Luonto on se, mikä jää turvallisuuden ulkopuolelle
Kaksi tuoreehkoa runokokoelmaa tarjoaa perspektiiviä moderniin elämään. Tuula Hämäläinen ja Raisa Marjamäki näkevät tarkasti, koska katsovat keinovalaistua pintaa askeettisuuden syvyydestä käsin.
Tuula Hämäläinen: Suojelushämärä. 83 s. Kulttuurivihkot 2020
Raisa Marjamäki: Ihmeellistä käyttäytymistä. 117 s. Poesia 2020.
Vaikka Tuula Hämäläisen neljännen teoksen takakansiteksti lupaa runojen puhujan kertovan seikkoja maailman nykytilasta esi-isälleen, karbidilamppujen ja kärryteitten aikaan eläneelle talonpoika Jacobille, Suojelushämärän runot eivät asetu selittämään maailmaa tai julistamaan maailmanlopun totuuksia.
Kertomisessa on kyse aina myös vallasta, ja juuri tämän asetelman muuntelusta sekä runon puhujien häilyvästä ja tunnustelevasta tavasta kuvata asioita syntyy Suojelushämärän kiehtova jännite. Tunnustelevuus on Hämäläiselle jopa maailmankatsomuksellinen lähtökohta runouteen. ”Ovatko huomioni turhia? / ovat tietenkin, kaikki mitä näen on olemassa” – runon puhuja huomauttaa (s. 10). Vain epävarmuus asioiden tilasta on varmaa. Tämä tulee todeksi Hämäläisen runoissa paitsi yksittäisissä säkeissä, myös ilmaisun skaalassa, joka Suojelushämärän runoissa on laaja.
Suojelushämärän runojen kieli kuiskaa, huudahtaa, tapailee, kysyy, mutisee, tarkentaa ja toteaa.
Mielenliikkeiden ailahtelevuus, puheenomaisuudet, näkökulmien ja puhujien vaihdokset, sulkeisiin kirjoitetut tarkennukset ja kysymykset ovat olennainen osa Hämäläisen tyyliä. Runojen puhuja on tietoinen sanojen epätäsmällisyydestä ja näkökulman vajaavaisuudesta. Paradoksaalisesti juuri epävarmuuden auki kirjoittaminen synnyttää lukijassa luottamuksen ja siten dialogisen suhteen lukijan ja teoksen välille: ”aallot parveilevat rantaan (tungoksessa et ole kukaan) / soutajat ohittivat tuhansien vuosien päästä tulevan // nämä pihlajat? näitä ei ollut vielä /eikä kuusia? ei näitä // ehkä korte? / se on mahdollista” (s. 40).
Myös kokoelman nimeä voi tulkita tietämättömyyden suojaisana hämäränä tai tilana, joka edeltää tietoa. Runon puhujalla on ”nimi varjolle joka lähestyy rantaa: Jacob” (s. 15). Hänen kuolemaansa kuvaava runo aloittaa vaikuttavasti kokoelman. Tämä alitajunnan ja unien arkkityyppinen hahmo, jolle runon puhuja osoittaa havaintojaan ja tulkintojaan maailmasta, katoaa äänettömin aironvedoin sumuun tai kahlaa viljapellossa vyötäisiä myöten. Runot ilmaisevat Jacobiin liittyvää mystisyyttä tummin kuvin: ”keskellä yötä vesi on musta, kuu naulattu naapurin kuuseen” (s. 5), ”musta tuuli natisuttaa pimeyttä” (s. 36). Hämärään kietoutuva välitila mahdollistaa näkemisen ja havahtumisen, kuten runon puhuja toteaakin: ”yöaika on näkemisaikaa” (s. 41) ja ”anna minulle mikä tahansa nurkka / siellä minä valvon” (s. 47).
