Maiseman katsomisesta

Anu Kaaja matkusti Caspar David Friedrichin taulusta tutulle kalliojyrkänteelle pohtimaan romantiikan ajan ihanteita, katseita ja selfiekuolemia.

 

Siihen nähden, että matkustan melko usein, stressaan matkaan lähtöä kohtuuttomasti. Mikäli tutkiskelen tunnetta tarkemmin, huomaan pelkääväni kuolemaa. Lähden silti aina. Lupaus kauneudesta saa minut unohtamaan kuolemanpelon. Tai sitten kauneus tekee minut välinpitämättömäksi. 

Rannalla oleva saksankielinen kyltti varoittaa kulkijan etenevän tästä eteenpäin omalla vastuullaan, maanvyörymät voivat olla vaarallisia. Minä ja matkakumppanini ohitamme kyltin ja lähdemme seuraamaan mutkittelevaa rantaa. On poutaista, kävelyllemme sopivan viileää – ja uskomattoman kaunista. 

Jalkojen alla tuntuvat pienten perunoiden kokoiset kivet. Mustaa ja valkoista, meren hiomaa. Suuremmat kivet näyttävät eläinten kalloilta, pienemmät kaukaa popcornilta. Jokainen askel saa kivet hinkkautumaan toisiaan vasten niin, että ne kirskuvat. Oikealla puolella aukeaa meri turkoosina ja sinisenä. Vasemmalla puolellamme kohoavat valkoiset kalkkikivikalliot, joiden päällä kasvaa pyökkimetsää. Päämäärää ei ole, vain halu nähdä mitä seuraavaan mutkan takaa paljastuu. 

Olen matkalla siksi, että päätin tulla sisälle erääseen kuuluisaan maisemamaalaukseen. 

Caspar David Friedrichin (1774–1840) Rügenin kalkkikivikalliot (n. 1818) on kolmikerroksinen kuva katsomisesta. Kehyksinä ovat jyrkänteen puut ja kallioiden huiput, kehysten keskellä meri ja horisontti. Alkavassa auringonlaskussa vaaleanpunaiseksi värjäytyvä vesi ja lehväisten oksien rytmi tuovat kuvaan herkkyyttä. Friedrich ja hänen edustamansa romantiikka pakenivat aikansa rationalismia, teollistumista ja sen mukanaan tuomia kurjuuden ja saastumisen ilmiöitä. Samalla pakomatkalla lienen itsekin.

Rügenin saari on ollut saksalaisten suosima lomakohde jo 1800-luvun alkupuolelta, jolloin Friedrichkin vaelsi siellä. Luonnonpuiston lähikaupunki tuntuu olevan täynnä villoja, pensionaatteja ja pieniä hotelleja. Majapaikka on varattava kuukausia ennen matkaa, ja hinnat ovat kesäsesongin aikaan korkeat. Emme maksaneet merinäköalasta, mutta onneksi lyhyen kävelymatkan jälkeen saamme nauttia maisemasta ilmaiseksi ja rantaviiva vain jatkuu.

 

Ketun holvikaari ja ylevyyden epämukavuus

Kun kierrämme kalkkikivikallioita, paljastuu säännöllisin väliajoin joutsenten hallitsemia poukamia. Lasken yli kolmekymmentä kyhmyjoutsenta. Toisin kuin kaupunkijoutsenet, ne eivät suhtaudu meihin potentiaalisina ruokkijoina tai poisajettavina uhkina. Nämä joutsenet ovat välinpitämättömiä, hyväksyviä ja rauhallisia. Romantisoinko? Tietenkin. 

Edettyämme rantaviivaa pitkin reilun tunnin ajan, alan haaveilla nousemisesta ylös kallioille. Jossakin on oltava portaat tai muu reitti*, päättelen, mutta koska sitä ei näy, silmäilen arvioivasti loivan oloista rinnettä, joka vaikuttaa kiipeilykelpoiselta. Hieman uhkarohkeaa, mutta miksipä ei. 

