Laatulehdestä päivää

Laatulehdestä päivää. Ihan iloisella asialla lähdin soittelemaan, eli meidän high-end -brändi on Twitterissä rankattu sata vuotta vanhaksi erinomaisesti pintakuohut kestäväksi kulttuurisen syväsisällön turvasatamaksi! Meidän tilaustarjous… TUUT TUUT TUUT

Haloo?

On ihanaa ja imartelevaa, että Nuorta Voimaa toistuvasti kuvataan laadukkaaksi julkaisuksi. Vaikka mielestämme julkaisemmekin yleensä laadukasta sisältöä, tämä maine ei vaikuta perustuvan niinkään viimeaikaisille teoille tai tekemättä jättämisille. Pikemminkin laatuleimassamme historian siipien havina blokkaa korvista nykyajan äänet. Laatu on helikopteri humisemassa taustalla, kun yritämme keskustella kulttuuri-ilmiöistä rauhallisin äänenpainoin. Jos välillä korotamme ääntämme, sitä pidetään rikkeenä laatua kohtaan.

Laatumainetta voi siis käyttää myös lehteä vastaan. Viime viikolla verkossa julkaisemamme tulevan päätoimittajan Taija Roihan kolumni sai keskustelijat muun muassa epäilemään, että lehden yli satavuotinen ”high-end label” oli sillä tärvelty. Rikos? Muistuttaminen asioista, jotka on painettu suomeksikin julkaistuun David Foster Wallace -elämäkertaan. Harva fanituksen kohde on ongelmaton, mutta väkivaltaisen stalkkerin, joka kirjoitti Päättymättömän riemun, täytyisi sitä ilmeisesti olla.

Edes Saska Saarikoski tuskin menisi katsomaan Veijo Baltzarin ohjaamia esityksiä. Baltzar on siis selvästi kanseloitu.

Äärioikeiston spinnaama keskustelu ”cancel-kulttuurista” on johtanut siihen irvokkaaseen lopputulemaan, että taiteen tekijöiden huonoihin puoliin ei monien mielestä saisi kiinnittää huomiota. Ainakaan sellaiseen ei, herra paratkoon, laatulehden pitäisi sotkeentua. ”Cancel-kulttuuri” ei kuitenkaan ole hyvää suomea, eikä näin ollen laatulehteen sopiva termi. Jatkossa puhun kanseloinnista ja kiitän tulevaa kollega Roihaa termistä.

Edes Saska Saarikoski tuskin menisi katsomaan Veijo Baltzarin ohjaamia esityksiä. Baltzar on siis selvästi kanseloitu. Silloin kun kanseloidaan oikeasti, niin yksikään kulttuurisodan osapuoli ei pidä asiaa ongelmallisena. Muita esimerkkejä on suomalaisesta keskustelusta vaikea löytää. Puhetta kanseloinnista sen sijaan riittää.

Laadukas vaate on yleensä valmistettu yhdestä tasokkaasta materiaalista, ei mistä tahansa sekakuiduista, eikä se hierrä ihoa. Samoin laatulehden olisi hyvä olla eteerinen sohvapöydän koriste, joka luotettavasti kohottaa tilaajansa laatubrändiä ja tasokkuutta ihmisenä. Epäkohtiin takertuminen ja ikävät äänenpainot vähentävät heti korkeakulttuuripisteitä.

Mitä ongelmia laatulehdellä sitten voisi olla – eikö kyseessä ole voittava konsepti? Esimerkiksi, että sitä ei lueta. Maininnat juhlapuheissa eivät tilausten tavoin kasvata pohjakassaa – ja suomalaiset ovat tutkitusti lukukansaa, joten sohvapöytämaine ei kanna mäessä kovin pitkälle. Vaikka tyylipisteitä tulisikin.

Laadun puolesta loukkaantujia on riittänyt suuremmissakin kuohuissa. Primitiivisen raivon herätti monessa kiltissä kulttuuriväen edustajassa Suomen Kuvalehden jutun otsikkotasolle nostettu väite, että Shakespeareakaan ei enää suostuta teatteriopiskelijoiden piirissä lukemaan. Jutun lukemalla kävi ilmi, että opiskelijat ovat halunneet keskustella Shakespearen sisällöistä opettaja Tuomas Timosen kanssa ja että opiskelijoita kuunnellaan. Timonen toki tulkitsi kommenteissaan osan opiskelijoiden näkemyksistä sensuurivaatimuksiksi.

Nuoret ovat apaattisia eivätkä välitä politiikasta ja piinaavat vanhempia nälkälakoillaan ja äärimielipiteillään. Kun laatulehti tuottaa laatua laatulukijoilleen, nuorten vääränlaisuus onkin aiheista paras.

Kaanon on laadun tae ja klassikot niin laatumaineensa pehmentämiä, ettei kulttuuriväkikään enää muista, että klassikosta voi järkyttyä. Tuskin se muuten klassikko olisikaan. Opiskelijoiden reaktio Shakespeareen on osa vuosisataista keskustelujatkumoa ja parempi todiste vanhan Williamin elinvoimasta kuin yksikään puolivillainen laatukulttuurin puolustuspuhe. Teatteriopiskelijat eivät pelkästään lue tekstejä, vaan he myös työnsä puolesta kuvittelevat niitä lavalle ja ehkä itsensä ja ystävänsä niitä esittämään. Suosittelen lämpimästi Anna Paavilaisen kirjoittamaa ja ohjaamaa Play Rape  -teosta viikon sisällä esiin ponkaisseille yllättävän lukuisille Shakespeare-lukijoille.

Jos laadulla on yksi vihollinen, niin vuosikymmenestä toiseen se on luotettavasti nuoriso. Nuoret ovat liian rajuja tai liian herkkiä, keskittymiskyvyttömiä tai suorituskeskeisiä hikipinkoja, laaduttoman möykän tai sievistelevän pintapopin mädättämiä. Nuoret ovat apaattisia eivätkä välitä politiikasta ja piinaavat vanhempia nälkälakoillaan ja äärimielipiteillään. Kun laatulehti tuottaa laatua laatulukijoilleen, nuorten vääränlaisuus onkin aiheista paras.

Nuoren Voiman ongelma on tässä yhtälössä se, että 112-vuotias on itsekin nuori. Vain voima uupuu.