Äitini paratiisissa
Vuonna 2000 Tampereen kaupunki tilasi kuvataiteilija Marra Lampilta Runopuutarhan, jossa piti olla vedenalaisia runokiviä ja islamilaista ornamentiikkaa. Konkreettinen hanke hautautui byrokratiaan, mutta toteutui Lampin näyttelyissä – ja jatkaa elämäänsä hänen taiteessaan ja hänen tyttärensä Silja-Maaria Aronpuron ajatuksissa.
Kahdeksankulmaisen puutarhan keskelle tekolampeen johtaa neljä kanavaa ja sen äärelle neljä käytävää. Kokonaisuutta rajaavat tiukasti muotoon leikatut pensasaidat (ohutta, vihreäksi maalattua balsarimaa), kahdella sivulla kohoavat runomaja ja piknikmaja. Puiden oksistot ovat jäkälää ja kukat on maalattu akryylimaalilla.
Kääntelen taas käsissäni kevyelle levylle rakennettua pienoismallia. Muistelen äitini työhuonetta. Tavoitan hämärästi ateljeessa vallinneen rakentamisen, virittelyn ja askartelun tunnelman: eri paksuiset balsarimat, niiden hiomisesta syntyvän hienon pölyn, pienet pyöreät hammastikut, joiden varassa läpinäkyvät runoseinäkkeet pyörivät runomajan päädyissä.
Mietin äitini kekseliäisyyttä ja taitavuutta, juuri sellaista kätevyyttä, joka saa pohtimaan, millaisista kamppeista rakentaisi puutarhan pienoismallin.
2000-luvun taitteessa äitini, kuvataiteilija Marra Lampi (1948–2021) halusi kunnioittaa Pirkanmaalla asuneiden runoilijoiden työtä ja esitellä heidän tekstejään. Niinpä hän suunnitteli Runopuutarhan. Siellä piti olla runokiviä veden pinnan alla, kääntyviä runoseinäkkeitä lehtimajassa ja runopenkki, jonka käsinojaan kiinnitettyä runonippua saisi selailla.
Olin itse tuolloin alakoululainen ja muistan jotakin puutarhakaudesta, teosten työstämisestä, puheissa toistuneista suunnitelmista ja niistä yksityiskohdista, joista äiti kertoi erityisen usein ja innokkaasti. Silti olen lähteiden varassa. Luen lehtileikkeitä ja tarkistan teosten valmistumisvuodet rakentaakseni tapahtumista aikajanan. Haluaisin säilyttää aineistojen tarjoaman etäisyyden ja tarkastella kuvataiteilija Marra Lampia ja hänen työtään ulkopuolelta, turvallisen välimatkan päästä, mutta eihän se tietenkään onnistu. Hän oli äitini ja tämä on perintöni.
***
Äiti ei suinkaan haaveillut puutarhasta yksin työhuoneessaan, vaan Tampereen kaupungin kulttuuri- ja vapaa-ajanlautakunta päätti vuonna 2000 tilata suunnitelman ja maksaa taiteilijalle suunnittelupalkkion. Paikkakin oli katsottuna Hatanpään Arboretumista ruusutarhan päädystä. Pyörät vaikuttivat siis pyörivän oikeaan suuntaan.
Nyt stadioneiden aikakaudella tuntuu melkein käsittämättömältä, että kaupunki oli parikymmentä vuotta sitten valmis satsaamaan suuria summia Runopuutarhaan. Toisin kuin esimerkiksi Aleksis Kiven kadulle vuonna 2002 valmistunut Radoslaw Grytan (1955–2023) veistoskokonaisuus Kivikirjasto, suunnitelma Runopuutarhasta ei painottunut edesmenneisiin klassikoihin vaan nosti esiin aikalaisia, ja tilaa oli tarkoitus jättää myös uusille tekijöille. Tavoitteena oli esitellä otos pirkanmaalaisia runoilijoita ennen ja nyt.
