Mihin Halloweenia tarvitaan?

Myöhäissyksyn juhla antaa tilaa asioille, jotka kulttuurissamme yleensä siivotaan piiloon: peloille, pimeydelle ja kuoleman käsittelemiselle.

Lokakuinen yö pimenee ja varjot kynttilöin valaistun pöydän ympärillä syvenevät. Herkut on syöty, ja jossain vaiheessa iltaa joku aloittaa kummitustarinoiden kertomisen, kuten aina. Jokavuotinen Halloween-juhla on minun ja sisaruksieni syksyn ehdoton kohokohta. Tarjoiluja ja koristeita suunnitellaan viikkokaupalla etukäteen, ja naamiaisasut ovat tarkoin varjeltu salaisuus. Olemme kehittäneet systeemin välttyäksemme katastrofilta eli siltä, että kaksi valitsisi vahingossa saman asun: kaikki kertovat oman asu-ideansa etukäteen äidillemme, joka voi tarvittaessa varoittaa, jos ideat liippaavat liian läheltä toisiaan. Vuosien varrella juhlissa ovat vierailleet muun muassa Narnian valkea velho, Vili Vonkka, Walter White, Orvokki Jauhiainen ja Henkien kätkemä -animaatiosta tuttu Kasvoton. 

Juhlimme Halloweenia keskenämme, koska kukaan muu ei suhtaudu siihen tarpeeksi suurella vakavuudella. Joskus joku tarkoin valittu ystävä saattaa saada kutsun juhliin. Viime vuonna mukana olivat 10-vuotiaat veljenlapset. Halusimme luoda heille taianomaisen elämyksen. Koristelimme juhlatilan yllätyksenä ja päästimme heidät sisälle katsomaan vasta, kun kaikki oli valmista. Huone oli valaistu kaiverretuilla kurpitsalyhdyillä ja katosta lepatti valkoisia silkkipaperiaaveita. Pöydällä kiipeili muovisia hämähäkkejä, kaikki oli harsomaisen seitin peitossa. Yhdessä nurkassa seisoi pari metriä korkea Muumien Mörkö, jonka olimme rakentaneet mallinukesta, tyynyistä ja kankaista, ja pöytää ympäri puksutti rataansa pitkin mekaaninen leikkijuna, jonka vaunujen kyytiin oli lastattu herkkuja. 

Juhlimme Halloweenia keskenämme, koska kukaan muu ei suhtaudu siihen tarpeeksi suurella vakavuudella.

Tänä vuonna ryhdyimme siskojeni kanssa jo elokuussa lähettelemään toisillemme Instagramissa kuvia läheisistä kurpitsatiloista, joilla järjestetään kurpitsalyhtytapahtumia. Aloin ensimmäistä kertaa kunnolla pohtia, miksi Halloween on meille niin tärkeä juhla. Lapsuudenperheessämme perinteet olivat kyllä tärkeitä, ja joulua, pääsiäistä ja juhannusta juhlittiin monimutkaisin menoin. Halloweenia meillä ei kuitenkaan tunnettu. Amerikkalaistyylinen juhla on alkanut tihkua suomalaiseen kulttuuriin vasta viime vuosina. Mistä Halloweenin viehätys oikein kumpuaa?

 

Melankolian vetovoima 

Syksy ja Halloween edustavat sisäänpäin kääntymisen ja rauhoittumisen aikaa. Kesällä aurinko paahtaa aivot kiehumispisteeseen ja ajatukset kulkevat laiskasti. Valo häikäisee vuorokauden ympäri ja aika kuluu ulkona, yhdestä riennosta toiseen kiirehtiessä. 

Syksyllä käännytään sisäänpäin konkreettisesti ja kuvaannollisesti. Oleminen siirtyy sisätiloihin ja keho kiedotaan lämpimiin vaatekerroksiin. Valoisien kuukausien jälkeen laskeutuu miellyttävä hämärä, ja ajatuksilla on taas tilaa liikkua vapaammin. Syksyn koleutta vastaan voi joko yrittää taistella, tai sitten voi heittäytyä sen vietäväksi ja yrittää löytää päivien pimenemisestä nautintoa. Halloweenin ympärille kiertyvä kulttuuri – kirjat, elokuvat ja perinteet – tarjoavat tähän runsaasti materiaalia. 

