Minä, siinä sivussa

Iida Sofia Hirvosen esikoisteoksessa pohditaan kielen ja todellisuuden suhdetta ajankohtaisella otteella, mutta ironista jarruttelua saisi olla vähemmän.

Iida Sofia Hirvonen:

Radalla.

157 s. Kosmos 2022.

 

Avattuani vaaleanpunaiset kannet, joissa kirjan nimi välkehtii neon-karkkina, minua tervehtii sitaatti Roland Barthes’n teoksesta Rakastuneen kielellä. Sisäänheitto Iida Sofia Hirvosen esikoisen tunnelmaan ja tekstuaalisiin tiloihin on hyvin houkutteleva.

 

Radalla yhdistelee johdonmukaisesti ääritiloja ja arkista, abstraktia ja konkreettista, korkeaa ja matalaa. Jo ensisivulla ”ikeakassinsininen urheilujuoma” kohtaa lattialla ”Faust-kirjan”. Aiheet vaihtuvat tekstissä melko levottomassa rytmissä, toisinaan näyttävinä hyppäyksinä, toisinaan vähän soljuvammin. Genrerajojen ”hämärtäminen” mainitaan jo kustantamon mainostekstissä, ja ongelmattoman lajinimikkeen valinta osoittautuukin vaikeaksi. Koska kertoja olisi helppo ymmärtää Iida Sofia Hirvoseksi, mutta tapahtumissa on tekijän mukaan keksittyjä tilanteita, kirjaa voisi kutsua autofiktioksi.

Maailma tapahtuu ja minä siinä sivussa, sivulla.

Minusta tuntuu kuitenkin luontevammalta lähestyä tekstiä katkonaisena esseenä, koska teos ei tunnu tematisoivan eroa tekijän ja kertojan välillä, tekevän sillä mitään erityistä. Kirjassa kerrotut tapahtumat voisivat tapahtua melkein kenelle vain nuorelle kaupunkilaisaikuiselle. Omaelämäkerrallinen sävy vaikuttaa enemmän tunnelman ja esitystavan luomiselta kuin minäkeskeiseltä tunnustamiselta.

 

En tiedä onko minulla edes mitään ensimmäistä persoonaa. Paitsi kirjoittamisessa sitä on pakko käyttää, että olisi edes jokin piste, joka luo havainnoille järjestystä. Ilman kirjoittamista en tietäisi ajatuksistani mitään.

 

Tekstin tyylilaji kaihtaa älyllistä poseeraamista, rehvastelevaa gonzoilua ja lukijan kouluttamista. Kun Hirvonen kirjoittaa nykyesseille tyypillisistä kulttuurikriittisistä teemoista – netin vaikutuksesta, sukupuolirooleista, kilpailu- ja kulutuskeskeisyydestä – hän ei vaikuta siltä nuorelta vihaiselta tyypiltä, joka kertoo nyt kaikille, miten maailma makaa. Kyllä kirjassa mielipiteitä on, mutta niitä enemmän havainnoidaan kuin käytetään suostuttelun välikappaleena. Maailma tapahtuu ja minä siinä sivussa, sivulla.

 

***

 

Radalla muistuttaa pohjoisamerikkalaisen New Narrative -liikkeen tekstejä, mutta sillä merkittävällä erolla, että Hirvosella ei ole pakkomiellettä kirjoittaa joka toisella rivillä seksistä. Journalistin tausta näkyy siinä, että nopeat siirtymät eivät tee tekstistä vaikealukuista. Lukijana pysyn jatkuvasti kartalla, millaisista tilanteista ja tunnetiloista on kyse. Hölmöt anglismit korostavat entisestään tuttuuden tunnetta, enkä tarkoita vain hupaisalla tavalla osuvia sanayhdistelmiä kuten ”mummocore” vaan tällaisia erikoisuuksia: ”Terassin kaiuttimista soi Rihannan ’work work work work work’ ikään kuin ’mocking’ koko tilannetta.” Kirja onkin vanhan koulukunnan äidinkielenopettajan painajainen. Englanniksi ajattelu konkretisoituu sanavalintoina, jotka vaikuttavat kirjoitetussa tekstissä todella oudoilta: ”Monesti tuntuu siltä, että olemme historiallisesti merkittävässä käännekohdassa, jossa kaikki unfolds kohti pistettä, jossa…”