Suojelushämärän runojen kieli kuiskaa, huudahtaa, tapailee, kysyy, mutisee, tarkentaa ja toteaa. Painavaa teemaa ja latautuneisuutta elävöittää puhujan ajoittainen huvittuneisuus havaintojensa äärellä. Välimerkkien käyttö on harkittua ja se toteutuu runon ehdoilla. Hämäläinen ei käytä pisteitä, eivätkä ne usein istuisikaan hänen runojensa hengittävään rytmiin. Säkeissä tai otsikoissa ei ole isoja alkukirjaimia, mutta sen sijaan niitä ilmestyy antamaan yksittäiselle sanalle painoa, katkaisemaan säkeen tai merkitsemään rytmin- tai puhujanvaihdosta.
Hämäläisen ilmaisu liikkuu laajalla alueella erilaisten puhetapojen ja merkitysten kentässä, mikä puheenomaisten keinojen ja rakenteiden käytön ohella muistuttaa paikoin Sirkka Turkan runoudesta. Sanankäyttö tuo hetkittäin mieleen Harri Nordellin, kuten sivulla 11: ”niin on poissaolosi tästä lumiaskel pölyvaatteet / ja silmät tuon kauhean uneenpudottajan”. Suojelushämärän runoissa verbit ovat vahvoja ja kuvat myllertävässä liikkeessä, ”iltahämärä kuhisee” (s. 51), ”vaatekaapit purjehtivat ohi” (s. 55), hämähäkit verkkojensa keskellä paiskautuvat yötä vasten (s. 31) tai ”tyhjä muovipussi tanssii suu auki” (s. 62).
Tulkinnanvaraisuuden korostaminen ja näkökulmien muuntelu kirjoittavat auki myös temaattista tasoa: monivivahteista suhdetta havaintojen kohteena olevaan todellisuuteen, josta jää aina jotakin tulkitsematta ja ymmärtämättä.
Raisa Marjamäen neljäs runoteos Ihmeellistä käyttäytymistä taas menee suoraan pimeyttä päin. Varmuuden ja epävarmuuden välistä rajaa tutkivassa runokokoelmassa luonto edustaa kiinnostavalla tavalla turvallisten rakenteiden ulkopuolelle laajenevaa, tuntematonta aluetta ja periferian pimeyttä, jossa revontulet valuvat taivaiden halki eikä valosaaste estä tähtitaivaan katselua. Luonto ei ole kokoelmassa läsnä niinkään aistihavaintoina kuin subjektin mielenmaisemaa peilaavana tilana, pakopaikkana ja asuttamattomana alueena, jossa ajatus on vapaa.
Kokoelman ensimmäinen runo, ”Valaistus” asettaa tulkintakehyksen teokselle. Asetelma tuo mieleen tunnetun suojelusenkelitaulun, jossa lapset kulkevat sillan yli varjeleva enkeli vierellään. Tätä kuvaa vasten runo esittää kysymyksen siitä, mitä hyvinvointi on ja mitä oletamme sen olevan: ”lapset eivät kiiruhtele itsekseen pimeässä, / eivät siltojen yli.” (s.7). Ensimmäisen osion runot problematisoivat suojelua, jolla on myös tuhoisa ulottuvuutensa: ”En halua että elämääni helpotetaan / muuten siitä ei jää mitään jäljelle.” (s.11) . Valaistus näyttäytyy pimeyden kieltämisenä tai ainakin kamppailuna sitä vastaan.
Tematiikkaa symboloi myös majakka, joka runon puhujan mukaan on ”oire merkittävästä / merihädän mahdollisuudesta” (s. 9). Sen pimeyttä halkovat, säännölliset välähdykset on syytä havaita, ”sen mukaan tulee suunnata”, mutta liian lähelle, luo ei pidä mennä.
Kiukaan juurella lattiaan jäätyvä vesi tai kuutamo, joka voittaa muut valonlähteet, lisääntyvän valon peittävä sade ja metsän piirittämä piha, josta posti käännetään muualle.