Stephenie Meyerin Houkutus-kirjan (2005) lukeminen oli minulle yläasteella silmiä avaava kokemus: en usko, että olin siinä vaiheessa missään muualla törmännyt yhtä runsaaseen kuvailuun sateesta, joka oli Kuopiossa syntyneelle ja kasvaneelle liiankin tuttu sääilmiö. Romaanin tapahtumapaikan, Pohjois-Amerikan luoteisosien, kostea ilmasto ja laajat havumetsät muistuttavat monilta osin Suomea. Houkutuksen sivuilla puhutaan rankkasateesta, kevyestä tihkusta, sankoista harmaista pilvistä ja kaiken peittävästä sumusta niin tiuhaan, että ne muodostavat kirjassa miltei yhden ylimääräisen sivuhenkilön. Paikan karaktääri on niin voimakas, että se mainitaan jopa suomenkielisen painoksen takakansitekstin ensimmäisessä lauseessa: ”Isabella muuttaa isänsä luokse tihkuisenharmaaseen pikkukaupunkiin.” Sade tarjoaa romaanin maailmassa tietenkin suojan vampyyreille, jotka eivät voi liikkua auringonvalossa ilman, että paljastaisivat olemassaolonsa. 

Myös Patti Smith ymmärtää koiranilman viehätyksen ainakin silloin, kun omat sukat pysyvät kuivina ja hartioilla on lämmin takki.

Houkutuksen lukemisen jälkeen tuntui aivan erilaiselta raahautua aamulla kouluun sateen vihmoessa niskaan. Tarinalle ominaisessa myrskyn ja synkkyyden hekumoinnissa on jotain goottilaista, joka puolestaan liittyy olennaisesti myös Halloweenin kulttuuriin. Halloweenin tunnelma istuu hyvin monen suomalaisen melankoliasta viehättyvään mentaliteettiin. 

Myös Patti Smith ymmärtää koiranilman viehätyksen ainakin silloin, kun omat sukat pysyvät kuivina ja hartioilla on lämmin takki. Muistelmateoksessaan M Train – Elämäni tiekartta (2015) Smith kehittää pakkomielteen Jälkiä jättämättä -tv-sarjasta (The Killing, AMC 2011–2014), joka pitää hänelle seuraa yksinäisinä iltoina New Yorkin asunnossa ja ympäri maailmaa kiertäessä. Sarja on nordic noiria parhaimmillaan: siinä seurataan etsivä Sarah Lindeniä, joka yhdessä työparinsa Stephen Holderin kanssa selvittää nuoren tytön katoamista ja murhaa. Iso osa sarjan viehätyksestä piilee minun, ja kaikesta päätellen myös Smithin, mielestä sen kuvaamassa epämukavuuden ja mukavuuden, turvattomuuden ja turvallisuuden ristipaineessa. Linden ja Holder painavat pitkää päivää sateessa ja kylmyydessä ja kohtaavat työssään sanoinkuvaamatonta pahuutta. Silti heidän partioautonsa sisällä on aina lämmintä ja kuivaa, mukinpidikkeessä kuppi höyryävää suodatinkahvia, ja Lindenillä jo ikoniseksi muodostunut paksu neulepaita suojanaan Vancouverin viileitä viimoja vastaan. 

Koska Patti Smith on Patti Smith, hän saa yllättäen kutsun tulla näyttelemään pienen neurokirurgin sivuroolin erääseen sarjan viimeisen kauden jaksoista. Myöhemmin Smith saa postipaketin, joka sisältää yhden Sarah Lindenin ikonisista roolivaate-villapuseroista. Se symboloi suojaa myrskyn keskellä. 

Etsiskellessäni M Trainista haluamaani Jälkiä jättämättä -sarjaa käsittelevää kohtaa, huomasin, että Smith kirjoittaa kirjan eräässä luvussa Halloweenista. Vuosi on 2012, ja hurrikaani Sandy lähestyy New Yorkia, mutta kukaan ei osaa vielä aavistaa sen tuhovoimaa. Smith kuvailee korealaisen delin edessä myytäviä kurpitsoja ja omia kaksijakoisia tunteitaan pyhäinpäivää kohtaan: toisaalta se on iloinen lasten juhla, toisaalta se muistuttaa hänen edesmenneen aviopuolisonsa, kitaristi Fred “Sonic” Smithin kuolemasta marraskuun alussa 1994.

