Kuolema iltapäivällä

Runokuun jo perinteeksi muodostunut Runokävely käveltiin tänä vuonna lauantaina 27.8. Vuosaaren täyttömäelle. 

 

Bussi  90 kulkee sähköllä, ilmastointi toimii ja penkkien muotokieli on uusi. Kiemurrellessamme kohti Pohjoista-Vuosaarta ikkunat antavat auringonpaahtamille rinteille, jotka tuovat mieleen Espanjan. Juuri ennen päätepysäkkiä noin parikymmenhenkinen joukkomme purkautuu ulos.

 

Kävelemme mäen juurella sijaitsevaa parkkipaikkaa kohti. Hiki on öljynnyt sisäreiteni liukumaan kitkattomasti toisiaan vasten.

 

Parkkipaikalla museolehtori Sauli Seppälä kertoo meille Vuosaarenhuipun yöpuolesta, jätteillä täytetystä sisuksesta:

            miljoonaa tonnia

            kotitalous-  teollisuus-  ongelma-

 

            suomen ja pohjoismaiden suurimpia

            80-luvulle saakka

            rottia lokkeja tulipaloja

 

            vanhaa satamaa uudelleen

            tietyllä tuulensuunnalla

 

Maria Matinmikko ei ole luontainen kovaanääneenpuhuja. Hän lukee runoromaaninsa Kolkan (2019) otteet mikrofoniin, joka on kytketty pieneen kaiuttimeen. Matinmikon aloittaessa luentansa useampi meistä alkaa pälyillä selkänsä taakse. Siellä rinteet monistavat runoilijan ääntä, ehkä muissakin uomissa on keräännytty hänen ympärilleen. Kaukaa limittäin palaavat kaiut täyttävät tilan, lepään niiden otteessa. Kun lähdemme jatkamaan matkaa, huomaan, etten muista runoilijan äskeisistä sanoista mitään.

 

Huipulle ei kävellä suorinta polkua vaan mutkittelevaa hiekkatietä, kuin pyytäen tai liehitellen. Pientareilla osmankäämit paistavat emimakkaroitaan auringossa.

 

Pilvettömän taivaan alla mieli levähtää auki. Oliko meille annettu joku tehtävä? Lukiko se internetissä? Vai onko tarkoituksena vain vastaanottaa kaikki mitä tulee, olla avattu silkkipaperikukka, klemmarin voimalla, tuulessa värisevä?

Ylväitä vuorikiipeilijöitä emme ole, ennemminkin alttiita eläimiä arolla, auringon saalistamia.

Silmäilen muita kävelijöitä. Neljä on pukeutunut raitapaitaan. Huomaan eleitä, jotka voisi tulkita ympäristöään havainnoivan ihmisen esitykseksi. Eräskin pysähtyy jälkiajatuksen voimasta ja kääntyy ympäri luodakseen läsnäolevamman silmäyksen heinäsirkkaan – kas, siinä on heinäsirkka. Minäkin haen kiireesti kasvoilleni ilmeen, jolla tarkkaillaan.

 

Ylöspäin kavutessa on hankala ylläpitää hyvää ryhtiä. Ylväitä vuorikiipeilijöitä emme ole, ennemminkin alttiita eläimiä arolla, auringon saalistamia. Oikeanpuoleisella rinteellä laiduntavat puulevystä leikatut lehmät, aidonkokoiset vanerinohuet, kuin houkutuseläiminä jollekin vielä tuntemattomalle pedolle.

 

 

Täyttömäki, jätemäki, jättömaa. Ajattelen jätettä maan sisässä, sitä mikä jää yli, ei mahdu ihmisen näkökenttään, sen ruokkimaan harhaan lineaarisesta käynnistä.

 

Hautaamme jätteemme kuin rakkaamme.

Hautaamme rakkaamme kuin jätteemme.

 

Indonesian tanatorajalaisten mielestä läheisten hautaaminen heti kuoleman jälkeen ja pysyvästi on pahimmanlaatuinen hylkäys, tuhkauksesta nyt puhumattakaan. He jakavat arkensa rakkaidensa balsamoitujen ruumiiden kanssa: puhuvat näille, pukevat ja riisuvat, nukkuvat yönsä niiden vieressä. Hautaamisen jälkeenkin ruumis otetaan välillä ulos haudastaan tervehdittäväksi ja puhdistettavaksi1.

 

Entä jos haudan avaaminen olisikin hellyydenosoitus? Prerafaeliittien ykkösmuusa Elizabeth Siddallin hauta avattiin seitsemän vuotta kuoleman jälkeen, koska hänen miehensä Dante Gabriel Rossetti oli laittanut arkkuun runokäsikirjoituksensa, jonka hän sittemmin halusikin julkaista. Herkkä kun oli, Rossetti pysytteli itse  tapahtumasta mahdollisimman etäällä, ja antoi haudanryöstön taidekauppias Charles Augustus Howell masinoitavaksi2.