 

Sosiaaliset tilanteet tapaavat olla jollain tapaa vaivaannuttavia, koomisia ja kärjistettyjä. Kertoja esimerkiksi katselee deittikumppaninsa seurassa ”feminististä pornoa”, jossa varsin perinteiseen pehmopornokuvastoon on leikattu irrallinen kuvasarja Simone de Beauvoirista ja naisliikkeen historiasta. Edes treffit Pizza Hutissa eivät tarjoa etsittyä turvallista ketjupaikan mielikuvakokemusta, kun tarjoilija kaataa juomat kertojan syliin. Yössä ja bileissä kohdatut tyypit tuottavat lainatuissa monologeissaan melkoista latteuksien juhlaa. Kun puheen keskellä esiintyy hymiö, on hauska kuvitella kuinka sellaiset tavallaan voivat ”kuulua” puheesta. Onneksi musiikki ja huumeet auttavat yhteyden löytämisessä.

 

***

 

Elämä tässä ja nyt on kuin jatkuvaa kertaustyyliä, jossa popkulttuuriset mieleenjuolahdukset ovat yhtä todellisia kuin välittömät aistihavainnot. Tai ainakin ne sekoittuvat toisiinsa, koska kaikki suodattuu valmiin kuvaston kautta: ”ukkonen jyrähtää kaukaisuudessa, niin kuin hevilevyn kannessa”. Samalla tunnit ja päivät vain katoavat jonnekin. Sen sijaan, että tekisi jotain hyödyllistä, kertoja huomaa miettivänsä Tumblr-kuvaa kahdesta supermallista vuonna 1998 ja sitä mitä kuva kertoo tai ei kerro heidän elämänsä onnellisuudesta.

Hirvonen kirjoittaa masennuksesta ja masennuslääkkeiden vaikutuksesta, ketamiini-tripeistä, vaihtoehtoisista parisuhdemalleista ja ystävyyden jännitteistä, sanojen riittämättömyydestä.

Niinpä kaikki helposti ironisoituu, omia tunteita tarkastellaan vähän kuin ulkoapäin: ”puhkuin epämääräistä raiwoa kasvotonta korporaatiota kohtaan”. Kun kerran kaikki on jo kliseetä, kirjoittaja voi laittaa lainausmerkit valmiiksi sanaparin ”kafkamainen luuppi” ympärille, niin että lukija ymmärtää, että kirjoittaja kyllä tietää ”kafkamaisen luupin” olevan kaikkea muuta kuin omaperäinen tapa kuvata kasvottoman korporaation kanssa viestimistä. Toisaalta välillä hypätään suoraan syvimpään melankoliseen paatokseen: ”Koko elämä on hiljattaista hiipumista kauemmas paratiisista, eikä kukaan osaa elää.”

 

Onko Radalla siis nimenomaan aikalaiskirjallisuutta? On happoisia ug-bileitä, yössä kuultuja sorinoita ajankohtaisista puheenaiheista, päämäärätöntä selailua. On jokaisen nurkan takana odottava FOMO. ”Ollaanko me nyt siellä niin sanotusti semmoisella ’radalla’?” kysyy joku. Tämäkö nyt on sitä todellisuutta, josta kaikki puhuvat? Hirvonen kirjoittaa masennuksesta ja masennuslääkkeiden vaikutuksesta, ketamiini-tripeistä, vaihtoehtoisista parisuhdemalleista ja ystävyyden jännitteistä, sanojen riittämättömyydestä.

 

Toisaalta vieraantuminen, ihmissuhteiden ahdistavuus ja aidon kohtaamisen vaikeus, kasvava epätoden tuntu ja kommunikaation mahdottomuus ovat olleet kirjallisuuden uusinta hottia noin 1700-luvun lopulta alkaen. ”Jotenkin sitä aina kuvittelee, että ’ennen oli viattomampaa’, vaikka ei se ikinä pidä paikkaansa”, Hirvonen kirjoittaa.

