Aika Saksassa
Kirjoittaja asui Leipzigissa, kiersi Saksaa ja piti kirjaa.
Istun Leipzigissa soluasuntoni parvekkeella lehtien siivilöimässä valonpurseessa. Kaukana lentokone avaa taivasta kuin vetoketjua ja jostain nousee tuttu ääni, jota on vaikea litteroida: huu huu huo - huhhuu! Näen pulun, jonka keikkuminen sopii äänen tahtiin. Olen hieman tolaltani. Elin 19 vuotta maalla ja luulin tuon laulun kantajaa joksikin pöllön kaltaiseksi. Mitä vielä näkisin väärin? Mistä lähtien kaupungista käsin voi tunnistaa linnun paremmin. ”Kun he ovat löytäneet totuuden luonnosta, he lyttäävät sen takaisin kirjaan, jossa se on vielä huonommin säilössä”, kirjoitti Lichtenberg.
● ● ●
Missä tahansa päin Saksaa avaakaan runokokoelman, saa vaikutelman, että runous esiintyy täällä edelleenkin kokoelman muodossa. Tarkoitan, että runot ovat itsessään yksittäisiä kokonaisuuksia ja koottu yhteen. Osastojako löytyy lähes kaikista ja runot ovat lähes poikkeuksetta otsikoitu. Olen jotenkin pettynyt? Toisaalta miksi odotin Saksan kirjallisuudelta jotain samaa, mikä on viidentoista vuoden sisällä kasvanut suomalaisessa nykyrunoudessa lähes normiksi; että kokoelma on ennemminkin teos, runojen virta tai katkelmien verkkainen staccatto? Mutta mitä annettavaa otsikoidun ja itseriittoisen runoyksikön kaltaisella muodolla oikeastaan on?
● ● ●
Rappukäytävässä haisee kemiallinen mätä. Ystäväni sanoo, että se johtuu naapurista. Hänen teoriansa mukaan naapuri keittelee amfetamiinia. Nyt naapuri sattuu kulkemaan kauempana edellämme. Hänen vaatetuksensa perusteella tekno on maistunut. Hän ulkoiluttaa koiraa, jolla on pienet viikset. Kuin Nietzschellä, mutta matalammat ja hennosti huolitellut.
● ● ●
Hanavedessä on jotain. Hiukseni ovat suihkun jälkeen tahmaiset.
● ● ●
En pääse lukemasta Paul Celania. On hänen vikansa, että odotan muiltakin avaamiltani runokokoelmilta täällä niukkasanaisuutta, väreilevää hämäryyttä ja koukeroisia uudissanoja.
● ● ●
Solussa on kommunistinen jääkaappi. Myös hedelmähyllystä katoaa ostamiani ja omistamiani banaaneja. En oikein osaa vielä käydä käsiksi muiden hankkimiin elintarvikkeisiin.
● ● ●
Saksalainen sanoo kaikkeen geil. Sanakirjan mukaisesti kiihottavaa. Tänään kuulin esimerkiksi sopan tuoksuvan kiihottavalta. Olen kuullut tämän niin monta kertaa, etten jaksa ihmetellä enää, miten tuo sana on uinut puhekieleen tuoden korvikkeen sanoille mahtavaa, siistiä ja erinomaista.
● ● ●
Hanaveden tahma saa hiukseni entistä tiukempiin kiehkuroihin.
● ● ●
Mag sein. Siinäkö lähimmäksi suomen passiivia tuleva lause kielessä, jossa lausetta ei saa rakentaa ilman subjektia edes sateen sattuessa. Taitaa olla.
● ● ●
Ajattelin, että kääntäminen loisi myös otollisen maaperän kirjoittamiselle. Hyvä kun olen kirjoittanut sanaakaan suomea kaunokirjallisella otteella. Kääntäminen sysää uusien puitteiden pariin, mutta silti luulen pääseväni sitä kautta vain lähinnä outouttavan lauseopin ääreen tai kiinni sanoihin, joiden järki on niiden kaksinaisuudessa tai kääntymättömyyttä hipovassa olemuksessa. Ehkä silläkin on syynsä, että oma kirjoittamiseni alkaa yleensä sanasta - jostakin joka on jo irronnut perin luonteikkaasti maailmasta. Ehkä tässä maassa sanat ovat vain irronneet elämästä eri tavalla. Kieli rönsyää toisin. Botho Strauß mainitsee, että saksaksi elämän anagrammi on usva. Nebelleben. Taipuu palindromiksikin.
● ● ●
Leveysaste on selvästi lämpimämpi. Miniatyyrikärpäset vauhkoontuvat täällä milloin mistäkin. Joskus aukihalkaistu limetti, joskus pelkkä huonekasvin multa kerää ympärilleen noita sekavia parvia, jotka piirtävät esiin uuden tyhjän, keskipäivän pökerryttävän lämmön.