 

Entä jos Dante olisi itse saapunut avaamaan Elizabethinsa hautaa, koska kaipasi tätä niin kovasti? Olisiko hän katsonut tarkasti, ja huomannut, etteivät tämän punaiset hiukset olleet kasvaneet niin kuin myöhemmin juoruttaisiin, vaan Elizabeth oli itse hieman kutistunut? Olihan Rossetti kuvannut rakkaansa useasti kuolleeksi piirustuksissaan3. Kai häntä kiinnosti, miltä se oikeasti näytti?

Hautaamme jätteemme kuin rakkaamme. Hautaamme rakkaamme kuin jätteemme.

Edessäni kävelevän osallistujan niskassa verisuonet risteilevät aivan ihon pinnassa, niiden päällä ohut kerros horsman nöyhtää.

 

Vai oliko prerafaeliittienkin mielestä juuri tuo elämän ja kuoleman välinen nopea rajanylitys se kaikista kiihottavin huippu? Hetki jolloin kynnys ylittyy, kun veri hiljalleen lopettaa kiertämisensä ja alkaa kerääntyä yhteen ja hyytyä. Onko raja esitetty selkeänä ja sen ylitys yksisuuntaisena siksi, että meitä voisi paremmin hallita – tai lohduttaa?

 

Ampiaisensukuinen meinaa eksyä hameeni alle. Istumme kivien väliin kuuntelemaan. 

 

”Rajalla kaikki muuttuu. Rajahenkilöstö ravaa pienryhminä

pitkin junaa edestakaisin varmistaakseen,

että matkustajamäärä tulee lasketuksi oikein.”

 

Ääni kuljettaa ruumistani vieraassa maassa, estää sitä millä hetkellä hyvänsä leviämästä tuhkana tuulen mukana. Kolkan ympäristö asettuu kalvoksi, jonka läpi maisema suodattuu.

 

 

”Hevoisuus

on kaikkihevosen mikyys.”

 

Yksi seurueestamme kävelee ilman kenkiä. Hidastan kysyäkseni häneltä siitä. Hän kertoo, että se on auttanut kipuihin ja hahmottelee kahdella sormenvedolla jalkateränsä romahtaneet rakenteet: pöydän ja holvin. Seuraan, miten joka askeleella hänen jalkapohjansa painautuvat maata vasten. Jatkamme matkaa yhdessä ryhmän hännillä.

 

Huippu saapuu yllättäen, kuin astuisi uuteen ilmanalaan: meri tuoksuu ja tuuli kohisee pakottavasti. Katseeni käy läpi kaukaisia kohteita – edessä satamaa, pään kääntyessä metsää ja vanhan kartanon vehreitä maita. Ne tuntuvat täältä käsin mykiltä, paitsi satamaan vievän tien melkein täyden ympyrän tekevä tiesilmukka. Siinä jokainen kaartava auto päästää huokauksen. 

 

Mitä tuntee hevonen, jolta pitkän matkan jäljiltä riisutaan silmälaput?

 

            240 hehtaaria käsittävä satama-alue

                        1950-luvun                  60-luvun loppuun

            70-luvulta muutti ehkä noin

            kolmasosa

                         mutta

Kauhua?

 

Mutta taivasta ei voi haudata, eikä oikein itseäänkään. Näkymä pitää kestää jokainen sekunti kerrallaan, antaa pään kääntyä. Kehyksen vuotaa.

 

”Mistä suunnasta maisemaa tulisi kuvailla? Storm Over a Landscape: kita ja kohtu. Mistä kohdasta suuntautuu maisemasta poispäin, maisema takinliepeissään, osasena? Mistä kohdasta astuu maisemaan, tulokulman luonne?”

 

Taputamme.

– Käsittääkseni, tästä jokainen voi jatkaa.

 

Suurin osa meistä lähtee alas yhdessä.

 

 

Runokävelyn aikana kuultu materiaali on merkitty kursiivilla. Matinmikon lukemat otteet Kolkasta ovat lainausmerkeissä.  Kuvat ovat kirjoittajan.

Runokuu järjestettiin Helsingissä 22.–29.8.2022.  Runokuun järjestävä Nuoren Voiman Liitto on Nuori Voima -lehden julkaisija.

• 1. Caitlin Doughty. Hyvää kuolemaa etsimässä. Suom. Jaana-Mirjam Mustavuori. Viisas elämä 2019.
• 2. Clare Walker. ”Plot 5779: Unearthing Elizabeth Siddall”. BBC: The Radio 3 Documentary. 13.10.2019.
• 3. Mt.