Pellisen ja Liuhdon sopimaton tuotteliaisuus

Sami Liuhto ja Jyrki Pellinen ovat niin aktiivisia kirjailijoita, että heidän tuotantonsa haastaa hiljaisesti koko instituution. Lukiessa aukeaa uusia kukkia, kerroksellisuutta ja vapauden horisontti.

Huomaan, että kotiini on kertynyt läjäpäin Sami Liuhdon ja Jyrki Pellisen kirjoja. Olen löytänyt ne paikallisesta kirjastosta, mutta tiettyjä Pellisen omakustanteita olen joutunut tilaamaan kaukolainoina Helsingistä. Liuhdon kirjat ovat kapeita läpäreitä, osa Pellisen kirjoista sen sijaan paksuja, kuten hieno maalaismaisemiin sijoittuva Peltoevankeliumi (2020, omakustanne).

Liuhdon Tyhjiö-sarjasta minulla on tällä hetkellä lainassa Talvessa on jotain sairasta (2019), Maailma hukkuu muoviin ja lämpöön (2019) sekä Värttinäluu ei huomaa (2019). Palautin juuri kasan Pellisiä, mutta jäljelle jäivät Peltoevankeliumin lisäksi omakustanteena julkaistu runoteos Ottaa lintu kynän kevyen (2020) sekä niin ikään tarvepainatteena toteutettu proosan ja runon välimaastoon asettuva Stewart (2019).

Nämä kirjat eivät ole mieleenpainuvia. Avaan ne yhä uudestaan ja luen. Koska teksti ei jätä selkeitä muistikuvia, seitsemäskin lukukerta voi olla kuin ensimmäinen. Erityisesti Pellisen omakustanteiden kannet ovat ajoittain häkellyttävän rumia. Stewartin takakansitekstiä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää kirjan esittelytekstinä: ”Stewart, joka keräsi lapsena neliapiloita ja luki myöhemmin lääketiedettä, sattui lukemaan Hans Jakob von Grimmelshausenin romaanin, Seikkailukas Simplicissimus, 30-vuotisesta sodasta, ja halusi sen jälkeen kirjailijaksi. Tässä on tulos.”

Nämä kirjat eivät ole mieleenpainuvia. Avaan ne yhä uudestaan ja luen. Koska teksti ei jätä selkeitä muistikuvia, seitsemäskin lukukerta voi olla kuin ensimmäinen.

Kansien ulkoasun lisäksi herää kysymys, kuinka Liuhdon kolme samana vuonna julkaisemaa runoteosta voisivat olla kypsiä, huolellisesti editoituja sekä punnittuja. Pelliseen tämä kysymys liittyy vielä oleellisemmin, sillä hän on 2000-luvun alusta lähtien julkaissut hillittömällä tahdilla, usein jopa neljä tai viisi kirjaa kalenterivuoden sisällä.

Vastaus on tietenkin, etteivät ne ole. Liuhdon ja Pellisen kirjat ovat repaleisia ja niiden sisällä käy tuuli. Liuhdolla kärsimättömyys näkyy paikoin jopa temaattisella tasolla. Värttinäluu ei huomaa -kirjassaan hän hokee kaipaavansa taittamista, sivulla 41 mietiskellään ISBN-tunnusta, ja sivulla 35 itse Pellinen ehdottaa Liuhdolle kirjoittamiskilpailua: kumpi kirjoittaa enemmän.

Nämä kirjat ovat lähes näkymättömiä. Äärimmäisellä tavalla tuottelias kirjailija kaivaa verta nenästään, koska hän tekee kriitikoiden ja palkintolautakuntien työn hankalaksi. 

On pakko myöntää, että koen sopimattoman tuotteliaisuuden hivenen kiihottavana. Tuntuu kuin ottaisin osaa pieneen, harmittomaan rikokseen.1  Pöydällä lojuvat Pelliset ja Liuhdot sisältävät toki aitoja riskejä, sillä ne kiikkuvat kirjallisuusinstituution rajalla. Lienee selvää, että tällainen toiminta ei helpota tunnustusten tai edes kollegojen hyväksynnän saamisessa.

On pakko myöntää, että koen sopimattoman tuotteliaisuuden hivenen kiihottavana.