 

Säännöistä vapaa yön valtakunta

Dualismi on Halloweenin ydintä. Jos Halloween on rajapyykki kesän ja talven välillä, se on sitä myös yön ja päivän välillä. Halloween edustaa siirtymistä yön valtakuntaan, ja tässä piilee yksi syy sen viehätykselle. Yöllä yhteiskunnan totutut säännöt ja käyttäytymisnormit  hellittävät otettaan. Varjot taikovat arkisista ja tavallisista asioista esille uusia, jännittäviä muotoja. 

Harva teos kuvaa yön lumovoimaa yhtä hyvin kuin Neil Gaimanin nuortenkirja Coraline varjojen talossa (2002). Palkittu kirja ja sen pohjalta stop motion -animaatiotekniikalla tehty elokuva (2009) ovat minun ja siskojeni Halloween-kaanonin merkkiteoksia. Tarinan premissi muistuttaa monilta osin Houkutus-kirjaa: Coraline-tyttö joutuu muuttamaan vanhempiensa kanssa syrjässä sijaitsevaan taloon, jossa pohjattoman tylsät päivät seuraavat toisiaan, ja ulkona sataa taukoamatta. Talossa ei ole mitään tekemistä – kunnes laskeutuu yö, ja kaikki muuttuu.

Halloween edustaa siirtymistä yön valtakuntaan, ja tässä piilee yksi syy sen viehätykselle.

Coraline löytää salaisen oven, joka on olemassa vain yöaikaan. Ovi on reitti rinnakkaismaailmaan, joka on oikean maailman kopio, lukuun ottamatta sitä, että siellä vallitsee aina yö, ja kaikki on salaperäisempää, taianomaisempaa ja hauskempaa. Rinnakkaismaailmassa Coralinella on toiset vanhemmat, jotka muistuttavat kaikilta osin hänen oikeita vanhempiaan, paitsi että heillä on loputtomasti aikaa leikkiä Coralinen kanssa ja he hukuttavat hänet lahjoihin ja herkkuihin. 

Kauhu kuitenkin astuu pian mukaan tarinaan: rinnakkaismaailman äiti paljastuu ilkeäksi noidaksi, joka haluaa ommella Coralinen silmien tilalle napit ja pitää tämän ikuisesti luonaan, mutta sitä ennen Coraline saa hetken aikaa kokea ennennäkemätöntä vapautta ja riemua. 

En varmaankaan ole ainoa, joka välillä pitää pienistä annoksista unettomuutta nimenomaan yön tarjoaman vapauden tunteen vuoksi. Jos sattuu olemaan hereillä aamun pikkutunteina, pääsee nauttimaan hiljaisuudesta ja rauhasta, jota harvoin on tarjolla päiväsaikaan. Yöllä sähköpostiin ei satele viestejä, eikä kukaan ole kyselemässä perään. Voi keittää kupin teetä, katsella ikkunan takana avautuvaa öistä kaupunkia, ehkä sytyttää kynttilän tai avata Netflixin.

Halloween on käytävä maailmojen välissä: liminaalitila, joka vie meidät konkreettisella tasolla vuodenajasta toiseen.

Kekri, vanha suomalainen vastine Halloweenille, edusti sekin eräänlaista hetkellistä irtautumista yhteiskunnassa tavallisesti vallitsevista säännöistä, rooleista ja odotuksista. Nuoret pukeutuivat kekripukeiksi ja kekrittäriksi ja kiersivät naamioituneina talosta taloon. Kekrin aikaan esimerkiksi mies saattoi pukeutua naisten vaatteisiin tai päinvastoin. 

Gaimanin Coralinessa tapahtuva liikkuminen kahden rinnakkaisen todellisuuden välillä toistuu Halloweenin symboliikassa. Halloween on käytävä maailmojen välissä: liminaalitila, joka vie meidät konkreettisella tasolla vuodenajasta toiseen. Mielikuvien tasolla se taas kuljettaa meidät tämän- ja tuonpuoleisen, kätketyn henkien maailman, rajapinnalle. Ei ole sattumaa, että Halloweenin estetiikkaan liittyvät autiotalot, rauniolinnat, tyhjät sumuiset tiet, silmänkantamattomiin jatkuvat pellot ja ränsistyneet huoltoasemat – nämä ovat eräänlaisia epäpaikkoja, joissa arkiset asiat irtoavat alkuperäisistä merkityksistään tai saavat uusia. Se tekee niistä aavemaisia ja pelottavia, mutta samalla kutkuttavia, mielikuvitusta ruokkivia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta Coraline varjojen talossa -kirjasta: Gaiman on kertonut eräässä haastattelussa, että yleisesti ottaen lapset ovat pitäneet tarinaa jännittävänä seikkailuna, aikuiset taas aidosti pelottavana. Muistan itse elävästi sen, kun luin kirjaa lapsena ensimmäistä kertaa. Olimme perheeni kanssa matkalla Helsinkiin, ja istuin auton takapenkillä lukemassa. Muut matkustajat nukkuivat, oli myöhäinen ilta tai yö, ja koska ulkona oli jo pilkkopimeää, pystyin lukemaan ainoastaan katkonaisissa pätkissä silloin, kun valtatiellä ohikiitävä katulampun valo hetkeksi valaisi kirjan sivut. Sitten sanat upposivat taas pimeyteen.