Aluksi kiipeily käy helposti ja olemme nousseet jo useita metrejä, kun huomaan, että reitti, jota pitkin meitä johdatan, on valuneen veden uoma. Puron jäljissä eteneminen ei ole järkevää – uoma alkaa jo vaikuttaa liukkaammalta. Alas on kuitenkin liian pitkä matka ja kalkkikivi on kengän alla murtuvaa, kuin kosteaa savea.  

 

 

Sitten huomaan oikealla puolellani kasvillisuutta. Ja ketun! Kettu luikahtaa kielekkeen taakse ja päätän seurata sitä. Se on meitä huomattavasti kevyempi ja ketterämpi, mutta saa nyt toimia oppaana. Kettu on oikeassa, tietenkin: kielekkeen takaa löytyy juurien reunustama aukko, joka johtaa kohti ylhäällä kurottelevaa metsää. Se on ketulle holvikaari, ihmiselle kumarassa ryömittävä. Juuret rapistelevat savea selkääni. 

Aukon takana avautuu loiva rinnesyvänne, ja pään korkeudella määränpää: metsä, jonne seuralaiseni puunrungon avulla kevyesti ponnahtaa. Tartun vuorostani runkoon ja ojennettuun käteen, mutten löydä jalansijaa, eivätkä pelkät käsivoimat riitä, vaikka yritän monta kertaa. Nauran, mutta naurussa on epätoivon hilpeä sävy. Olen jumissa juurikaaren ja metsän välisessä limbossa, en pääse alas enkä ylös. Näen tästä hetkestä vielä unia, ajattelen.

Kirjassaan Caspar David Friedrichistä Johannes Grave kirjoittaa, että romantiikan aikainen ylevän (sublime) käsite, josta mm. Edmund Burke ja Immanuel Kant laativat teorioita, kuvaa kokemusta, jonka aikana ihminen kokee epämukavaa voimattomuutta luonnon ylivertaisuudesta. Tästä kuitenkin kumpuaa mielihyvän tunne, kun yksilö ymmärtää kykenevänsä voittamaan luonnon asettaman haasteen. (Grave, s. 192)

Huomaan hieman matalammalla sijaitsevan puun, jonka vierellä on jalansijaksi sopiva juuri, ja sitä kautta seuralaiseni saa autettua minut ylös. Ja viimein: olen metsässä. Olen ylhäällä.  

Vähän matkan päästä löydämme näköalakielekkeen. Sammal jatkuu satukuvitusmaisesti pudotukseen saakka. Kuin Friedrichin maalauksen ihmiset, olemme kalkkikivikallioiden päällä, katsomassa merta ja horisonttia. Maisemaa.  

 

Maisemaa peittävä vaeltaja

Koska olen halunnut tulla katsomaan maisemaa, tulisi ehkä kysyä, mikä on maisema. Vaikka ihmisen luoma kaupunkinäkymäkin voi olla maisema, ihanteelliseen maisemaan kuuluu useimmiten metsää, merta tai vuoria sekä mahdollisuus nähdä kauaksi – kuten kävelyreitillämme Rügenin rannalla.

1800-luvun alkupuolella aliarvostettu maisemamaalauksen laji pyrki nousemaan muotokuvien ja historiamaalauksen rinnalle. Friedrich oli yksi suuntauksen edelläkävijöistä, ja hänen teostensa pääosissa esiintyivät luostarirauniot, vuoristomaisemiin sijoitetut ristit, merenulapat, laivat, auringonlaskun värittämät taivaat ja – etenkin loppuvaiheessa – puut. Ihmisiäkin Friedrichin teoksissa näkyy, mutta usein takaapäin kuvattuna ja sivuosassa.  

