Täällä, tuolla puolen sinua

Tarja Roinila 27.1. 1964 - 19.5. 2020

 

I

 

 

Istutan ruusuja. Yhden sinulle, koska sinä et ole enää sinä.

 

En saa nukutuksi kunnolla.

Yritän kirjoittaa sinulle runoa. En pysty.

 

Yksitoikkoinen rumpu lyö.

 

Kuka tahtoi vihreäsi, Ei-mikään tahtoi vihreäsi.

Kuka tahtoi vihreäsi, Ei-mikään tahtoi vihreäsi.

 

 

 

 

Kuolet tiistaina iltapäivällä 19. toukokuuta Helsingissä.

Jäät pyörälläsi kuorma-auton alle. Kehosi murskautuu.

 

Rusentunut sekunti, tavusohjo kielelläsi

Rusentunut sekunti, tavusohjo kielelläsi

 

Sinun punaiset hiuksesi, vihreät silmäsi.

 

Ei-mikään ilmestyi kadun vilinään.

Ei-mikään tuijotti sinua.

 

Vain silmänräpäys, ja itsettömyys sokaisi sinut.

 

 

II

 

 

Tuijotan lehtien kuvia Laivalahdenkadulta.

 

Pelastuslaitos on huuhdellut kadulta solujasi.

Onnettomuusauton alta erottuu valkoinen mytty,

jolla sinut peitettiin uteliaiden katseilta.

 

Ruumiisi on viety pois.

Kuulen, ettei arkkuasi avattu omaisille.

 

Sijoiltaan sana turha sammaltaa, sama sana sinuaa

Tolaltaan sana turha sopertaa, sama sana sinuaa

 

 

 

 

Kuljen Hietaniemen Kuusilehdossa, jonne tuhkasi on ripoteltu

ja kielesi tarkka vaaka ja sanojen kulho ja syntaksin mortteli.

 

Kuuluu mustarastaan foneettinen puro, en tiedä mistä se kertoo.

 

Hautajaisissasi tenoritorvi, fagotti ja sello soittavat

kansansävelmää On suuri sun rantas autius.

Arkkusi on veistetty veneen muotoiseksi.

 

Sinun punaiset hiuksesi, vihreät silmäsi.

 

 

 

 

Aurinko sokaisee, tuulee navakasti.

 

Johanna Häiväojan veistämän patsaan jalustassa Kuusilehdossa on psalmin 104 säe:

”Sinä verhoudut valoon.”

 

Sanat kuvaavat Vanhan testamentin Jumalaa. Jotkut fyysikot arvelevat,

että kaikki voisi hajota viime kädessä fotoneiksi, valon kvanteiksi,

 

Hietaniemen rannalla tyttö taluttaa sitruunankeltaista pilveä.

 

 

III

 

 

On elokuu. Pietaryrtti kukkii.

Imperfektin riipus.

 

Sinä olet yhä kuollut.

 

Viimeiset sanasi minulle olivat: ”Älä kirjoita minulle.”

Luen sitä toisin, niin kuin et tarkoittanut.

 

Sormet hokevat änkytystä

Rummuttavat tuhkatempusta

Olla oli ollut, olla oli ollut

 

Ettei minulla olisi nimeä kutsua sinua?

 

 

 

 

Olen Västanfjärdissä, edessä kareilee Hangon läntinen selkä.

Katkerien vesien opiaatti.

 

Vielä hetken, ennen omaa kuolemaani, voin kohdata sinut kielessä.

 

”Nyt nousevat kumppanukset

kohti korkeita parvekkeita.

He jättävät verivanan.

He jättävät kyynelvanan.

Ja pienet peltiset lyhdyt

värisivät kattojen päällä.

Tuhat kristallirumpua

löi sarastukseen haavoja.”

 

(Ote Federico García Lorcan runosta Unissakävijäromanssi. Suomennos sinun.)

 

 

IV

 

 

Pilvi availee purjeitaan

Saaret tempovat graniittiankkurissa

 

Pihka kihoaa silmiin

Kuka itkupuuta keinuttaa

 

 

 

 

En näe sinua. Katson:

 

Metsä sulkee vihreät silmänsä.

Vuosi tulee niin matalalle, että yllät koskea sitä.

 

Nouset, kävelet alassuin paljain jaloin iltataivasta.

Peukaloiden tyvissä alulat, allien siivet hiuksissa.

 

 

V

 

 

Kärsimys, pysymättömyys, itsettömyys

Dukkha, anicca, anatta

 

 

 

 

***

 

Julkaistu alun perin Murhaballadi-numerossa 5/2020.

 

Kuva: Elbfoto/Flickr

CC BY 2.0 Some rights reserved

Kuva rajattu (image cropped)