Yliopiston iso onnenpyörä
Syksyllä Helsingin yliopistossa astuu voimaan uudistus, jota kutsutaan Isoksi Pyöräksi. Sen virallinen tarina on kansainvälistyminen ja laaja-alaistuminen, mutta taustalta paljastuvat säästöt ja akateemisen vapauden rapauttaminen. Kotimaisen kirjallisuuden tuore maisteri päätti selvittää, miten oppiaineen ja sivistyksen käy.
Yliopiston tutkintorakenteen uudistaminen on kuin taloa rakentaisi. Jokainen, joka taloa rakentaa, haluaa rakentamisen loppuvaiheessa muuttaa mahdollisimman nopeasti sisään taloon. Listat voivat vielä repsottaa, mutta rakentaja ajattelee, että yksityiskohdat voi viimeistellä myöhemmin. Kunhan pääsee muuttamaan.
Näin puhui Helsingin yliopiston vararehtori Keijo Hämäläinen yliopiston Oppimisseikkailu-tapahtumassa keväällä 2017. Talovertauksella hän viittasi Isoon Pyörään eli yliopiston koulutusuudistukseen, joka astuu voimaan ensi syksynä. Uudistuksessa nykyiset tutkintorakenteet muuttuvat laaja-alaisiksi koulutusohjelmiksi ja oppiaineet opintosuunniksi. Radikaalein muutos on humanistisessa tiedekunnassa, jossa kandivaiheen hakukohteiden määrä putoaa aiemmasta 32:sta kuuteen.
Kuulin Isosta Pyörästä ensimmäisen kerran joitain vuosia sitten, kun olin vielä kotimaisen kirjallisuuden kandivaiheen opiskelija ja ainejärjestön puheenjohtaja. Siitä kuiskittiin käytävillä kaukaisena dystopiana, joka saattaisi romuttaa akateemisen vapauden ja jopa tehdä selvää koko humanistisesta tiedekunnasta.
Tänä keväänä olen hieman haikeana tehnyt viimeisiä tenttejä ja palauttanut graduni. Valmistun maisteriksi juuri ennen kuin Iso Pyörä pyöräyttää vauhdilla uusiksi koko tiedekuntani. Niin vauhdilla, ettei suurin osa yliopistoon jäävistä vieläkään tiedä, mitä ensi syksynä tapahtuu.
***
On toukokuun alku, ja yliopiston päärakennuksen pienessä juhlasalissa istuu joitakin kymmeniä ihmisiä. Tiedekunnan dekaani Hanna Snellman, opintoasioista vastaava varadekaani Matti Miestamo sekä koulutussuunnittelija Johanna Harju ovat luvanneet vastata kaikkiin Isoa Pyörää koskeviin kysymyksiin.
Dekaani aloittaa. Hän myöntää, että takana ovat olleet kovat ajat. Tiedekunnan kannalta vuosi on kuitenkin ollut onnistunut, sillä maisterin ja tohtorin tutkintoja on kertynyt. ”Vetoan nyt dekaanin suulla, että valmistelkaa kanditutkintonne, niin se on meille kaikille ilon asia”, Snellman kehottaa. Pirteät sanat törmäävät salin hämmentyneeseen ilmaan.
Seuraavaksi dekaani esittelee tiedekunnan uusia osastoja. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä. Puhutaan luvuista, digitalisaatiosta ja korkeakoulujen välisestä yhteistyöstä. Tunnelma muuttuu, kun opiskelijat alkavat pudotella kysymyksiä penkeiltä lavalle.
Mihin Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen kandiopinnot ovat kadonneet uusista suunnitelmista?
Kyllä niiden pitäisi siellä olla.
No eivät ole.
Kiusallista paperien selailua.
”Kannattaa olla varpaillaan siltä varalta, että joitakin asioita jää katveeseen”, dekaani sanoo.
Takarivissä istuva opiskelija pyytää puheenvuoroa ja huomauttaa, etteivät opiskelijat tule hakemaan tutkintoja mahdollisimman nopeasti vaan haluavat laadukasta opetusta. Hän saa spontaanit aplodit, joihin dekaanikin yhtyy.