Suunnittelutyön ”ateljeevaiheen tueksi” poimitussa valikoimassa on mukana jo poismenneitä runoilijoita aina Tampereen ensimmäisestä runoilijasta Augusta Lundahlista (1811–1892) lähtien. Sittemmin edesmenneiden joukkoon on liittynyt myös suunnittelijan ystäväpiiriin kuuluneita aikalaisia, kuten Väinö Kirstinä (1937–2007), Jorma Kannila (1934–2010) ja Kirsi Kunnas (1924–2021).
Tarkoituksena oli kerätä lyhyehköjä ja sisällöltään puutarhaympäristöön sopivia runoja, jotka puhuttelisivat mahdollisimman laajaa lukijakuntaa. Pirkkalaiskirjailijat olisivat osallistuneet tekstien valintaan ja kokoamisessa olisi hyödynnetty Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksen asiantuntemusta.
***
Runopuutarhasuunnitelmassa yhtyivät monet äidin tuotannon perusteemat: geometrinen muoto, kiinnostus puutarhoihin ja taidehistoriaan sekä oman kulttuuripiirin ulkopuolelle kurottava uteliaisuus.
Äidin tuotantoon kuuluu monipuolisesti serigrafiaa, maalauksia, valotaidetta ja yksi pysyvä ympäristöteos. Koko kuvataiteilijanuransa ajan hän oli kiinnostunut abstraktista ilmaisusta, väristä ja valosta. Hän tunsi ulkopuolisuutta poliittisella 1970-luvulla ja löysi lopulta taiteellisen kodin islamilaisen ornamentiikan perinteestä.
Kirjoittaessaan työskentelystään ja puutarha-ajattelustaan äiti kuvasi Runopuutarhaa ”eräänlaisena puutarhaperinteen yhteen nivoutumana”, ajatuksena ”puutarhasta, jossa olisi persialaisen puutarhan neljä paratiisin virtaa, kiinalaisten puutarhojen runomaja, renessanssipuutarhojen ruokapöytä vesimaljoineen, espanjalaisten puutarhojen lootusmalja. Ja kaikkea kaunista, mitä minä suinkin keksin: vedenpinnan alla runokiviä, runoja lasiseinissä ja puuhun kaiverrettuna, kirsikankukkia ja omenankukkia ja keväällä krookuksia.” Puutarhan nimi ”Tulppaani, ruusu ja suloinen villiruusu” oli sekin lainattu persialaisen runoilijan ja suufilaisen mystikon Háfezin runosta.
Puutarhamajoista äiti kertoo suunnitelmassaan näin: ”Kiinalaiseen puutarhaperinteeseen kuuluu runomaja, jonka läpi kulkee puro. Niissä järjestettiin runokilpailuja: kohdassa, missä puro tulee majaan, viinikuppi asetettiin veden vietäväksi, ja ajassa, joka kului sen kulkiessa majan läpi, täytyi kilpailijan tehdä runo annetusta aiheesta. […] Toisen pitkän kanaalin päässä on piknikmaja. Renessanssipuutarhoissa sijoitettiin vesialtaan lähelle pöytä, jonka keskellä oli vesikouru. Siinä voitiin kuumana päivänä pitää ruoka ja viini viileänä.” Muistan, että ajatus viinimajan runokilpailuista viehätti äitiä ja hän kertoi juttua mielellään.
***
Kun suunnitelma esiteltiin Tampereen kaupungin kulttuuri- ja vapaa-ajanlautakunnalle 30.8.2000, sen toteutuminen kangasteli lähes käden ulottuvilla.
Äidillä oli jo vyöllään yksi onnistunut ympäristötaideteos. Vuonna 1995 Tampereen kaupunki oli toteuttanut pensasaitasokkelosta ja värillisistä valoista koostuvan Milavidan, jota voi edelleen käydä ihastelemassa Näsinpuistossa samannimisen museon kyljessä. Teoksen valoelementit tosin hajotettiin jo varhaisessa vaiheessa, mitä voi pitää enteenä siitä, miten Runopuutarhan herkemmille osille olisi saattanut käydä.