 

Endorfiineja ja adrenaliinia

Ostamme siskojeni kanssa liput Linnanmäellä järjestettävään vuosittaiseen Halloween-tapahtumaan. Laitteiden ja myyntikojujen välissä kiertelee hämmentävän aidon näköisiä zombeja, tappajaklovneja, demoneja ja Taru sormusten herrasta -örkkejä. Huvipuiston alueelle on rakennettu neljä erilaista kauhutaloa, joissa vierailijat lasketaan vapaaksi hämäriin käytäväverkostoihin, joista he joutuvat löytämään tiensä ulos pelottavaksi maskeerattujen näyttelijöiden seuratessa kannoilla ja pomppiessa esille joka kulman takaa. 

Olen siskoporukastamme heikkohermoisin. Astuessamme sisään kauhujen taloon asemoin itseni huolellisesti neljän hengen joukkomme keskimmäiseksi ja huolehdin siitä, että pidän koko ajan jonkun takista tai kädestä kiinni. Elävien kuolleiden ja virnistelevien noitien työntäessä kasvonsa kiinni kasvoihini kiljun kurkku suorana ja puristan silmäni tiukasti kiinni – ja samalla nauran, kyyneleet silmistä valuen, ja enemmän kuin pitkään aikaan. 

Kun purkaudumme kummituskierroksen jälkeen takaisin ulos päivänvaloon, polveni tutisevat ja otsalleni on kohonnut kylmä hiki. Katsomme siskojeni kanssa toisiamme: Tuo oli melkein liikaa välillä, eikö ollutkin? Sitten suunnistamme suoraan kohti seuraavaa pelottelukohdetta. 

Kun purkaudumme kummituskierroksen jälkeen takaisin ulos päivänvaloon, polveni tutisevat ja otsalleni on kohonnut kylmä hiki. Katsomme siskojeni kanssa toisiamme: Tuo oli melkein liikaa välillä, eikö ollutkin?

Turvallisessa ympäristössä koettu pelko voi tuntua euforiselta. Mediatutkija Outi Hakola kertoo Ylen haastattelussa kauhuelokuvien katsomisen tuottamasta nautinnosta. Kauhun katsominen voi aiheuttaa voimakkaita ruumiillisia reaktioita: lihakset jännittyvät, syke kohoaa ja aistit terävöityvät. Yllättävät säikäytykset vapauttavat adrenaliiniryöpyn. Kun jännitys purkautuu, kehoon vapautuu endorfiinia, joka tuottaa mielihyvää.

Halloween houkuttelee samalla mekanismilla kuin vuoristoradat, kummitustalot ja kauhuelokuvat. Se tarjoaa pienen maistiaisen pelosta, aiheuttamatta kuitenkaan todellista uhan tunnetta tai horjuttamatta perusturvallisuuden kokemusta. Pääsemme hetkeksi karnevalisoimaan kauhua ja leikittelemään ajatuksella siitä, millaista olisi, jos aaveet, vampyyrit ja ihmissudet vaeltelisivat keskuudessamme ja vaanisivat meitä kaduilla. 

Oikeat pelon aiheet ovat muualla: ne ovat näkymättömiä ja vaikeammin ymmärrettäviä tai ennustettavia uhkia, kuten vauhdilla leviävä virus, tulenarka poliittinen tilanne tai ylinopeutta ajava auto. Ei kukaan oikeasti joudu vampyyrin kuiviin imemäksi – kai! Halloweenina kohtaamme pelon tunteen arkkityyppisten hahmojen kautta, jotka ovat tuttuja kulttuuriperimästä: myyteistä, legendoista, tarinoista, kirjallisuudesta ja elokuvista. 

Ei kukaan oikeasti joudu vampyyrin kuiviin imemäksi – kai!