Kun suunnittelemme matkaa, ajattelen, että haluaisin nähdä Rügenin kalkkikivikalliot -taulun, mutta selviää, että se sijaitsee Sveitsissä. Sinne saakka ei ole aikaa matkata. Sitten mietin, että voisinko kerrankin katsoa todellisuutta – taulun kuvaamaa maisemaa – jos se vielä jossakin on. Lasin napautuksella käy ilmi, että Rügenin saari on Itämerellä. Hyvinkin lähellä. Kun reilimatka Pohjois-Saksaan lyödään lukkoon, selviää, että on kulunut 250 vuotta Friedrichin syntymästä ja juhlavuoden vuoksi Kalkkikivikalliot vierailee samaan aikaan Berliinissä. Juhlavuosinäyttelystä tulee matkamme päätepiste ja päämäärä. 

Joseph Leo Koerner toteaa Friedrichin usein esittävän kohteensa jonkin etualalle maalaamansa esteen takaa (s. 138). Friedrichin tunnetuimmassa teoksessa Vaeltaja sumumeren yllä (n. 1818) este on kävelykeppiin nojaava ihmishahmo. Kyseessä on taidemaailman tunnetuin Rückenfigur eli selin kuvattu hahmo. 

Rückenfigurien merkitystä voi ymmärtää ainakin kolmella tapaa: ensiksi Rückenfigur tarjoaa projisointi- ja samastumiskohteen. Koska kasvonpiirteet ja ilmeet jäävät pimentoon, teoksen katsoja voi kuvitella hahmolle haluamansa reaktiot. Tällöin myös katsottava maisema vaikuttaa hahmon tunteiden tulkintaan. Esimerkiksi Nainen ikkunalla -maalauksen (1822) hahmon voi tulkita kaipaavan jotakin, kun hämärä sisätila vertautuu ikkunasta näkyvään kirkkaaseen päivään ja ulkopuolella näkyvään laivan mastoon.  

Koska olen halunnut tulla katsomaan maisemaa, tulisi ehkä kysyä, mikä on maisema.

Toiseksi Rückenfigur voi toimia mittasuhteiden merkitsijänä. Useissa Friedrichin teoksissa ihmiset ovat maisemaan nähden pieniä, esimerkiksi hänen läpimurtotyössään Munkki meren rannalla (n. 1808–1810) pieni kaapuun pukeutunut hahmo korostaa meren ja taivaan valtavaa sinisyyttä ja kuvaa ihmisen yksinäisyyttä ja pienuutta. Vaeltaja on munkkiin nähden päinvastainen teos: suuri hahmo korostaa vuorelle kiivenneen ihmisen ylväyttä ja valloittajuutta.

Grave kirjoittaa, että Vaeltaja-taulun teema ei ole katsottava maisema, vaan ihminen, joka katsoo maisemaa (s. 205). Tästä pääsemme Rückenfigurien kolmanteen tehtävään: selin kääntyneet hahmot kuvaavat itse katsomistapahtumaa ja mietiskelevää pysähtymistä maiseman eteen. 

 

 

Yllättäen pääsen Vaeltajan äärelle jo Hampurin taidehallissa, ennen Berliinin Infinite Landscapes -näyttelyä, jossa olin ajatellut teoksen olevan lainassa. Pysähtyminen kannattaa, sillä olen aiemmin vain vilkaissut kuvan toisintoja ja luullut, että vaeltaja katsoo sumuiselle merelle, mutta kuvassa onkin vuoristo! Huolimattomuuteni nolottaa – ja tarkkaan katsomisen opiskelu jatkuu. Huomaan myös, että Vaeltajan värimaailma säädetään valokuvissa usein hyvin siniseksi. Todellisuudessa maalauksen taivaalla näkyy myös hieman vaaleanpunaista, ja vaeltajan puku on sammalenvihreä.

 

Mies, nainen ja konttaaja muuttuvat puiksi

Berliinin Alte Nationalgalerien näyttelyssä suuntaan ihmisjoukon lävitse Rügenin kalkkikivikalliot -maalauksen eteen. Nyt kun olen nähnyt saaren elävänä, taulu tuntuu tunnistettavalta, mutta samalla hyvin erilaiselta. 