Puutarhapäätöstä pohjusti hyvä ennakkopöhinä: Heinäkuussa Aamulehden jutussa esiteltiin laajasti Runopuutarha-suunnitelmaa ja sille kaavailtua paikkaa sekä visioitiin toteutusta vuodelle 2002. Esittelykokouksen päivänä asia oli esillä Aamulehdessä otsikolla ”Runopuistosta päätetään tänään”.
Päätösehdotuksena esitettiin taitelijalle maksettavaksi suunnittelupalkkio 100 000 markkaa, ja taiteilijoiden ja kirjailijoiden lisäksi myös puisto-osasto vaikutti olevan myötämielinen hankkeelle. Kuvataiteen asiantuntijaryhmä esitti, että äiti palkattaisiin laatimaan Runopuiston suunnitelmia tiiviissä yhteistyössä puistoyksikön pääsuunnittelija Reijo Huppusen kanssa. Yleissuunnitelman oli tarkoitus valmistua vuoden 2001 talven ja kevään kuluessa ja detaljisuunnittelun talvella 2002. Perustamistyöt olisivat alkaneet syksyllä 2002, ja viimeistely, istutukset ja runojen sijoittaminen olisi tehty keväällä 2003.
Seuraaville kolmelle vuodelle oli siis konkreettiset suunnitelmat, ja jos ne olisivat toteutuneet, Hatanpäällä olisi kaiketi edelleenkin Runopuutarha.
***
Toteutus vaikuttaa mutkistuneen hetimmiten. Selkeyden vuoksi ensimmäisessä vaiheessa päätettiin tehdä sopimus vain suunnitelman tilaamisesta ilman toteutusvelvollisuutta. Suunnittelupalkkio jaettiin kolmeen osaan, joista ensimmäinen maksettiin heti ja kaksi muuta olisi maksettu töiden alettua ja puutarhan valmistuttua.
Siihen kaupunginarkiston tiedot sitten päättyvätkin. Toteutuspäätökset ovat kyllä tallessa, mutta toteutumattomien tulevaisuuksien historiasta on vaikea löytää jälkiä yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
Vaikka puutarhan toteutus lykkääntyi, äiti jatkoi sen yksityiskohtien työstämistä omissa teoksissaan. Vuonna 2001 hän piti Runopuutarhaan liittyvistä teoksista näyttelyn Helsingissä galleria Katariinassa. Mukana oli muun muassa puutarhan pienoismalli ja sen yksityiskohtia kuvaavia akvarelli-pastellitöitä sekä sarja grafiikanvedoksia, joissa isäni Kari Aronpuron runo kuultelee kuvapinnan osana. Äiti myös luennoi näyttelyn yhteydessä puutarhataiteen historiasta.
Helsingin Sanomien arviossa Leena Honkavaara kirjoittaa puutarhasta vielä todellisena mahdollisuutena: ”Jos hyvin käy, Tampereella on muutaman vuoden kuluttua kadehdittavan ihana Runopuutarha, jossa on ruusujen, majojen, kanavien ja suihkulähteiden lisäksi myös runoja.” Vielä elokuussa 2001 Aamulehden Moro-liitteen otsikossa todettiin: ”Runopuisto on rahaa vaille valmis”.
Vuonna 2002 valmistui uusia suuria grafiikanvedoksia puutarhan yksityiskohdista, kuten huvimajan katon sinikultaisesta tähtiornamentista, kaarevista teräsritilöistä, jotka muodostaisivat esteettömät sillat kanaalien yli sekä käytävien betoniin valettavista koristekuvioista. Ehkäpä toteutuksen viipyessä äiti saattoi sijoittaa haaveiden puutarhaan kaikki mieleen juolahtavat keksinnöt, innon ja unelmat konkretiasta piittaamatta.