Voisi ehkä sanoa, että Halloweenina kohtaamamme pelko pikemminkin lisää kuin vähentää turvallisuuden tunnettamme. Pelon aiheuttamista kutkuttavista kylmistä väristyksistä voi hetken aikaa nauttia rajatussa kontekstissa, mutta kotiin mennessä tekoveri pestään pois kasvoista ja musta viitta työnnetään kaapin perukoille seuraavaa vuotta odottamaan.

 

Kuoleman juhla

Ei pidä kuitenkaan hämääntyä. Halloweenin karnevalistisen kiiltävää muovipintaa ei tarvitse raaputtaa kovinkaan syvälle, kun esiin nousee perustavanlaatuisia maailman olemusta ja ihmisten kohtaloa koskevia kysymyksiä ja uskomuksia. Halloweenin viehätyksen voi ymmärtää myös täysin päinvastaisesta näkökulmasta kuin ylempänä mainittu turvallisuuden tunteen korostaminen. Erinomainen esimerkki tästä ovat Halloweenin estetiikkaan erottamattomasti kuuluvat kurpitsalyhdyt, jotka useimmat meistä mieltävät melko harmittomiksi koristeiksi, joita näkee nykyään syksyisin monien karkkikauppojen ja kahviloiden koristeina myös Suomessa. 

Legenda kurpitsalyhtyjen –  englanniksi jack-o’-lantern – alkuperästä on kuitenkin huomattavista synkempi kuin mitä hassuista, irvistelevistä kasvoista voisi ensinäkemältä päätellä. Vanhan irlantilaisen tarinan mukaan Jack-niminen viinaan menevä mies teki paholaisen kanssa sopimuksen sielustaan, joutui petkutetuksi, ja on nyt tuomittu ikuisesti vaeltamaan ympäri maailmaa, vain lyhdyksi kaiverrettu turnipsi valonaan. Lyhdyn sisällä hehkuva kekäle on peräisin suoraan helvetistä. Perimätiedon mukaan kurpitsoista tai muista vihanneksista kaiverrettuja lyhtyjä on Euroopassa myös käytetty Halloweenin aikoihin pelottelemaan maan päälle vaeltamaan tulleita levottomia sieluja ja pitämään nämä kutsumattomat vieraat kauempana taloista ja pihoista. 

Lyhdyn sisällä hehkuva kekäle on peräisin suoraan helvetistä.

Halloween on sidoksissa kulttuurissamme läsnä olevaan tummempaan pohjavireeseen, joka ulottuu vuosituhansien päähän: ymmärrykseen siitä, että sellaiset asiat kuin luopuminen, päättyminen ja kuolema ovat yhtä lailla osa olemassaoloa kuin jatkuva kehitys, nopea eteenpäin meneminen ja uutuuden karheat ideat ja keksinnöt. 

Halloween nostaa esille sen, mikä elämässämme ei ole turvallista, sen mitä emme voi hallita: kuoleman. Halloween purkaa hetkellisesti maailman ennustettavuuden ja pysyvyyden illuusion. Tämänhetkisen yleisen käsityksen mukaan kuolema odottaa meitä kaikkia, kukaan ei tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu vai tapahtuuko mitään, ja suurimman osan ajasta valitsemme olla ajattelematta asiaa. Halloween tarjoaa tilaisuuden ajatella. 

Tässä esseessä puhutaan ennen kaikkea Halloweenista, mutta samankaltaisia juhlapyhiä löytyy eri kulttuureista erilaisilla nimillä. Tietyt seikat yhdistävät niistä kaikkia. Muinaiset keltit juhlivat samhainia, joka merkitsi satokauden päättymistä ja siirtymistä vuoden kiertokulun pimeälle puolelle. Keltit uskoivat, että samhainina väliverho tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä oheni, ja Aos Sí eli henkimaailman olennot tai keijukaiset, pääsivät vapaasti vaeltamaan ihmisten keskuudessa. Myös poismenneitä läheisiä muistettiin. 

