Mikä täällä haisee?

Sini Silverin uusimmassa teoksessa puhalletaan yhteen hiileen kultivoimalla elinvoimaa elämän likakaivoista. Tie utopiaan on päällystetty majoneesisinapilla.

Sini Silveri:

Haisee kaikkia tuoksuja.

64 s. Khaos Publishing 2023.

Räkäinen niistopaperi harvoin valitaan hyvän elämän vertauskuvaksi. Sini Silverin uutuudessa puhuja kuitenkin ilmoittaa: ”En ole mihinkään tyytymätön, elämä on räkää ja rytättävissä.” Haisee kaikkia tuoksuja rakentaa omaehtoista kuvaa siitä, millaista tyydyttävä elämä on. Alaotsikko ”Dystopia OK” avautuu moneen suuntaan. Luen siitä toivoa: Mikä tahansa tulevaisuus on mahdollista elää läpi, jopa dystopia. Nimeä voi ajatella myös ajankuvana. Pärjäämme kuka mitenkin toteutuneiden kauhujen kanssa. Tuoksut ovat nyt enemmänkin hajuja, mutta hajuaisti on sentään vielä useimmilla tallella. Kehollisuus ja anarkistisuus ovat Silverin poetiikan persoonallista ydintä. Titaanidiskosta (2020) tuttu haiseva ja hyllyvä meno jatkuu.

Sisälehdellä lukijaa moikkaa pieni, loikoileva ihmishahmo jonka pää on kukka. Hassu hybridilaji ja muut sivuilla satunnaisesti näkyvät eliöt ovat Silverin piirroksia. Osallisuus ja ihmisen pyrkimys kiinnittyä ympäristöön ovat piirrosten ja runojen keskiössä: ”Sama ihminen pystyy matkimaan kaikkea elävää. Neljän suonen rintaranka on kalan, kädet linnun, perse karhun. Erillisyys paljastuu kaaoksen keskellä itseä ihaillessa...” Yritys tavoittaa ei-inhimillinen kokemusmaailma taiteen keinoin on ele, jota voi tarkastella myös itsekorostuksen ilmentymänä. Erillisyyden ja rajojen tunnistaminen näyttäytyy Silverin teoksessa mahdollisuutena. ”Ei ole syytäkään kadota kuten veteen sulaudutaan. Mäskilevyn simpukan viskoosin liman muoto on tosi se ei katoa, se näyttää ajan kättä ja kykenee tarttumaan.” Kun oliolla on sille ominaiset rajat, se myös kykenee toimimaan, tarttumaan.

Sumun alta näkyy kuvitussammalta. Runojen miljöö on epäpaikka, jossa on tuttuja elementtejä kuten pajuja ja Alepoja, mutta myös nyrjähdyksiä kuvapankkien virtuaaliseen maailmaan. ”Tämä on vapaa-aikaa paikassa jossa on maitohampaiksi muodostuneita rakennuksia”, lukijalle kerrotaan. Minulle maitohammastalot ovat niitä matalia 90-luvun taloja, joita vaihdetaan Rastilassa tehokkuuden nimissä uusiin. Mennyt ja tuleva ovat läsnä nykyhetkessä, jossa runojen minä kulloinkin on. Monet teoksen kuvista voisivat olla sekä profetiaa että menneisyyttä.

Esseessään ”Utopian kuolema” Mirkka Rekola tuo esiin, että maailma jossa elämme on joillekin utopia. Toteutuessaan utopia voi myös olla painajainen: ”Joku uneksi siitä, missä me nyt elämme. Hän näkee pahaa unta. Mutta kannattaa ajatella tätä. Itsestäänselvyys katoaa, ja ihmettelykyky voi palautua.” Samoilla sanoilla voisi kuvata Silverin teoksen tilan ja ajan kuvaa. Se on jotakin uneksimisen ja pahan unen väliltä.

Sumun alta näkyy kuvitussammalta. Runojen miljöö on epäpaikka, jossa on tuttuja elementtejä kuten pajuja ja Alepoja, mutta myös nyrjähdyksiä kuvapankkien virtuaaliseen maailmaan.

Enimmäkseen proosakappaleilta näyttävät runot ovat hämärää ajatuspuhetta. Puhujan ikää on vaikea arvioida. Harva aikuinen pakoilee junassa lipuntarkastajaa asettumalla kielisuudelmaan matkatoverinsa kanssa, mutta alan toivoa että tällaisia aikuisia olisi enemmän. Höpöttelevä minä havaitsee paljon ja selittää vähän. ”Metamorfoosi: ensin sairaala, sitten lapsuus ja jalometallikaivos, täydellisen kananmunan löytäminen, taivaannaula johon toisemme ripustamme.” Jokin totuus tuossa on. Virke resonoi elämänkokemukseni kanssa, mutta jos yritän eritellä miten ymmärrän täydellisen kananmunan, tyydyn sanomaan: Ehkä se on se taivaannaula. Puhuja kokee yhdessä hetkessä sukupuolta ja toisessa sateen, kuin identiteetti olisi sarja läpi humahtavia elämyksiä. Epäanalyyttisyys ja itsekseenpuhumisen tuntu tuovat välillä mieleen Tytti Heikkisen Varjot Astronauteista -teoksen ”Läski XL” -runon. Minä on teoksessa eräänlainen antenni, joka nuuskuttaa, näkee, kuulee ja tuntee: ”Aistimisen välineellä eli minulla on kiva iso varjo”. Aistiminen muodostuu puhujan keskeiseksi tehtäväksi, ikään kuin johtopäätökset kuuluisivat joillekin muille.