● ● ●
Kieli ohjailee minua ärsyttäville urille. Kaikella vaikuttaa olevan sukupuoli. Suomenkielitse luulisin, että esimerkiksi tyyppi voisi olla neutraali, mutta saksaksi se ei voi olla muuta kuin mies, miestyyppi; miesheppu. Saksan kieli on mieskerhotila. Neutraalia olisi sanoa Mensch, ihminen, mutta sepä kuulostaa saksaksi huudahdukselta. Jos joku toheloi, siihen voi sanoa Mensch! Was machst du? Myöhemmin eräs keskustelu ajautuu kolonialismiin. Esiin kielii taas yhä vaivaannuttavampi tie: pystyäkseni puhumaan Suomen kolonialismista haluaisin tietysti mainita saamelaiset, mutta saksan sana Lappen on suomalaisen korvaan hennon rasistinen ikään kuin Lapissa asuvat olisivat automaattisesti saamelaisia. Wikipedia kertoo, että Lappen on myös vanhahtava termi. Ehkä näin on, koska Lappen on haukkumasana. Ach bist du ein Lappen! Eli suomeksi luovien Miten sä voit olla noin töhö! Uusi termi näyttää olevan Samen. Se taas tarkoittaa esimerkiksi siemennestettä.
● ● ●
graffiteja, joita olen nähnyt täällä:
oft ohne - usein ilman
tantebrot - tätileipä
bier - olut
teile - osat
egel - ällö
rakkaus - äh, torille?
wo denn - missä sitten
milchfux - maitokettu
● ● ●
Keittiössämme kokoontuu psykoanalyysiin keskittynyt lukupiiri. Teepannun ympärille on levinnyt sokeria. Lääketiedettä opiskeleva osallistuja tekee fasismin massapsykologia -nimiseen kirjaan alleviivauksia käyttäen tupakka-askiaan viivoittimena.
● ● ●
Kipppunkte. Kallistuspisteet. Kirjoitusasu jää vaivaamaan. Kolme samaa konsonanttia tuntuvat niin suominimalismilta. Kippppunkte. Siinä yksi p lisää, jotta saksalainenkin huomaa. Kaivelen asiaa vielä myöhemmin. Ohje on vasta reilut kaksikymmentä vuotta vanha. Poikkeuksellinen harmi nousee esille: sana kolmasosa kirjoitetaan silti vain kahdella t:llä. Dritttel. Tällaista sanaa tarvitsen elämääni.
● ● ●
Saksaksi kirjoitettu kirjallisuus on muotokokeilujen maastoa. Hans Magnus Enzenberger kirjoittaa substantiivit pienellä alkukirjaimella, Friederike Mayröcker vääntää tupla s:än (ß) sz:taksi ja Rike Scheffler vaihtaa välillä kirjoitusasun sanojen ääntämiskirjoitukseen. Tämän täältä voisi Suomeen tuoda; kirjoitusasua, sanan ortografiaa soisi silputtavan enemmänkin.
● ● ●
Kuuntelen William Basinskin vaihtelevan kasettejaan kirkon sisällä. Jalkateräni ovat kosteasta kylmät. Tulimme ystävien kanssa kuuntelemaan keikkaa halvemmalla tavalla: istumme kirkon ikkunalaudalla kuunnellen sisältä kantautuvaa ääninauhaa. Katu on märkä ja täynnä katulampuista läikkynyttä oranssia. Vastapäisen talon ikkunaan ilmestyy lihaksikas mies päällään jonkinlainen nahkaharnessi. Kun Basinski on soittanut jo tovin, samaan ikkunaan ilmestyy vuorollaan eri juhlija, eri pullo kädessään.
● ● ●
Paikallisessa Tekstin talossa eli Literaturhaus Leipzigissa kuulen merkittävän lauseen: ”Klaus Detjenille typografiassa on myös kyse äänestä. Hänhän puhuu kirjaisinpartituureista.” Detjenin kirjasarja “Typographische Bibliothek” pyrkii luomaan jo julkaistun kirjan uudestaan keskittyen typografian mahdollisuuksiin. On kyse jostain muusta kuin luettavuudesta, mutta silti keskustelutilaisuudessa valitellaan, että nykyään graafisen suunnittelun opiskelijat keksivät lisää fontteja, vaikka niitä on jo tarpeeksi. Mikseivät kirjaisimetkin ansaitsisi niiden olemusta haastavaa suunnittelua? Eniten minua ihmetyttää, ettei keskustelussa koskaan mietitty kirjailijoiden suhdetta kirjojen suunnittelijoihin ja toteuttajiin. Uskon, että tulevaisuudessa näemme enemmän Judith Schalanskyn kaltaisia kirjailijoita, joille kirjoittaminen jatkuu myös kirjan suunnittelussa. Suomessa tällaista otetta näkyy esimerkiksi Raisa Marjamäen teoksessa Ei kenenkään laituri.