Loppuvaiheessa huomaan oman ääneni kohoavan kireänä saliin. Kysyn asiaa, joka askarruttaa minua muutoksessa eniten: Kun uudet opiskelijat saapuvat yhteiseen kandiohjelmaan ja opiskevat vuoden samoilla kursseilla, miten oma opintosuunta määräytyy sen jälkeen? Entä jos kaikki haluavat valita vaikka kotimaisen kirjallisuuden mutta paikkoja ei riitä?
”Kiperä, hyvä kysymys”, dekaani toteaa ja ohjaa kysymykseni hermostuneelle koulutussuunnittelija Harjulle.
”On erilaisia vaihtoehtoja, niin kuin olet varmaan kuullut”, tämä aloittaa. Niin olen. Ja lopullinen vastaus on, että toimintatapoja ei ole vielä päätetty.
Pian dekaani lähtee tilaisuudesta kiireellä toiseen tapaamiseen. Ne, joiden kysymyksiin ei osattu vastata, jonottavat Harjun puheille jättääkseen yhteystietonsa.
***
Mitä oikein tiedämme Isosta Pyörästä? Katsotaanpa asiaa uuden opiskelijan kannalta. Tänä keväänä hän ei enää voi hakea suoraan kotimaisen kirjallisuuden pääaineeseen vaan kotimaisten kielten ja kirjallisuuksien kandiohjelmaan. Siihen on sisällytetty kotimaisen kirjallisuuden ohella suomen kieli, suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit, suomen kieli ja kulttuuri, pohjoismaiset kielet sekä ruotsinkieliset nordiska språk ja nordisk litteratur. Tämä jättimäinen kandiohjelma on jaettu neljään pääsykokeeseen. Kotimaiseen kirjallisuuteen on kokeessa niputettu suomen kieli ja suomalais-ugrilaiset kielet. Hakija siis lukee koetta varten myös mordvalaiskielistä ja Inkerinmaan kielitilanteesta.
Oletetaan, että hän tulee valituksi. Syksyllä hän aloittaa opintonsa yhteisillä kursseilla koko kandiohjelman 150 muun opiskelijan kanssa. Esimerkiksi viiden opintopisteen laajuisella ”Kieli ja kirjallisuus yhteiskunnassa” -kurssilla opiskelijan on tarkoitus ”ymmärtää kielen ja kirjallisuuden sekä luku- ja kirjoitustaidon merkitys ja asema yhteiskunnassa, tarkastella nykypäivän kieltä ja kirjallisuutta kulttuurisessa ja historiallisessa kontekstissa sekä tuntea Suomen kieliolot ja kirjallisuudet sekä näiden kehitys”. Se on paljon viiteen opintopisteeseen se.
Ehkä jo ensimmäisenä keväänä, ehkä vasta myöhemmin, opiskelijat jakautuvat opintosuuntiin, jotka vastaavat suunnilleen entisiä pääaineita. Vasta nyt opiskelija pääsee erikoistumaan kotimaiseen kirjallisuuteen – jos hänet siis valitaan kotimaisen kirjallisuuden opintosuuntaan jollakin vielä tuntemattomalla tavalla. Sieltä hän voi aikanaan hakea kirjallisuudentutkimuksen maisteriohjelmaan, johon kuuluvat myös yleinen kirjallisuustiede sekä eri kielialueiden kirjallisuudet.
Oppiainetta ei enää ole, eikä kohta laitostakaan. Amanuenssin sijasta opiskelijan tukena uudessa Yliopistopalvelut-organisaatiossa on tiedekunnan koulutussuunnittelija, jonka vastuulle kuuluu kotimaisen kirjallisuuden ohella monta muutakin oppiainetta ja maisteriohjelmaa sekä kaikki ruotsinkielinen opintoneuvonta.