Osa Kalkkikivikallioiden kiehtovuutta ovat sen kolme erilaista hahmoa. Vasemman laidan profiilissa kuvattu punamekkoinen nainen pitelee pienestä pensaasta ja ojentaa kättään klassisessa asennossa kohti syvännettä. Oikealla laidalla vihreäasuisen mies nojaa kädet puuskassa puunrunkoon. Eniten kysymyksiä herättää keskellä konttaava sinitakkinen hahmo, joka on joko pudottanut – tai laskenut – maahan sekä kävelykeppinsä että silinterihattunsa. Onko konttaaja polvillaan, jotta voisi kurkistaa jyrkänteeltä alas? Vai onko hän korkeanpaikankammoinen, joka koettaa säädellä huimaustaan?

 Friedrich luultavasti teki maalausta inspiroineen Rügenin-matkan kuherruskuukautensa aikana, mukana veli sekä tuore nuorikkonsa Caroline Bommer, joten kolmikko on tulkittu matkalaisiksi. On myös olemassa luenta, jossa molemmat mieshahmot edustaisivat taiteilijan eri puolia: seesteinen nojailija on luonnon kanssa sinut, muodinmukaisesti pukeutunut konttaaja taas porvarillis-pinnallinen jyrkänne-elämysten etsijä. 

Katsoja voi myös hakea kuvasta kolmiodraamaa. Kertooko naisen hiuksissa törröttävä sininen rusetti suhteesta sinitakkiseen konttaajaan? En rakentele päässä omaa versiotani, sillä tulkinnanvaraisuus tuntuu hyvältä. Sitä paitsi miksi keskittyä vain ihmisiin?

1820-luvulta lähtien Friedrich otti teostensa päähenkilöiksi puita. Friedrichin luontosuhdetta käsittelevässä kirjassaan taidehistorioitsija Nina Amtstutz analysoi Rügenin kalkkikivikalliot -nimistä akvarellia, jossa jyrkännenäkymä on sama kuin öljymaalauksessa, mutta Friedrich on korvannut ihmiskolmikon kannoilla ja pensailla. Kyseessä ei ole luonnos, vaan harkittu jälkikäteinen muodonmuutos. Amstutz myös vertailee Friedrichin maalauksia aikansa luonnontieteellisiin kuvituksiin sekä paljastaa niistä harkittua antropomorfismia: kallioissa piileksii kasvoja, kivet ja oksat muistuttavat käsiä. Myös katsojatonta luontoa kuvatessa näkyy ihminen.

 

Keinotekoisuus, totuus ja tunne

Jos haluaisi nähdä täsmälleen saman jyrkännemaiseman, jota Friedrich kuvasi, saisi pettyä. Kalkkikivikallioiden hauraus voi muuttaa maisemaa jo muutamassa vuodessa, saati sitten kahdessasadassa. Mutta vaikka matkustaisi 1800-luvun Rügeniin aikakoneella, ei näkisi maalauksen maisemaa, mikä johtuu yksinkertaisesti siitä, että Friedrich on keksinyt sen päästään. Ei tietenkään kokonaan: Friedrich on luonnostellut todellisuutta, mutta täydellinen kompositio edellyttää eri osasten yhdistelyä. Ja kasvoivatko oksat todella sydämen muotoisesti? Tuskinpa. Friedrich otti teoksissaan monia vapauksia, myös perspektiivin suhteen. Hän tiedosti, ettei kuva pysty vetämään vertoja todellisuudelle, joten hän loi oman todellisuutensa.

Kiinnostavaa Friedrichissä on matkailua ihannoivalla aikakaudellamme se, ettei hän koskaan matkustanut aikansa taiteilijoiden palvomaan Italiaan, vaan löysi kauneutta lähempää. Mikäli piti maalata jotain kaukaisempaa, hän käytti muiden luonnoksia pohjana. Berliinin Friedrich-näyttelyssä oleva mahtipontinen Watzmann-vuorta esittävä taulu kuvaa maisemaa, jota Friedrich ei koskaan nähnyt itse. Silti se on vaikuttava – tosin en voi olla ajattelematta, että jos Friedrich olisi ohjaaja, tämä taulu olisi hänen Marvel-elokuvansa – ja itse pidän hänen indietauluistaan enemmän.