On kiinnostavaa ajatella, miten jokainen isompi kustantamo reagoisi: nämä tekstit eivät ole toimitettavissa, niistä ei toisin sanoen pysty jalostamaan tuotteita. Kuten jo aiemmin mainitsin, lukijalle tämä ei suinkaan näyttäydy pelkkänä pahojen poikien viehätyksenä, sillä teoksiin täytyy löytää uusia lukuasentoja, jopa ajatus kirjaesineestä täytyy päivittää toisenlaiseksi. Kirjallisuus on lopulta ensisijaisesti henkistä. Ruma kansi, halvat materiaalit tai edes hutiloitu taitto ja kirjoitusvirheet eivät hiljennä omaperäistä tekijää.

Liuhdon tai Pellisen kirjojen juhlistaminen olisi kai eleenä liian rivo. Toiset huhkivat yhden teoksen parissa viisikin vuotta ja tekevät kaikkensa varmistaakseen, että kokonaisuus on eheä ja salonkikelpoinen. Miksi palkitsisimme koiranäyttelyssä viime hetkillä sisään rynnivän sekarotuisen piskin? Sellaista ei vain tapahdu.

Myönnän, että kohtelen itsekin Pellisen ja Liuhdon kirjoja töykeästi. Unohdan ne nurkkaan pölyttymään, palautan kirjastoon ja lainaan uudestaan, mikäli ne eivät ole muille kelvanneet. Samaan aikaan tämä röyhkeys tuo lukemiseen tietynlaisen rentouden. Kirjan ei tarvitse olla suuri luterilainen toimeksianto. Ei kirjailijalle, saati lukijalle.

Miksi palkitsisimme koiranäyttelyssä viime hetkillä sisään rynnivän sekarotuisen piskin?

Kirjojen massa auttaa minua kunnioittamaan tekijöitä. Jos olisin lainannut vain yhden Liuhdon Tyhjiö-sarjan teoksista, en olisi innostunut siitä kovin paljon. Useiden keskenään samanlaisten kirjojen yhteissumma voi sen sijaan näyttäytyä mosaiikkimaisena sommitelmana tai päiväkirjojen tapaan paljastavana dokumentaationa. Erityisesti Pellisen proosateosten omaelämäkerralliset kerrokset ovat omalla viehkeällä tavallaan jo ylittäneet proustilaiset mittasuhteet.

Paikoin juuri kirjoittajan kömpelyydet ja virheet hellyyttävät meitä. Liuhdon Talvessa on jotain sairasta -kirjan sivulla 12: ”kuin heviriffi on pakkanen tänään”, myöhemmin sivulla 20: ”Lähetä tekijänkappale sukulaiselle näin sitä kirjaa tehdään”, ja vielä myöhemmin sivulla 35: ”kaipaan sisennyksiä ja graafisia ratkaisuja”.

Koska ”taiton kaipaaminen” ja muut kirjan tekemiseen kytkeytyvät käytännön seikat toistuvat Liuhdon Tyhjiö-sarjassa miltei romanttisella tavalla, älyttömältä vaikuttava temaattinen aines kasvaa kokoaan suuremmaksi. Talven ”sairaus” jää sekin kummittelemaan mieleen aivan kuten Värttinäluu ei huomaa -teoksessa toistuva kummallinen värttinäluu. Sarjan kolmessa ensimmäisessä osassa käsitellään myös yhteiskunnallisia aiheita, esimerkiksi ilmastonmuutosta, mutta ne eivät kasva sanomalehtien journalistiseen selvyyteen.

Heitän Liuhdon kirjat sohvalle ja vaihdan Pelliseen. Stewart herättää ensi alkuun huvittuneisuutta: ”Stewart kärsi virus-peräisestä influenssasta ja hänen ottamis- ja antamiskykynsä oli vähentynyt” (Stewart 2019, 42), ”Matkojen jälkeen buldoggi odottaa että teen työtä. Ajattelen, se tajuaa tuonkin eikä hellitä, se pitää siitä kun alan rapistella papereita” (Stewart 2019, 7). Mikä hemmetin Stewart, onko Stewartilla ”buldoggi”, onko Stewart yksi Pellisen alter egoista, ja jos on, miten se asettuu muiden sekaan? Kuten useimmat Pellisen teokset, kirja on niin ainutlaatuinen, että tekisi mieli lainata se tähän kokonaisuudessaan. En voi tehdä niin, joten tyydyn etsimään vielä yhden Stewartin ja koiran välisen kohtaamisen: ”Stewart rapsutti koiraa leuan alta ja korjasi kaulanauhaa sen vankkaa ketjua tarkastellen kuin ihminen olisi sille ollut värikäs käsittämätön taulu, juuri tuo murina sen onnettoman mustasukkaisuuden entiteetti” (Stewart 2019, 69).