Missä määrin ja milloin turvaavat rakenteet rikkovat suhdettamme todelliseen? Runon puhuja ei halua tulla säästetyksi ”siltä vähältä, mikä olisi ollut tärkeää” (s.12). Suojattomuus tarkoittaa myös avoimuutta ja alttiiksi asettumista, kykyä lähestyä asioita ilman olettamuksia ja kokemisen itsensä vuoksi: ”Uida kovalla tuulella / & saada järviaaltoja / väärään kurkkuun: tutkia / näitä tilanteita joissa / - ei nyt tahallaan muttei / ihan viattomastikaan - / voisi käydä huonosti. / Soivat metsot, tulehtuneet / haavat, hyvin kylmä yö / autiolla metsätiellä. / Kun ei oikein ole muita / kiinnostuksenkohteita kuin / tietää miltä se tuntuisi.”
Kenties sivilisaatiomme todellisuuspakoisuus on pohjimmiltaan kuolevaisuutemme ja siten luonnon lainalaisuuksien kieltämistä. Tästä huolimatta luonto asettaa olemassaolollemme ehdot: ”Kuuluvuus niin heikko / että tärkeät puhelut // on hoidettava ulkona, / lähellä merta. / Asia- // kirjat kastuu sateessa / kohisee murre säätilat” (s. 19).
Vaikka yhdenlaisesta pakenemisesta onkin kyse, Marjamäen runot eivät pyri ainoastaan pois vaan myös kohti: ”päästyään tarpeeksi etäälle / on johonkin saapumassa.” (s. 46). Revontulet ja tähtitaivas ovat toistuvia symboleita subjektin autenttiselle kokemukselle. Kokoelman runoissa ei ole miltei lainkaan puhtaita aistihavaintoja, vaan nekin liitetään muihin merkityksiin: kiukaan juurella lattiaan jäätyvä vesi tai kuutamo, joka voittaa muut valonlähteet, lisääntyvän valon peittävä sade ja metsän piirittämä piha, josta posti käännetään muualle.
Kummankin maailmasta löytyy kiehtova suhde epävarmaan.
Runot muistuttavat pelkistettyydessään muistiinmerkintöjä – sivulla 55 jopa sääpäiväkirjamaiseen ilmaisuun saakka: ”Edelleen -30 C. Kuu nousee Haukitörmän / takaa, yhä täydempänä, ulkona on edelleen / valoisaa.” On huomionarvoista, että ekokriittisyydessään teoksen runot eivät ole lainkaan tunnelatautuneita. Marjamäen ilmaisu on tiivistä ja lähtökohdiltaan filosofista. Kirjaesineenä Ihmeellistä käyttäytymistä on lähempänä perinteistä runoteosta kuin Marjamäen aiemmat, joista ensimmäinen, Katoamisilmoitus (2010) oli kollaasimaisesti koottu, runoa ja kuvaa yhdistelevä runokokoelma ja toinen, kokonaan ilman tietokoneita toteutettu Ei kenenkään laituri (2014) oli ladottu irrallisille painoarkeille, joita ei ollut sidottu tai liimattu yhteen. Käsityöläisyys tuntuu vahvasti myös viimeisimmän, kirjoituskoneella kirjoitetun kokoelman ulkoasussa, minkä voi lukea osaksi teoksen tulkintaa.
Suojelushämärä ja Ihmeellistä käyttäytymistä ovat kielellisessä ilmaisussaan hyvin erityyppisiä kokoelmia. Kummankin maailmasta löytyy kuitenkin kiehtova suhde epävarmaan: siinä, missä Ihmellistä käyttäytymistä asettaa filosofisen kysymyksen suojaavien totuuksien tukahduttavuudesta ja tietoisesti irrottautuu turvaverkoista, Suojelushämärän runot tutkivat ennen kaikkea kielen mahdollisuutta kuvata häilyvän todellisuuden vivahteita valosta hämärään ja pimeyteen.