Friedrichin sovelletuista maisemista tulee mieleen hänen aikalaisensa, englantilaisen Ann Radcliffen goottilainen romaani Udolpho (1794), jonka matkakertomusosiossa hahmot pysähtyvät erilaisten näköalakielekkeiden äärelle kyynelehtimään maiseman herättämien ylevien tunteiden vuoksi. Vain yhden ulkomaanmatkan (Hollantiin ja Saksaan) elämässään tehnyt Radcliffe kuvaa Udolphossa yksityiskohtaisesti ja tarkkaan ranskalaista vuoristomaisemaa – jonka on keksinyt pääosin itse.

Tutkija Sílvia Quinteiro vertailee artikkelissaan Radcliffen Udolphoa Friedrichin maalauksiin ja kirjoittaa, että molemmissa maisemasta tulee linkki sisäisen ja ulkoisen välille ja hahmot tuovat kuvaan myös oman katsomisen tapansa. (Quinteiro s. 5, s. 10). 

 

”Tällaiset maisemat”, Valancourt sanoi viimein, ”pehmittävät sydämen niin kuin suloisen musiikin sävelet, ja herättävät sellaista hempeää surumieltä, jota yksikään sitä kokenut ei vaihtaisi hilpeimpäänkään nautintoon. Ne tuovat esiin ihmisen parhaimmat ja puhtaimmat tunteet, valavat sieluun hyväntahtoisuutta, myötätuntoa ja toveruutta. Näinä hetkinä tunnen aina, että rakastan rakastamiani ihmisiä vielä enemmän.”  (Udolpho, s. 54, Suom. Ville-Juhani Sutinen)

 

Friedrichin tunnevaikutusta hyödynsi kaupallisesti Walt Disney, joka toi taiteilijan perinnön osaksi länsimaisen lapsuuden kollektiivisia muistoja. Friedrichin maalauksia on käytetty taustojen inspiraationa esimerkiksi Fantasiassa ja Bambissa. Friedrichin taidetta käytettiin hyväksi myös natsien propagandassa, minkä vuoksi taiteilija joutui toisen maailmansodan jälkeen epäsuosioon lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Vaikka Friedrichin taide vaikuttaa nykysilmään melko epäpoliittiselta, joissakin teoksissa on 1800-luvun politiikkaan liittyvä suora sanoma – kuten teoksessa, jossa valtava saksalainen kuusimetsä valmistautuu nielemään eksyneen Napoleonin armeijan sotilaan. 

Jos Friedrich olisi ohjaaja, tämä taulu olisi hänen Marvel-elokuvansa.

Friedrichin suosimaa auringonlaskukuvaston estetiikkaa on tähän päivään mennessä toistettu niin paljon, että se alkaa helposti näyttää kitschiltä. Berliinin näyttelyssä kuitenkin totean, että Friedrichin havaintoon perustuva ja mestarillinen valon kuvaus koskettavat edelleen. Vain yksi tauluista tuntuu äitelältä, muut ovat hienoja – tai todella hienoja.

Friedrichin vaikutus näkyy myös suomalaisessa nykytaiteessa: valokuvataitelija Elina Brotherus on käyttänyt sumuvaeltajaa inspiraationa omakuvassaan; Elina Merenmiehen mystisissä maalauksissa päähenkilöiksi nousevat usein puut; maisemamaalari Petri Ala-Maunus taas syleilee vuoristoja ja auringonlaskuja luoden omanlaistaan mahtipontista neoromantiikkaa.

 

Kohti ääretöntä ja ikuista

Kiivettyämme kallioiden päälliseen metsään haluan katsella maisemaa läheltä reunaa. Matkakumppanini pelkää jyrkänteitä ja pysyttelee kauempana, kun istahdan turvallisen matkan päähän reunasta. Alhaalla näkyy taas yksi joutsenparvi, pieniä valkoisia pisteitä. Otan kuvan ensin joutsenista, sitten itsestäni.