Kun teoskokonaisuus oli samana vuonna esillä Tampereella Taidekeskus Mältinrannassa, puutarhauutisoinnin sävy oli muuttunut. Tiina Nyrhisen Aamulehteen kirjoittama juttu on otsikoitu ”Tuleeko Runopuutarhaa koskaan?”. Kaupungin puisto-osaston päällikön Ahti Pakarinen vakuutteli, ettei hanketta ole kokonaan kuopattu: ”’Teos on vaan niin kallis, että puisto-osasto ei yksin omasta budjetistaan pysty irrottamaan rahaa’ […] Ensi vuoden budjetista varoja tuskin löytyy, sillä Pakarisen mukaan puisto-osasto joutuu karsimaan varsinaisista puistonhoitomenoistakin tiukentuneiden budjettiraamien takia. ’Keskitytään normaalien puistojen hoitoon, mutta asiaa kehitellään’” Pakarinen lupaili.
Jälkeenpäin ajatellen puutarhasuunnitelma oli ehkä konkreettisimmillaan juuri Mältinrannan näyttelyssä. Esillä oli pienoismalleja ja esimerkkejä puutarhan yksityiskohdista luonnollisessa koossa. Lisäksi näyttelyn yhteydessä järjestettiin runomatinea, jossa runoilijat lukivat puutarharunojaan. Sittemmin teoskokonaisuus on hajaantunut: äiti lahjoitti vedoksista kappaleet Hiekan taidemuseon kokoelmaan, Tampereen Taidemuseo osti joitakin teoksia ja osa on yksityisomistuksessa.
Kesällä 2004 äiti sairastui ja hänellä todettiin ensimmäinen lukuisista työkykyä heikentävistä pitkäaikaissairauksista. Serigrafian vedostaminen loppui. Seuraavien vuosien aikana syntyi vielä suuria ja pieniä öljymaalauksia sekä pieniä, tekstiä ja kuvaa yhdisteleviä veistoksia eli runokaappeja läheisten runoilijoiden Kari Aronpuron, Kirsi Kunnaksen ja Panu Tuomen runoihin. Monumentaaliteosten aika oli kuitenkin ohi, eikä uusia ympäristöteoksia enää syntynyt.
***
Runopuutarhaidea kukoisti nimenomaan yhden taiteilijan hyppysiin mahtuvana hankkeena pienoismalleja ja puutarhan yksityiskohtia esittelevissä näyttelyissä. Hanke ei kuitenkaan saanut taakseen riittävää tukea toteutusta varten. Luulen, että suunnitelmaa ei olisi voinut toteuttaa sellaisenaan, vaan sitä olisi jouduttu muuttamaan reippaasti.
Suunnittelija Reijo Huppusen alustavassa kustannusarviossa vuodelta 2000 Runopuutarhan perustamistöiden, kasvillisuuden, valaisimien, huvimajojen ynnä muiden kustannuksiksi arvioitiin 1 122 000 markkaa. Lehtijutuissa summa pyöristyi ylöspäin ensin 1,2 miljoonaan ja sittemmin 1,5 miljoonaan markkaan. Lisäksi puutarha pensasaitoineen ja istutuksineen olisi tietysti vaatinut jatkuvaa ylläpitoa.
Veden alla väikkyvät runokivet ovat kaunis ajatus, mutta miten matala tekolampi, jossa kasvaa lumpeita ja kallaa, olisi pidetty kirkkaana? Entä miten olisi käynyt runomajojen kääntyvien runoseinäkkeiden ja muiden herkkien rakenteiden, jos puutarha olisi ollut avoin kaikille kaikkina vuorokauden aikoina, kuten Suomessa on tapana?
Runopuutarhan esikuvat on rakennettu aikoinaan varakkaiden ja valtaapitävien yksityiseksi iloksi ja statussymboleiksi. Nykyään niitä pyöritetään lipputuloilla. Hatanpään kartanon herraskaisen ruusupuutarhan jatkeenakin Runopuutarha olisi ollut outolintu ympäristössään.