Ja mikäli opiskelija kuvitteli viettävänsä vuosia akateemisesta vapaudestaan nauttien ja tutkintoaan lihottaen, hän joutuu pettymään: jatkossa opiskelija saa sisällyttää tutkintoonsa enintään 10 prosenttia opintoja yli vähimmäiskoon. Sen ylittävistä opinnoista hän voi saada erillisen suoritusotteen, joka tosin vanhenee kymmenessä vuodessa.
***
Ison Pyörän ensimmäinen suunnitelma hyväksyttiin opintoasiainneuvostossa huhtikuussa 2015. Siinä muutosta perustellaan vuonna 1999 käynnistetyllä Bolognan prosessilla, jonka tavoitteena on luoda yhteinen eurooppalainen koulutusalue ja muun muassa yhdenmukaistaa tutkintorakenteet kolmiportaisiksi (eli erottaa toisistaan kandidaatin, maisterin ja tohtorin tutkinnot).
Suomen yliopistoissa tutkinnot on kuitenkin jo erotettu toisistaan. Ison Pyörän suurinta muutosta, laaja-alaisia koulutusohjelmia, ei Bolognan prosessissa vaadita. Ne ovat täysin Suomen omaa koulutuspolitiikkaa, sanoo Aaro Häkkinen, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan eli HYYn koulutuspoliittinen asiantuntija. ”Tietääkseni missään muualla EU:ssa ei ole näin laajoja kanditutkintoja”, hän sanoo. HYY on lisäksi vastustanut tutkinnon koon rajoittamista akateemisen vapauden vastaisena.
Ison Pyörän suunnitelmassa sanotaan, että tutkinnon porrastamisen on koettu jääneen kesken: tarkoitus olisi, että opiskelija voisi kandin jälkeen hakea muihinkin kuin oman pääaineen maisteriohjelmaan. Aaro Häkkisen mukaan se on tosin ollut mahdollista tähänkin asti.
Lisäksi yliopisto perustelee laajoja kandiohjelmia sillä, että opiskelijan on helpompi valita hakukohteensa eikä hän joudu hakemaan uudelleen. Että hän voi valita ohjelman sisällä oman polkunsa ja kenties työllistyy nopeammin, kenties jo kandidaatintutkinnon jälkeen.
Yksi sana loistaa poissaolollaan: säästöt.
Iso Pyörä keksittiin hieman hankalaan aikaan. Vain kuukausi alustavan suunnitelman jälkeen maan vastavalittu hallitus ilmoitti leikkaavansa korkeakoulutuksesta. Helsingin yliopisto asetti säästötavoitteekseen 86 miljoonaa euroa vuoteen 2020 mennessä. Yliopistossa alkoivat kiireiset, kriisintäyteiset vuodet. Syksyllä 2015 pidettiin yt-neuvottelut, joiden jälkeen, keväällä 2016, Helsingin yliopisto irtisanoi 371 työntekijää.
Iso Pyörä pantiin siis alulle jo ennen leikkaustavoitteita, mutta on mahdollista, että säästöpaineet vaikuttivat sen sisältöön. Suunnitelmat nimittäin muuttuivat: kun alun perin suunniteltiin, että humanistisen tiedekunnan silloiset 35 päähakukohdetta pudotettaisiin alle kahteenkymmeneen, lopulliseksi määräksi tulikin kuusi. Se on aika paljon alle kahdenkymmenen.
Kukaan ei suostu suoraan myöntämään, että säästöt olisivat Ison Pyörän taustalla. Mutta leikkauksia koskevassa infotilaisuudessa syksyllä 2015 Keijo Hämäläinen sanoi, että kustannussäästöt tulevat Ison Pyörän sivutuotteena.
Se näyttää selvältä: Yliopisto säästää jo harventamalla pääsykokeiden määrää. Ja vaikkei sitä ole missään erityisesti mainostettu, uudistuksen myötä humanistisen tiedekunnan päähausta häviää 50 aloituspaikkaa. Suomen kieleen ja suomalais-ugrilaisiin kieliin ja kulttuureihin oli viime vuonna aloituspaikkoja 74 ja kotimaiseen kirjallisuuteen 16, eli yhteensä 90, mutta tänä vuonna niiden yhteisellä valintakokeella valitaan kaikkiaan 79 opiskelijaa.
