on kyse pitkälti muusta kuin nautinnosta.
Nylén kirjoittaa: ”meidän aikamme, tämä jumalattomuuden, hävityksen, alennusmyynnin ja pornografian aika, on irvokas, hillitön parodia siitä ajasta, jota des Esseintes kauhuissaan pakenee arkkiinsa” (s. 41). Emme ehkä ole kovin kaukana pisteestä, jossa keinotekoinen ja virtuaalinen, kuten virtuaaliset puolisot, kauneusleikkaukset, elämän viihteellistyminen tv-sarjoiksi, tai ihmis-, eläin- ja palvelurobotit marginaalisina saarekkeina tämän jälkimodernin todellisuuden sisällä, ovat ainoa todellisuus sellaisenaan. Karanteeniolosuhteisiin vetäytyneenä on mahdollista viettää pitkiä aikoja juurikaan kohtaamatta lajikumppaneitaan. Tarvitsemme toista ihmistä, kuten des Esseintes tarvitsee halveksimansa modernin maailman tuottamaa keinotekoisuutta.
Pieni lukemisto
Baudelaire, Charles 1861: Pahan kukat. Alkuteos Les Fleurs du mal. Suomeksi tulkinnut Antti Nylén, 2012. Kustannusosakeyhtiö Sammakko.
Besace, Daniel 2014: Valtameri. Alkuteos: Océan (Itinérêve à pied de Bayonne à Brest, 2013). Suom. Leena Rantanen. Basam Books.
Hintikka, Pihla 2020: Hetken Pariisi on meidän. Otava.
Huysmans, J.–K. 2019: Vastahankaan. Alkuteos: À rebours, 1884. Suomentanut ja selityksin varustanut Antti Nylén (2005). Sammakko.
Kortelainen, Anna 2001: Niin kutsuttu sydämeni. Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873–1901. Kirjeet suomentanut Sirpa Kähkönen. Otava.
Koskenniemi, V. A 1912: Kevätilta Quartier Latinissä. Parisin muistelma. Varjokuvat leikannut Emil Cedercreutz. WSOY.
Pingeot, Mazarine 1999: Ensimmäinen romaani. Alkuteos Premier Roman, 1998. Suomentanut Kristina Haataja. Otava.
Schalansky, Judith 2020: Kaukaisten saarten atlas. Alkuteos: Atlas der abgelegenen Inseln, 2009.
Alkukielestä kääntänyt Marko Niemi. Käännöksen viimeistely Kristian Blomberg ja Raisa
Marjamäki. Osuuskunta Poesia.
Waltari, Mika 1954: Yksinäisen miehen juna. Lähdin Istanbuliin. WSOY.
Tutkimuskirjallisuutta
Ahmala, Antti 2016: Miten tulla sellaiseksi kuin on? Autenttisuus ja itsestä vieraantuminen Joel Lehtosen varhaistuotannossa. Väitöskirja. Unigrafia.
Leino, Kasimir 1892: “Uusia suuntia Ranskan kaunokirjallisuudessa”. Julkaisussa Valvoja 1892/1, 25–41.
Lyytikäinen, Pirjo 1996: “Vuosisadanvaihteen symbolismi ja dekadenssi”. Teoksessa Katsomuksen ihanuus. Kirjoituksia vuosisadanvaihteen taiteista. Toim. Pirjo Lyytikäinen, Jyrki Kalliokoski & Mervi Kantokorpi. SKS, 7–16.
Molarius, Päivi 2003: ”`Will the Human Race Degenerate?` The individual, the family and the fearsome spectre of degeneracy in Finnish literature of the last 19th and early 20th century”. In Lyytikäinen, Pirjo (ed.): Changing scenes. Encounters between European and Finnish Fin de Siècle. Finnish Literature Society, 121–143.