Suomalaiset kaupunkipuistot ovat väkisinkin sosiaalidemokraattisempia kuin linnojen muotopuutarhat. Kallista työvoimaa ei riitä määräänsä enempää saksimaan muotoonleikattuja puksipuupuskia, eivätkä puistot ole harvojen käyskentelykenttiä vaan yhteistä tilaa. Satunnaisten puiden ja muutamien istutusten täplittämät laajat nurmikentät sopivat pelailuun, pikniköintiin ja paistatteluun eivätkä ohjaa toimintaa kovinkaan voimakkaasti. Vain lasten ja koirien leikkeihin on varattu selkeät ja usein aidatut alueet.
Runopuutarha olisi ollut reilun neliökilometrin laajuinen taideteos pikemmin kuin osa Tampereen puistojen kokonaisuutta. Istutuksineen ja siististi leikattuine pensasaitoineen se olisi ohjannut käyttäjiä varsin tiukasti kulkemaan käytävillä ja istuskelemaan yksinomaan majoissa tai penkeillä. Se olisi tarjonnut iloa ja nautintoa runojen ystäville, kukkien katselijoille ja nuuhkijoille, mutta kuitenkin varsin rajatusti.
Runopuutarha olisi ollut paikka kokoontua runouden äärelle, piknikpöydän ympärille tai viinimajaan. Se olisi ollut tilallinen manifesti elämästä, jossa tärkeintä on kauneus, taide ja yhteinen aika niiden ympäröimänä, ruuan ja ajatusten jakaminen.
Aamulehden 70-vuotishaastattelussa äiti totesi, että islamilaisen ornamentiikan käsittely taiteessa on ”typerintä, mitä pohjoisella havumetsävyöhykkeellä voi protestantti tehdä”. Hän tarkoitti kai osapuilleen, ettei hänen tekemisensä sopinut ympäristöön vähääkään. Runopuutarhan laita taisi olla samoin. Se ei sopinut pohjoismaisen hyvinvointivaltion muuttovoittokaupunkiin, jossa puistot ovat käytännöllisiä ja kestäviä, vastaavat kaupunkilaisten monenlaisiin tarpeisiin mutta eivät sisällä mitään liian helposti hajotettavaa eivätkä vaadi kohtuuttomasti hoitoa, koska työvoima on kallispalkkaista. Runopuutarha, kuten esikuvansa, olisi sopinut oikukkaan monarkin tai muun mesenaatin pihaan. Se olisi vaatinut syviä taskuja ja halua toteuttaa yksittäisen taiteilijan näkemys.
***
Vaikka puutarhaa ei koskaan rakennettu Hatanpäälle, jotain ideasta toteutui muissa muodoissa. Eräs Runopuutarhan toteuma olivat illanvietot, joissa siitä puhuttiin. En muista niitä nimenomaisesti, mutta muistan illalliset lapsuudenkodissani: ruokailut pitkän graniittipöydän ääressä ja sen jälkeen pitkälle iltaan jatkuneet keskustelut ateljeen kulmasohvalla.
Teinistä asti mietin, minne hittoon laitan parimetrisen graniittipöydän, kun joskus perin sen. Kun lapsuudenkotiani tyhjennettiin, pöytä muutti serkkuni kuvataiteilija Pirjetta Branderin veistospihalle Mänttään. Siellä se on kuin Runopuutarhan piknikpöytä, jolle katetaan näyttelyn avajaistarjoilut ja kesäkahvilan antimet. Samaan tapaan Runopuutarha elää kaikkialla siellä, missä kokoonnutaan runouden äärelle, kukkien keskelle tai ilman kukkia.
Ehkä juuri tuo ajatusten puutarha oli ja on tärkein. Pirjetta muistelee, miten ”Marra ihan hyrisi puhuessaan puutarhan yksityiskohdista.” Suunnittelu itsessään tuotti mielihyvää ja monipuolisen teoskokonaisuuden.
Vanhemmiten äiti puhui paljon siitä, että luova työ oli hänelle eräänlaista vaihtoehtoisten tilojen luomista. Teokset olivat omalakisia maailmoja, joissa hän saattoi tehdä mitä halusi. Taiteen tekeminen oli keino luoda vallitsevista olosuhteista irrallisia ympäristöjä. Äiti kertoi myös usein ja mielellään unestaan, jossa hän työskenteli kollegoidensa rinnalla siirtäen kuvia toisesta todellisuudesta omaamme. Hänestä uni tuntui osuvalta kuvaukselta hänen taiteellisesta toiminnastaan.