Kuten oikeastaan kaikki 2000-luvulla ilmestyneet Pellisen proosakirjat, Stewart sisältää sivun mittaisia tekstikatkelmia, joiden assosiatiivisuus johdattaa tekstin arvaamattomiin paikkoihin. Jo muutaman lainauksen pohjalta voi todeta, että virkerakenteiden erityislaatuisuus on silkkaa Pellistä, jonka teksteihin nopea, huolimattomuutta lähentelevä tahti tuo oman karhean lisänsä. Runokokoelman Puhuttelu (ntamo 2014) säkeet “yhdestä runosta jäänyt/toiseen tullut” pätevät myös Pellisen proosaan, joka on aina matkalla seuraavaan kirjaan. Liikkeen tuntu ja siihen kytkeytyvä energia hätkähdyttävät.

Suomalaisesta kirjakaupasta ei pysty ostamaan tällaista kirjallisuutta. On kuin lukija astuisi jopa marginaalin ylitse tuntemattomammille vesille. Liuhdon ja Pellisen kaltaiset tekijät ammentavat virkistävyytensä paljolti siitä, miten poikkiteloin he asettuvat kotimaisen kirjallisuuskentän ja sen sääntöjen kanssa. Samaan aikaan huomaan toivovani, että tällaista kirjallisuutta olisi enemmän, ja että Pellisen ja Liuhdon tyyliset runokokoelmien ja romaanien sarjat tunnustettaisiin mielekkääksi tavaksi toimia.

Suomen kokoisella kielialueella institutionaalista kirjallisuutta väistävä tekeminen vaatii paradoksaalisesti institutionaalista apua.

Suuret kustantamot menettävät otettaan sellaisiin muotoihin kuten runous, pienoisromaanit ja novellistiikka. Tämä yllyttää pienempiä tahoja murentamaan ennen valtaa pitäneitä kirjallisia muotoja entisestään. Kun ajattelee useaan suuntaan yhtäaikaisesti leviävää rappiota, haave aivan uudenlaisista kukista kasvaa suorastaan mielettömäksi. Suomen kokoisella kielialueella institutionaalista kirjallisuutta väistävä tekeminen vaatii paradoksaalisesti institutionaalista apua. On tärkeää, että esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen apurahat säilyvät jatkossakin laajalle joukolle hajautettuina. Taiteilijoiden köyhyydestä pitää puhua monipuolisemmin, muutoin päädymme malliin, jonka vinoutunut logiikka on seuraavanlainen: koska pienillä tuloilla ei pysty tulemaan toimeen, summat täytyy keskittää ”ammattilaisille”.

Kuten olen vihjannut, innostava kirjallisuus voi tehdä ansioluettelosta edustavan ja ”professionaalisen” sijaan myös sotkuisen. Joskus proosa ja runous saavuttavat lakipisteensä juuri siinä vaiheessa, kun ne karkaavat valvovan silmän alta.

• 1. Kun tiuhaan tahtiin julkaissut itävaltalainen kirjailija Friederike Mayröcker kuoli 4.6.2021, muistin oitis kuvat, joita olin nähnyt Googlen kautta. Mayröcker istuu huoneessa, joka on niin täynnään papereita, muistivihkoja ja kirjoja että yhden esineen alkua ja loppua ei enää tahdo erottaa. Kuvan pölhö romanttisuus alleviivaa hienosti teoskäsitystä, jossa yksittäinen julkaisu on pieni rihmasto muiden joukossa. Tekijän nerous ei toisin sanoen piile mestariteoksen patsaanomaisuudessa, vaan pikemminkin kyvyssä kannatella ja jatkaa jotakin huomattavasti suurempaa ja vaikeammin hahmotettavissa olevaa.