Ja kun kaikki kandiohjelman 150 opiskelijaa pannaan suunnilleen samoille kursseille ensimmäiseksi vuodeksi, heille ei tarvita yhtä montaa opettajaa kuin aiemmin. Viimeistään säästöjä tuo tutkinnon koon rajoittaminen: kyllähän yliopisto säästää, kun akateeminen harhailu muuttuu tiukaksi osaamisputkeksi.
Säästöt eivät ehkä ole uudistuksen taustalla, mutta niitä syntyy silti. Näin kävi Tampereen yliopistossa, jossa toteutettiin samantyyppinen uudistus vuonna 2012. ”Kun hakukohteita ja koulutuksia on puolet vähemmän, on myös neuvontaa sekä järjestelytyötä vähemmän, ja opetustarjonta on selkeämpää”, opintopalvelujohtaja Mikko Markkola sanoi Ylelle helmikuussa 2016. ”Selkeämpi opetustarjonta” tarkoitti muun muassa 700 hengen verkkoluentoja.
Jyväskylän yliopiston taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella puolestaan kokeiltiin taiteen ja kirjallisuuden yhteisiä perusopintoja lukuvuonna 2012–13. Sieltä saaduista tilastoista näkee, että kokeilun aikana laitoksella tarvittiin henkilöstöä noin viidenneksen verran vähemmän kuin ennen ja jälkeen kokeilun.
Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Vesa Haapala epäilee, etteivät Ison Pyörän tuottamat säästöt ole suoranainen vahinko. ”Ajattelen, että Iso Pyörä on tiedekuntatason tapa lähteä katsomaan niitä säästötoimia, joita siltä edellytetään tai johon se tuntee syystä tai toisesta painetta.” Hän arvelee, että leikkausten ei ajatella herättävän niin suurta vastustusta, jos ne tehdään vähitellen ja ikään kuin osana rakenteellista uudistamista.
***
Yliopisto pyrkii antamaan Isosta Pyörästä kuvan eheänä modernisaationa, joka tuo opiskelijat vaikkapa Oxfordista Helsinkiin. Uudistuksen ansiosta opiskelija kruisailee personoitua polkuaan läpi yliopiston.
Ongelmia kuitenkin on. Ensinnäkin uudistus on tehty niin kiireellä, ettei kaikkia yksityiskohtia ole ehditty miettiä, ennen kuin uudet opiskelijat jo lukevat pääsykokeisiin. Tiedekunnassa joudutaan tekemään päätöksiä jo ennen kuin yliopiston linjaukset ovat valmiit.
”Tämä runnotaan läpi valtavalla vauhdilla”, sanoo Suvi Alanko, joka toimii ainejärjestönsä toisena opintovastaavana sekä uuden kirjallisuudentutkimuksen maisteriohjelman suunnitteluryhmässä opiskelijajäsenenä. Hän sanoo törmänneensä Ison Pyörän yhteydessä toistuvasti asenteeseen, jonka mukaan ”jos nyt menee vähän pieleen, niin kahden vuoden päästä voi muuttaa”.
”Hirveällä hössötyksellä ja kiireellä tehty juttu”, sanoo myös kotimaisen kirjallisuuden professori Jyrki Nummi, joka edustaa oppiainetta kotimaisten kielten ja kirjallisuuksien kandiohjelman suunnitteluryhmässä. ”Tämähän on ihan puhdasta sotkua, mutta se siitä. Eikä tämä ole ainoastaan minun näkemykseni, vaan opetus- ja tutkimushenkilökunta on pitkälti samaa mieltä.”
Kiireessä viestintäkin on jäänyt puutteelliseksi. Alanko sanoo käyttävänsä paljon vapaa-aikaansa kertomalla muutoksista opiskelijatovereilleen, koska yliopistolta tietoa ei ole herunut.