Agraariajan Suomessa juhlittiin myöhäissyksyllä kekriä, joka ei alun perin ollut sidoksissa tiettyyn kalenterin kohtaan, vaan ajankohta vaihteli vuosittain sadon kypsymisen ja korjaamisen tahdissa. Kekrinä ennustettiin tulevaa ja nautittiin sadonkorjuun hedelmistä. Eri lähteissä on jonkin verran erimielisyyttä siitä, oliko suomalainen kekri alkujaan myös kuoleman kunnioittamisen juhla, mutta monien lähteiden mukaan edesmenneitä esivanhempia kutsuttiin juhlapöytään mukaan pitoihin. Myöhemmin kristillinen pyhäinpäivä korvasi pakanalliset perinteet. Amerikka-painotteisen popkulttuurin vaikutuksen syytä lienee se, että kekri tuntuu varmasti useimmille nykypäivän suomalaisille Halloweenia vieraammalta – tässä syy myös sille, miksi minä ja siskoni olemme lainanneet omiin juhliimme enemmän Halloweenin kuin kekrin perinteitä.

Día de los Muertos on Meksikossa ja latinalaisessa kulttuurissa juhlittava kaksipäiväinen festivaali, johon kuuluu juhlakulkueita, värikkäitä asuja, musiikkia ja tanssia. Pyhäinpäivän hartaasta tunnelmasta poiketen se keskittyy juhlistamaan edesmenneiden rakkaiden elämää. Kuolleita kestitään herkuilla ja lahjoilla. 

Mummonikin tulkitsi enteitä linnuista ja puista.

Käy järkeen, että muinaisissa, läheisemmin luonnon kanssa kosketuksissa olleissa kulttuureissa alettiin nimenomaan tähän aikaan vuodesta juhlia kuolleita, koska kesän ja satokauden päättyessä myös ympäröivä luonto nukahtaa horrokseen. Halloweenissa on kaikuja animistisesta maailmankuvasta, jossa henkiä nähtiin joka puolella, ja luonnon kanssa oli oltava vuorovaikutuksessa kunnioittavien rituaalien kautta. Kristinusko on vaikuttanut Suomessakin historiallisesti tarkasteltuna suhteellisen vähän aikaa, ja vanhoja, pakanallisia uskomuksia löytääkseen ei tarvitse kurottaa montaa sukupolvea taaksepäin. Mummonikin tulkitsi enteitä linnuista ja puista.

 

Kadonneet rituaalit

Halloweenia ja sen kaltaisia juhlapyhiä yhdistää se, että kuoleman voimakkaasta läsnäolosta huolimatta ne ovat ennemmin elämän arvostamisen kuin surun ja synkkyyden juhlia. Tämä kertonee siitä, että kuolema oli ennen luonnollinen osa kulttuuria, kun taas nykyisestä länsimaisesta yhteiskunnasta se on siivottu lähes kokonaan piiloon. Ehkä esi-isiemme arkisempaa tai optimistisempaa suhtautumistapaa kuolemaan voi selittää sillä, että heille kuolema merkitsi ainoastaan siirtymää toisenlaiseen olemassaolon tilaan: tuonpuoleiseen, mitä ikinä se sitten kenellekin merkitsi. Maallistuneissa länsimaissa kuoleman rajan toisella puolella odottaa vain tyhjyys. Lääketiede on varovasti alkanut raottaa verhoa esimerkiksi yrityksillä tutkia kuolemanrajakokemuksia, mutta toistaiseksi emme tiedä kuolemanjälkeisestä elämästä mitään varmaa.

Maallistuneissa länsimaissa kuoleman rajan toisella puolella odottaa vain tyhjyys.

Kuolema, luopuminen ja luonnon kiertokulku kuitenkin vääjäämättä koskettavat jokaista ihmistä tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Kummallisimpia piirteitä kuolemassa onkin se, miten paljon elävät joutuvat loppujen lopuksi olemaan sen kanssa tekemisissä. Tarvittavien rituaalien puutteen huomaa viimeistään silloin kun kuolema tulee kohdalle. 

Kynttilän vieminen haudalle pyhäinpäivän iltana ei riitä. Se ei millään pysty pitämään sisällään kaikkia niitä sisäänpäin kääntymiseen, pelkojen ja maailman pimeän puolen kohtaamisen, sekä kuoleman hyväksymiseen liittyviä tasoja, jotka Halloween – tai ainakin jokin versio Halloweenista – käsittää. 

Kuolema on 2000-luvun ihmisille yhtä suuri mysteeri kuin luolissa asuneille esi-isillemme. Se, että emme tiedä siitä mitään ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meidän pitäisi antaa sille kulttuurissamme tilaa. Päinvastoin. Kutsutaan kuolema vieraaksi juhlapöytään, kestitään ja hellitellään, annetaan sille sen arvoinen asema. Kuunnellaan, mitä sillä on meille kerrottavana.