● ● ●
Raitiovaunussa nainen työntää sormensa koppaan, jossa on kissa. En näe sormea. En kuule kissaa. Schrödinger kuolee taas.
● ● ●
”Saksalainen olemus ei ole vielä olemassa, sen on ensin kehkeydyttävä; sen täytyy jossain vaiheessa syntyä, jotta se olisi ennen kaikkea näkyvä ja rehellinen itselleen. Mutta jokainen syntymä on kivulias ja väkivaltainen.” kirjoitti Friedrich Nietzsche. Nyt yliopiston ravintolassa on jokin päässyt kaiken tuon kivun ja kehkeytymisen läpi ja ottanut saksalaisen olemuksen kuvaamisessa ylivoimaisen materiaalisen muodon: tarjolla on pizza, jonka päällä on läjä pastaa ja kaksi falafelpullaa. Tämä kikherneistä jauhettu katse näkee suoraan sieluuni.
● ● ●
Kotimatka Gantikowin syrjäkylästä. Juna jämähtää Dessauhin. Puu on kaatunut raiteille kauempana reitillä. Melkein kaksi tuntia minua ja muita matkustajia juoksutetaan laitureilta toiselle, sillä jonkin huhun mukaan nyt tällä tai tuolla junalla pääseekin eteenpäin. Tässä ajassa olisi varmaan jo ehtinyt näkemään liudan Dessaun Bauhaus-rakennuksia. Korvaava juna lähtee viimeinkin, mutta samaan junaan on sattunut äänekäs rypäs jalkapallofaneja. Kukaan ei sano örvellykseen mitään, mutta kanssamatkustajien ilmeet ovat paheksuvia. Sylkeä on ilmassa. Niin paljon he sössö-örveltävät. Huippu saavutetaan kun he alkavat laulaa L’amour toujours -kappaletta, josta on käyty laajamittaista keskustelua koko Saksassa. Nyt jalkapallofanit laulavat sitä tietysti uusilla sanoituksillaan: Ulkkarit ulos, Ulkkarit ulos, Saksa saksalaisille, Ulkkarit ulos. Olen mennä väliin, mutta itsesuojeluvaisto estää siirtymästä lähellekään tuota juopunutta keski-ikäisten natsirykelmää.
● ● ●
Saksalaiset talot ilmentävät uutta ohuuden luokkaa, kun herään keskellä yötä yläkerran vasaroimiseen. Kaikki tämä häly on herättänyt minut, vaikka olen tunkenut korvatulpat syvälle päähäni. Hämilläni otan hetkeksi toisen pois ja havainto muuttuu. Yleensä vasaroinnin välissä ei voihkita.
● ● ●
Kaksi viikkoa paluuseeni Suomeen. Kävelen ensimmäistä kertaa Leipzigin yliopiston kirjallisuusinstituuttiin, kartanomaiseen rakennukseen, jossa opiskellaan luovaa kirjoittamista. Koulun maisteriohjelma on yhtä konservatiivinen kuin Finlandia-palkinto. Molemmat piirtävät tunkkaisen yhtäläisyysmerkin romaanimuodon ja kirjallisuuden väliin. Olen saapunut kuuntelutilaisuuteen, jossa kuusi valmistuvaa opiskelijaa lukevat tekstejään. Kirjoituksen kohteet vaihtelevat. Aiheiksi voisi luetella muistamisen, ulkopuolisuuden, arjen outouden, läheisyyden tai kulttuurien välisyyden? Yhtä hyvin tekstit kysyvät miten oma pelko näyttäytyy muille tai kuinka kertoa vaiettu esiin? Jokainen on taitava lukemaan, taitava kirjoittamaan. Osalta on ilmestymäisillään kirja, osa kirjoittaa jo seuraavaansa. Kummallinen on tämä prosaisteja kouliva kartano, jossa minä istun viinilasin tyhjentäneenä; ilmanpaineen humussa.
● ● ●
Luen parvekkeella René Charin saksankielistä käännöstä näytelmästä, jossa miltei kaikki henkilöt ovat kalastajia. Tuuli käy sisäpihan puissa ja pyyhkii rakennustelineiltä kuolleen lehden ja heittää sen kirjani aukeamalle. Se näyttää veneeltä, jossa sahanpuru on asettunut pieniksi soutajiksi sen kyljille. Olen osa näytelmää.
● ● ●
Kaupassa räjähdän nauruun. Saksalaiset ovat keksineet vegaanisen maksamakkaran. Kuka tätä toivoi?
Teksti on julkaistu alun perin Nuoren Voiman Matka-numerossa (3/24). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