Jotkut opiskelijat ovat kokeneet, ettei muutokseen voi vaikuttaa. Vararehtori Sari Lindblom on antanut ymmärtää, että se on heidän oma vikansa. Ylioppilaslehdessä (5.5.2017) hän sanoi, että tunne on ”saattanut syntyä esimerkiksi siitä, etteivät opiskelijat ole keskustelleet asioista tarpeeksi keskenään ja opiskelijaedustajan välityksellä tai siitä, ettei uudistus ole yksinkertaisesti kiinnostanut valmisteluvaiheessa”.
Kritiikki tuntuu kohtuuttomalta. Yliopiston opintoasiainneuvostossa on vain yksi opiskelijaedustaja sekä ylioppilaskunnan asiantuntija, Ison Pyörän projektiryhmään puolestaan ei kuulu lainkaan opiskelijajäseniä, ainoastaan HYYn asiantuntija. Lisäksi, etsittyäni päiväkausia tietoa Isosta Pyörästä kaikin mahdollisin tavoin, en ole hämmästynyt, etteivät opiskelijat ole kritisoineet sitä enemmän.
Tiedotuksen vähäisyys on ollut häpeällistä, myöntää myös dekaani Snellman.
***
Kaivamisenkin jälkeen olen edelleen vailla vastausta siihen, miten opiskelijat jaetaan opintosuuntiin. Päätän antaa Snellmanille toisen tilaisuuden vastata. Voiko siis syntyä tilanne, että tulevalle opiskelijalle annetaan harhakuva siitä, että hän saa opiskella kirjallisuutta, mutta käytännössä hän joutuukin suuntautumaan muuhun?
”Näinhän sen täytyy olla”, Snellman myöntää.
Hän ohjeistaa minua kysymään valintatavoista varadekaani Matti Miestamolta. Kun soitan Miestamolle, ei hänelläkään ole varmaa tietoa. Miestamo sanoo, että tiedekunta on päättänyt opintosuuntien koot mutta jättänyt kandiohjelmien huoleksi keksiä, miten opiskelijat opintosuuntiin jaetaan.
Eikä sitä ole vielä keksitty, vastaa professori Jyrki Nummi. Hän arvelee, että valintakriteerit voisivat olla opiskelumenestys ja -motivaatio. HYYn Aaro Häkkisen mukaan puhe on ollut myös opintopisteiden määrästä: eli nopeimmat opiskelijat voittavat.
Tämän jutun tarkistusvaiheessa Matti Miestamolla onkin yllätys. Hän kertoo varmistaneensa kandiohjelman johtajalta Jaakko Leinolta, että mitään kiintiöitä ei ohjelmassa olekaan. Kuulemma opiskelija on vapaa valitsemaan opintosuunnan.
Tätä ei ilmeisesti kukaan muu tiedä.
Jos nyt silti oletetaan, ettei kaikkien 79 opiskelijan haluta opiskelevan esimerkiksi kotimaista kirjallisuutta, niin mitä silloin tehdään? Silloin voi esimerkiksi tehdä kandintutkielmansa ”poikkitieteellisesti” toisen aineen seminaarissa. Tällaisen ehdotuksen kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestön puheenjohtaja Telma Halme kertoo kuulleensa.
Miten laaja-alaisiin kandeihin ylipäätään päädyttiin? Dekaani Hanna Snellman vetoaa ”kansainväliseen trendiin” ja kertoo, että valitsi Matti Miestamon opetusvaradekaaniksi juuri siksi, että tämä oli tottunut tällaiseen rakenteeseen Tukholman yliopistossa työskennellessään. ”Miestamo kyllä sanoi, ettei se ihan samanlainen ole”, hän lisää.
Ei olekaan. Tukholman yliopiston humanistinen tiedekunta on Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kokoinen, mutta Tukholmassa haetaan 22 kandiohjelmaan, ei kuuteen.