Puutarhaluennossaan äiti kertoo sanan paratiisi juontuvan persian puutarhaa tarkoittavasta sanasta: ”Koraanissa luvattiin uskoville kuolemanjälkeinen puutarha, joka sisältää kaiken, mikä voi kiehtoa aavikolla asuvan mieltä: se on muurien ympäröimä, siellä ei ole koskaan liian kuuma eikä kylmä, siellä on aina runsaasti vettä ja hedelmiä. – – Kun arabit valloittivat persian ja näkivät puutarhat, he yhdistivät ne Koraanissa luvattuun kuolemanjälkeiseen olinpaikkaan, ja merkitys on siirtynyt myös kristillisiin kieliin.”
Huomaan itse toistuvasti ajattelevani, että Runopuutarha on kuin onkin olemassa myös paikkana jonkinlaisessa ideoiden maailmassa kitkemisen ja ilkivallan tuolla puolen. Halukkaat pääsevät sinne käyskentelemään ja viettämään iltaa viinimajan viihtyisässä vehmaudessa.
Kuvittelen, että äiti siirsi toteutuneeseen teoskokonaisuuteen puutarhan yksityiskohtia: betonikäytävien kuviot, tekolammen kaiteet ja vesisuihkut. Minä taas sijoitan puutarhaan edesmenneet sellaisina kuin haluan heidät muistaa: kaikki vielä terveinä ja voimainsa tunnossa. On mukava miettiä, että äiti saa vihdoin kävellä suunnittelemillaan poluilla, kuulla veden liplattavan ja nuuhkia kukkien tuoksua, lukea runoja runopenkillä ja juoda viiniä runomajassa, varmaan Kirsin ja Jaakon seurassa. Ehkä sinne joskus lennähtää illallispöytä samaan tapaan kuin Tove Janssonin Taikurin hatussa, jossa Muumipeikko lähettää herkkupöydän Nuuskamuikkusen luo. Kenties pöytä notkuu samoja ruokia, joita valmistettiin lapsuudessani illalliskutsuille: tapenademarinoitua tai konjakissa haudutettua lammasta, juurisellerillä maustettua perunamuusia ja kylmäsavulohta kotitekoisessa remouladekastikkeessa.
Minulle puutarhasta kirjoittaminen on tapa pitää elossa äitini ajattelua, niin itselleni kuin toisillekin. Hänen kuviinsa ja sanoihinsa palaamalla palaan omiin muistoihini, jotka olen jo melkein unohtanut. Kirjoittamalla teen ne hitusen pysyvämmiksi, siirrän jotakin niistä itseni ulkopuolelle, jotta jotakin äidistä säilyisi minun jälkeeni.
Lähteet
Aaltio, Marja. Kuvataiteilija Marra Lampi tutustui islamilaiseen taiteeseen, ja se muutti ajattelua – ”Otin itselleni homman, joka on typerintä, mitä pohjoisella havumetsävyöhykkeellä voi protestantti tehdä”. Aamulehti 20.9.2018.
Erola, Marko. Runopuistosta päätetään tänään. Aamulehti 30.8.2000.
Honkavaara, Leena. Puutarha runoista ja ornamenteista. 17.5.2001.
Kangasniemi, Sanna. Runopuisto on rahaa vaille valmis. 9.8.2001.
Nyrhinen, Tiina. Tuleeko Runopuutarhaa koskaan? 3.8.2002.
Välinoro, Anne. Arboretumiin suunnitellaan runopuistoa. Aamulehti 15.7.2000.
Keskustelut kuvataiteilija Pirjetta Branderin, Tampereen kaupungin eläköityneen kuvataideintendentin Sirpa Joenniemen sekä Hiekan taidemuseon eläköityneen johtajan Liisa Rintalan kanssa.
Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