Teos kuvaa elämää enimmäkseen jonkinlaisella leirillä. Puhuja on valinnut itse paikkansa marginaalissa. ”Ikävöimisen leiri on heille, jotka näkee sen mitä on poissa” – se ei näytä olevan hänelle. Ketkä ”me” Silverin kirjassa oikein touhuavat? Mitä he tekevät? Oleskelussa on asiattoman velttoilun sivumaku, mitään pakotettua ei tehdä eikä tapahdu. Runojen ihmiset heiluttelevat varpaitaan, haistelevat ilmaa ja kaivavat nurmikkoa jäätelötikulla, mutta he eivät vaikuta osattomilta. Heillä on aikaa, toisensa ja vähän majoneesisinappia turistettavaksi suoraan suuhun. Puhujassa on iloista tarmoa. Vaikka teos esittäytyy alaotsikossaan dystooppisena ja sen kuva-aiheet ovat homeenkatkuisia tai rujoja, se ei ole rappioromanttinen eikä asetu selviytymistarinaksikaan. Syntyy mielikuva elämästä, jota määrittää jollakin tavalla radikaali, toimeton yhdessäolo. Hajut ja näyt ovat itsessään merkityksellisiä, jäätelötikulla sörkkiminen ihmiselon ydintä.

Harva aikuinen pakoilee junassa lipuntarkastajaa asettumalla kielisuudelmaan matkatoverinsa kanssa, mutta alan toivoa että tällaisia aikuisia olisi enemmän.

”Ympärillä ystävät ovat niin kuin sirkus ettei ketään voi selittää.” Puhujan suhde muihin on samanlainen kuin ympäristöönsä, hämillinen ja ilahtunut. En menisi vannomaan, että ystävät pitäisi ymmärtää näissä kehyksissä henkilökohtaisina ihmissuhteina. Kanssakulkemisen ja toisten selittämättömyyden vaaliminen nousevat omassa luennassani elämänkatsomukselliseksi periaatteeksi, jota teos ehdottaa ja demonstroi. Leiri on ympäristö, johon puhuja on sidoksissa laumaeläimen tavoin. Sen kasvit, materia ja ihmiset ovat puhujalle uteliaisuutta herättävää kudosta. Arvostus ympäristöä kohtaan ei synny teoksessa haltuunoton tai samastumisen kautta, vaan pikemminkin siitä ettei ketään tai mitään voi selittää. Ympäristössä on pyhyyttä.

Yhteisö tarjoaa suojaa jotakin yhdessä tunnistettua uhkaa vastaan: ”Todellinen turvallisuus on vaarallista heittäytymistä toisten kanssa”. Parveen liittymisen voima konkretisoituu myös lyhyessä runossa, jossa kärpäsparvi koskettaa puhujaa ja parven halaus riisuu yksilön hetkeksi aseista. Yhteinen kapina tarjoaa teoksessa todellisempaa turvaa kuin esimerkiksi päätös olla toimimatta tai keskittyä henkilökohtaiseen turvallisuuteen. ”Yhteen tuleminen. Ei erilleen meneminen […] Siihen sisältyy kaikki maailman toivo. Siihen: luun, kukan ja ystävyyden samuuden saapumiseen selvän riiston keskelle.” Haisee kaikkia tuoksuja puhuu harvoin suoraan, mutta mieleen jäävät väitelauseet puolustavat myötätuntoa ja ihmisten mahdollisuutta tarjota toisilleen voimaa. Aivan yksiselitteistä viestiä teos ei kuitenkaan anna. Joku voisi lukea yllä siteeratussa kohdassa hippiliikkeen parodiaa tai jonkinlaista ironiaa. Siellä täällä pulpahtaa esiin jokin yksityiskohta, joka saa ajattelemaan leiriä uushenkisenä lahkona. Joku sielläkin käyttää valtaa ja itsensä kadottamisen vaara on olemassa: ”Katoan hetkeksi myötätuntoon. Toistan sanoja: Huuto. Nyrkki.” Kun puhutaan vaarallisesta heittäytymisestä toisten kanssa, se voi tarkoittaa yhtä hyvin itsemurhaiskua tai sitä, että uskalletaan yhdessä asettua vastustamaan oikeudetonta hyväksikäyttöä.

Teos on varsinainen louhos, sieltä löytyy vaikka mitä ja kaivelu on kerta kerralta nautinnollisempaa. Haisee kaikkia tuoksuja etsii tasapainoa mukautumisen ja vastarinnan välillä. Vihaisuuden mahdollisuudet tulevat esiin: ”Viha on sitäkin ettei suostu sortamiseen”. Teoksen kehyksessä viha ei ole kiusallista tai hallitsematonta, vaan toimintaa motivoiva voima. Teos lähettää terveisiä vihan harjoitteluun. Kiitän terveisistä ja mietin, mikä osa ajassa liikkuvista surun ja huolenilmauksista on oikeastaan huonosti harjoiteltua vihaa. Tunnistan vierovani suuttumista, ikään kuin olisi noloa vihata. Mutta vain se, joka ei hyväksy sortoa ponnistelee aktiivisesti vastavirtaan. Dystopian ei tarvitse olla OK.

Arvio on julkaistu alun perin Nuoren Voiman 2000-luku -numerossa (2/24)