Kerron Snellmanille, että missään muualla ei ole yhtä laajoja kanditutkintoja kuin Suomessa ollaan nyt leipomassa. ”Se on ihan mahdollista”, hän sanoo. Hänestä muiden Pohjoismaiden systeemi kuitenkin ”vaikuttaa hyvin samanlaiselta”.
***
Voi olla, että laaja-alaisuus sopii paremmin joillekin muille aloille, kuten vaikka elintarviketieteisiin. Humanistisessa tiedekunnassa on perinteisesti arvostettu perehtymistä ja syventymistä.
Palataanpa Jyväskylään, missä taiteen ja kirjallisuuden perusopintojen yhdistämistä tosiaan kokeiltiin vuoden verran. Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen johtaja Heikki Hanka kertoo, että paineita opintojen yhdistämiseen on ollut jo 90-luvulta saakka.
”Rehtori Aino Sallinen antoi ymmärtää, että muutosta on tapahduttava, tai muuten tapahtuu jotain muuta muutosta”, Hanka kertoo. ”Kyse oli olemassaolotaistelusta.”
Opiskelijoille yhdistäminen oli identiteettikriisin paikka, eikä henkilökunnallakaan ollut helppoa. ”Luulin tulleeni valituksi oman oppiaineeni opettajaksi, mutta jouduinkin suunnittelemaan opintoja ja opettamaan asioita, joista minulla ei ollut mitään asiantuntemusta. Puoli vuotta sitä jaksoin, kunnes sain tarpeekseni ja lähdin”, kertoo entinen työntekijä.
Hanka kuvailee yhdistämistä ”tyhmentämisen tieksi”. Opintojen sisältöjä kevennettiin ja samasta työmäärästä annettiin enemmän opintopisteitä. ”Tuloksena opiskelijoista tulee generalisteja, jotka tietävät jostakin jotakin mutteivät mistään mitään. Aito kokonaisymmärrys ja syvempi asiantuntijuus jäävät saavuttamatta.”
Onko mahdollista, että Helsingissä käy samoin kuin Jyväskylässä?
”Se riskihän on toki olemassa… riippuu siitä miten asiat toteutetaan”, sanoo Matti Miestamo. Samoin vastaa myös Arto Mustajoki, joka toimi humanistisen tiedekunnan Isosta Pyörästä vastaavana dekaanina vuodenvaihteeseen asti.
Keijo Hämäläinen kai vastaisi, että riippuu siitä miten talo sisustetaan. Mutta jos kirjallisuudelle oli vanhassa talossa salonki ja uudessa talossa sille on enää komero, niin eihän komerosta salonkia saa, vaikka sitä kuinka pitsiröyhelöin somistaisi. Rakenteilla on merkitystä.
Monet harmittelevat esimerkiksi sitä, ettei opiskelija enää voi luoda identiteettiä yhden pääaineen opiskelijana eikä pääse mukaan opiskelijayhteisöön. Kun kotimaisella kirjallisuudella aiemmin oli kuudentoista fuksin porukka, nyt uusi opiskelija löytää itsensä keskeltä erilaisista oppiaineista kiinnostuneiden laumaa, jossa kaikki eivät millään opi edes toistensa kasvoja. ”Pääaineidentiteetin romuttaminen ei auta ketään eikä mitään – ei opiskelijoita, ei opettajia, ei tutkimusta”, sanoo Vesa Haapala.
***
Kaikesta huolimatta Hanna Snellman sanoo luottavansa Isoon Pyörään.
”Se vastaa nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin”, hän sanoo minulle.
Kysyn, mitä ne vaatimukset ovat. Snellman hakee hiukan häkeltyneenä sanoja. ”Nykyiseltä asiantuntijalta vaaditaan paljon laajempaa, monipuolisempaa osaamista ja kykyä hypätä ihan uuteen asiaan”, hän lopulta sanoo. Hänestä Iso Pyörä auttaa opiskelijaa hyväksymään, että ”olennaista ei ole vain tieto vaan osaaminen, joka täydentyy jatkuvasti”.