Romantiikan ajan ihmiskeskeistä, erillisen luontomaiseman ihailua esiintyy nykyaikana kenties puhtaimmillaan matkavalokuvissa. Rückenfigurit seisovat auringonlaskujen ja jylhien maisemien edustalla somekuvissa, jotka ovat olennainen osa vauraiden ihmisten seikkailullisuuden performointia. Luontokohteiden esteettisimmille näköalapaikoille on valokuvausjonoja. 

Journal of Travel Medicinessä vuonna 2022 julkaistun tutkimuksen mukaan 379 ihmistä kuoli 13,5 vuoden aikana selfien ottamisen vuoksi. Lähes puolet menehtyneistä putosi korkealta. Vaarallisten selfieiden ottajat jahtaavat romantiikan henkistä ylevyyden kokemusta, vaaran tunteen ikuistamista. Omakuvia otetaan korkeiden rakennusten huipuilla, silloilla, jyrkänteillä, aktiivisten tulivuorten reunoilla – tai kääntämällä selkä petoeläimille.

Rückenfigur vaatii useimmiten toisen, kauempana seisovan kuvaajan. Sen sijaan varsinaisessa selfiessä kasvot ovat useimmiten kohti kameraa, sekä käytännön että todistusarvon vuoksi. Kuvassa poseeraajan rooli on useimmiten olla iloinen tai välinpitämätön vaaran edessä, katsojan oletettu tunne on ihailu tai kateus upeasta matkakohteesta, kauhu tilanteen vaarallisuudesta.   

 

 

Maisemissa matkatessa kysymys onkin, haluanko olla maisemassa, katsoa maisemaa, tulla katsotuksi maisemassa vai ikuistaa maiseman? Omassa kokemuksessani nämä yhdistyvät: istuessani ruohon peittämällä jyrkänteellä lasken kuvan otettuani puhelimen ja katseeni hakeutuu horisonttiin. Hetkeksi voin unohtaa itseni – samalla kun matkakumppanini ikuistaa huomaamattani kännykkäkameralla selkäni, rajaten maiseman haluamakseen. 

Tietenkin kauneuskäsityksistä maiseman suhteen kertoo paljon se, mitä rajataan kuvasta ulos: Rügenin pyökkimetsän poluilla pitää varoa lähes joka askeleella valtavia kuorettomia, pökälemäisiä etanoita. Rannalla näemme myös päättömän hylkeen ruumiin, jonka nahka on mädätessään värjäytynyt punakeltaiseksi, ja kaulan kohdalta näkyy kaluttu selkäranka makaamassa vasten kiviä. Friedrichin töissä kuolema on läsnä jatkuvasti, mutta huomattavasti kauniimmin kuvattuna. Luolassa makaava luuranko, hautausmaa tai, hienovireisemmin, lehdetön puu. Kauneus, ällöttävyys, kuolema, elämä. Kaikki yhteydessä toisiinsa. Kun joudun tyhjentämään kuukuppini Rügenin pusikoissa, veren valuttaminen maahan tuntuu symbolisena eleenä proosallisen sijaan lyyriseltä.

Amstutz toteaa, että vaikka nykyinen uusmaterialismin teoria (jossa ihmisten erottelua muunlajisiin ja muuhun pyritään purkamaan) on kaukana romantiikan ajan luontokäsityksestä, silti halu löytää kaiken olevaisen keskinäiset kytkökset (interconnectedness) on jaettu tavoite sekä nykyisille ekologisille teorioille että romantiikan ajan ajattelulle (Amstutz, s. 217). Ajattelen uhkarohkeita selfieitä ja kysymystä, häilyykö ilmiselvien motiivien – huomion ja suosion – taustalla kuitenkin sanallistamaton halu yhdistää itsensä tämän maailman kauniiseen, ylevään ja ikuiseen. Sumumerivaeltajakin voi tulkinnasta riippuen olla yli-ihmisvalloittaja tai korkealla seisova nöyrä luomistyön ihailija. 