 

***

 

Yksittäiset kuvaukset ovat ihastuttavia: miten mainiolla kierteellä Hirvonen onnistuu välittämään lapsen pettymyksen, kun tämä oppii lukemaan eivätkä sanat sen jälkeen voi oikeasti tarkoittaa ihan mitä vain. Tai millaiseksi omien halujen ja ristiinmenevien identifikaatioiden peilisaliksi seksi toisen ihmisen kanssa voi muuttua, kun kiihotumme siitä mistä ajattelemme toisen kiihottuvan.

Olen aiemmin joutunut huomaamaan kyvyttömyyteni innostua siitä, kuinka suomalaisessa proosassa rikotaan konventioita kertomalla naisista syömässä sipsejä tai nuudeleita. Nyt tähän listaan on lisättävä myös näkkileipä.

Oma suosikkini on ehkä jakso musiikin välittömästä vaikutuksesta, kyvystä luoda ”arkkitehtuurin sisälle uudet ääriviivat”.  Tosin hämmennyn siitä, kuinka usein tekstissä esitetään kirjoitettu kieli jotenkin välillisempänä ja heikompana kuin musiikin materiaalisuus: ”minun on käytettävä sanoja, eivätkä sanat voi ikinä tehdä sellaista välitöntä muutosta, olen pahoillani”. Itse kun koen, että kirjallisuus voi yhtä lailla siirtää nopeasti täysin erilaisiin tunnetiloihin, joissa minuus katoaa ja tilalle tulee immersio johonkin intensiiviseen ja parempaan kuin todellisuuteen.

 

Helmien seassa on jaksoja, jotka voivat olla real ja relatable mutta eivät sittenkään kovin interesting, kuten kuvaus siitä, millaista on syödä näkkileipää hapoissa. Tilanteen arkisuus voi olla vastakohta dionyysiselle patsastelulle ja muulle kulahtaneelle huumeromantiikalle. Entä sitten? Olen aiemmin joutunut huomaamaan kyvyttömyyteni innostua siitä, kuinka suomalaisessa proosassa rikotaan konventioita kertomalla naisista syömässä sipsejä tai nuudeleita. Nyt tähän listaan on lisättävä myös näkkileipä.

 

***

 

Kirjan puolivälissä on jakso, johon tavallaan tiivistyy se, mikä tyylissä toisinaan häiritsee: ”Tässä sitä ollaan, ihmiskunnan suurimpien kysymysten äärellä”, tuumii nurmikkoa ja omia havaitsemisen tapojaan tarkasteleva kertoja. ”Mitä on katseen ja sen kohteen välissä”? Mutta juuri kun kertoja on pääsemässä asiaan, kaveri keskeyttää ihmettelemällä kuinka coolilta tässä näytetään. ”Sitten hän meni ojaan makaamaan, sytytti röökin ja sanoi: ’Älä laita mua Hesarin kanteen.’”

 

Kohtaus on ajateltu osaksi kirjan rytmiä ja sen kuvaamaa levotonta todellisuutta. Silti huomaan, että vitsissä on jotain, joka ärsyttää minua. Ihan kuin kirjailija olisi tyytynyt valitsemaan ”autenttisuuden” eleen (tällaista täällä on ja lol @ me) sen sijaan että luottaisi lukijan kiinnostukseen. Ihan kuin olisi tärkeämpää osoittaa jännää ironian tajuaan kuin seurata minne ajatus on kulkemassa.

 

Nautin paljon Hirvosen seurassa Radalla kiertämisestä. Mietin silti, olisiko kirja vielä elämyksellisempi, jos se ottaisi kirjamuotonsa vähän vakavammin, unohtaisi kaikkein proosanmakuisimmat arkinäkit ja omistautuisi vastaamaan kansiensa pinkkiin lupaukseen.

 

Kritiikki on julkaistu alun perin Syvemmälle-numerossa (3/2022).