Osaaminen tulee uudistuksessa mukaan jo kurssien kuvauksiin niin, että kurssien tavoitteet tarkentuvat. Tätä selkeytystä on pidetty yhtenä Ison Pyörän parhaista puolista. Silti ”olennaista ei ole tieto vaan osaaminen” jää kaikumaan mieleen. Haluaisin pitää humanistista tiedekuntaa akateemisen vapauden viimeisenä linnakkeena, joka loppuun saakka puolustaisi sivistyksen itseisarvoa.
Opetus- ja kulttuuriministeriö valvoo jatkuvasti läpivirtausta ja sitä, kuinka koulutusalat työllistävät. Varsinkin tietyt humanistiset alat kokevat painetta vähentää aloituspaikkoja, Snellman kertoo.
On helppo arvata, mitä nuo tietyt alat ovat. Kun pienempiä oppiaineita sulautetaan suomen kieleen, suunta näyttää siltä, ettei jatkossa opiskella ”pelkkää” kirjallisuutta vaan valmistutaan äidinkielenopettajaksi. Se on niin sanottua laadullista työllistymistä, joka näyttää hyvältä tilastoissa.
Eikö sivistyksellä ja opetuksella ole itseisarvoa?
”Toki”, Snellman sanoo, ”mutta on ajateltava myös opiskelijaa, jolle opiskelu on taloudellinen panostus. Eihän me haluta kenellekään nuorelle tutkintoa, jolla ei tee mitään.”
***
Isosta Pyörästä hallinnon tasolla vastaavat tuntuvat olevan kummallisen valmiita myöntämään, että prosessi on ollut hätäinen ja että tiedotuksessa on ollut vakavia ongelmia. Käytännön toteutuksesta tietää aina paremmin joku muu. Luottavaiset puolustuspuheet perustuvat silkalle mutuilulle kansainvälisistä trendeistä ja työelämän vaatimuksista. Eivät esimerkiksi, noh, tutkimukselle.
Sitten on tämä kuuluisa ”ylhäältä päin”. Tiedotustilaisuudessa Snellman harmitteli harmittelemasta päästyään, kuinka paineisiin on vastattava. ”Kyllä uudistus on tullut paljon ylhäältä päin. Se on opetusvararehtori Keijo Hämäläisen keksintö, ja hän aika nopeasti sen pani toimeksi”, hän totesi haastattelussa.
Keijo Hämäläinen itse ei kuulosta puhelimessa erityisen innokkaalta ottamaan kunniaa. Hän kertoo, että Iso Pyörä syntyi, kun jossain vaiheessa huomattiin, että tiedekunnilla oli samantyyppisiä tavoitteita ja suunnitelmia.
”Oli tärkeää koordinoida, että muutokset menevät samaan suuntaan. Pantiin ’iso pyörä’ pyörimään eli koottiin osat kokonaisuudeksi. Siitä tuli tämä nimi, Iso Pyörä.”
Hämäläisen mukaan uudistusta on humanistisessa tiedekunnassa vetänyt aiempi dekaani Mustajoki. ”Hän näki uudistuksen hyvät puolet. Humanistisessa tiedekunnassa on tapahtunut paljon suurempi muutos kuin mitä uskalsin odottaa.”
Mustajoki on jo eläkkeellä, Hämäläinen taas on palkattu rehtoriksi Jyväskylän yliopistoon. Siellä ollaankin jo perustamassa laajoja kandiohjelmia.
Kaiken jälkeen minulle jää epävarma olo siitä, kuka Isoa Pyörää todella haluaa tai kuka siitä hyötyy. Ja kenties pettymys siihen, ettei humanistinen tiedekunta ole kapinoinut vastaan.
Voittajia ovat yliopiston rahakirstu sekä suurten oppiaineiden opiskelijat, jotka tulevat yliopistolle ura mielessä, hankkimaan osaamista. Sellaiset, jotka tietävät, mitä haluavat ja ovat jo ensimmäisenä vuonna valmiita kilpailemaan siitä.
Entä häviäjät, he, jotka ovat tulleet yliopistolle sivistymään ja tutkiskelemaan? He rusentuvat pyörän rattaisiin tai katoavat luentosalien massaan.