 

"Emily katsoi ensin uinuvaa maata ja sitten taivaan avaria mantuja, jotka hehkuivat ihmismielen tavoittamattomissa olevien maailmojen valoa. Ja kaikkialla, mihin hän vilkaisi, Jumalan ylevyys ja hänen läsnäolonsa majesteettisuus tulivat ilmi." (Udolpho, s. 56–57, suom. Ville-Juhani Sutinen) 

 

Yli kuukauden kuluttua kotiinpaluusta Rügenin merimaiseman jättämä tunnejälki tuntuu yhä sisälläni suloisena ja virvoittavana, ja päästän mieleni usein vaeltelemaan näkemilleni rannoille ja jyrkänteille. Tiedän, että maiseman muisto haalistuu, mutta ehkä nämä sanat, valokuvat ja Friedrichin teoksen kopio voivat herättää sen henkiin myöhemmin. Kiinnitän Rügenin kalkkikivikallioista tehdyn postikortin seinälle, jotta voin katsoa merta ja horisonttia oksien muodostamissa sydänkehyksissä. 

Kuvassa poseeraajan rooli on useimmiten olla iloinen tai välinpitämätön vaaran edessä, katsojan oletettu tunne on ihailu tai kateus upeasta matkakohteesta, kauhu tilanteen vaarallisuudesta.   

Todellinen Rügenin maisema koostuu tietenkin konkreettisista havaittavista asioista: on kalkkikiveä, suolavettä, merilevän hajua, etanoita, kuollutta hyljettä, elävää joutsenta. Silti sisälleni jäänyt maisema on havaintojen pohjalta rakennettu fantasia, ihmenäky, jonka rakennuspalikat minulle osoitti 250 vuotta sitten syntynyt taiteilija. Romantiikka on opettanut meitä katsomaan maisemaa ja ”luontoa” majesteettisena ja mahtipontisena, emmekä tahdo uskoa sen haurauteen, kuten kielekkeen turva-aidan yli kiivennyt omakuvan ottaja ei tahdo uskoa omaan kuolevaisuuteensa. Ja silti majesteettisuus on totta, läsnä ja huomionarvoista, koskettavaa – kuten myös hauraus ja kuolevaisuus. Tätä kirjoittaessani kalkkikivikallioilla näkemäni pyökki haroo juurillaan ilmaa horjuessaan jyrkänteen reunalla – ellei ole jo pudonnut kiville, joilla aiemmin kävelin.

Ajattelen, että tämän esseen ilmestyessä julkaisen kuvan, jossa istun jyrkänteellä. Siinä kerrostuvat Friedrichin katse (syy), minun katseeni (aihe) ja matkakumppanini katse (kuva). Katseiden kolmiyhteyden takana siintää horisontti, suoraviivaisena, välinpitämättömänä, ikuisena.

 

* Huomautuksena mahdollisille matkaili­joille: Rügenin kallioilta rannalle on portaat, joita pitkin nousta tai laskeutua. Löysimme ne, kun kuljimme jonkin matkaa eteenpäin met­sässä. Niitä käyttämällä voi suojella kalkkikiveä hajottavilta askelilta.

 

Lähteet:

Amstutz, Nina: Caspar David Friedrich: Nature and the Self, Yale University Press, 2020

Anderson Darran: ”Caspar David Friedrich and Nazism”, History Today, 16.1.2022

Grave, Johannes: Caspar David Friedrich: Prestel, 2023

Journal of Travel Medicine: ”Selfie-related deaths using web epidemiological intelli­gence tool (2008–2021): a cross-sectional study”

Koerner, Joseph Leo: Caspar David Friedrich and the Subject of Landscape, Reaktion Books, 2009

Radcliffe, Ann: Udolpho, suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas, 2013

Quinteiro, Sílvia: Perspective and Framing in Ann Radcliffe’s The Mysteries of Udolpho and in the Work of Caspar David Friedrich, 2006

Tagesspiegel: ”Disney-Ausstellung inspiriert von Caspar David Friedrich”, 19.9.2006

Vaughan, William: Friedrich, Phaidon, 2004