Ensi syksynä minä olen jo muualla ja uusi kirjallisuuden opiskelija muuttaa röyhelöin koristettuun komeroon. Listat repsottavat ja katto vuotaa. Mutta tärkeintä on, että pääsee muuttamaan.
Veera Koivaara (kertoja) ja Lassi Saario
Riikosen tuoli jää tyhjäksi
Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu K. Riikonen istuu mietteliäänä työhuoneessaan Topeliassa. Kun hän vuosi sitten jäi eläkkeelle professorin virastaan, ei ollut vielä varmaa, täytettäisiinkö oppituolia ollenkaan. ”Tuliko yleisen kirjallisuuden professori Riikosesta lajinsa viimeinen?” otsikoi Helsingin Sanomat tuolloin.
Täksi lukuvuodeksi palkattiin sijainen, kunnes maaliskuussa varmistui, ettei uutta yleisen kirjallisuustieteen professoria nimitetä, vaan virka muutetaan kirjallisuudentutkimuksen yhteiseksi. Yleiseen kirjallisuustieteeseen, joka Isossa Pyörässä sulautuu taiteen tutkimuksen kandiohjelmaan, jää enää yksi professuuri.
”Järjettömältä tämä tietysti tuntuu, koska yleinen kirjallisuustiedehän oli kaikkien mittapuiden mukaan tuloksellinen ja suosittu oppiaine”, Riikonen sanoo.
Vuonna 2016 yleinen kirjallisuustiede oli humanistisen tiedekunnan 32 päähakukohteesta viidenneksi suosituin, kun katsotaan valittujen osuutta pääsykokeeseen osallistuneista. Valmistuneiden osuus aloittaneista on myös ollut korkea, joskus jopa yli 100 prosenttia.
Syypäitä viran muuttumiseen ovat kieliaineiden edustajat, Riikonen uskoo. ”Heidän asenteensa yleistä kirjallisuustiedettä kohtaan on jo pitkään ollut negatiivinen.”
Vaikutusvaltaisin heistä on ollut Arto Mustajoki, joka vastikään jäi eläkkeelle tiedekunnan dekaanin tehtävästä.
”Mustajoen rooli on tässä suoranainen paholaisen rooli. Hänellähän olisi ollut mitä suurin vaikutusvalta siihen, että tämä virka olisi säilynyt.”
Mustajoki naurahtaa kuullessaan väitteen. Hän kuitenkin myöntää, että periaatteessa hänellä dekaanina olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa asiaan.
”Yleisen ja kotimaisen kirjallisuuden raja on aina ollut aika häilyvä. Sitä on pidetty keinotekoisesti yllä”, hän sanoo.
Mustajoki vetoaa budjettipaineisiin ja siihen, ettei virkoja saanut täyttää. Rekrytointikielto tosin päättyi jo ennen kuin Riikonen jäi eläkkeelle.
Riikonen on viihtynyt yliopistolla koko työuransa – yli 40 vuotta. Viimeksi kuluneiden 10–15 vuoden aikana kaikki on jollakin tavalla kiristynyt: tutkijoilta vaaditaan jatkuvasti mitattavia tuloksia, ja opettajatkin joutuvat käyttämään yhä enemmän aikaa suunnitteluun, raportointiin ja kokouksiin.
”Lisäksi joutuu käymään niin sanottuja kehityskeskusteluja. Termi on jo itsessään kuvaava. Aivan kuin opettajat eivät vapaasta tahdostaan kehittäisi itseään!” Hetken Riikosen äänessä voi jopa kuulla närkästystä.
Nyt tekeillä oleva uudistus on Riikosen mukaan radikaalimpi kuin yksikään aiempi hänen urallaan. Muutoksia perustellaan opiskelijoiden nopeammalla ja paremmalla valmistamisella työelämään. Riikosen mielestä humanistinen tutkimus edustaa toisenlaista toimintaympäristöä.
”Tässä pihapiirissä on historian, kirjallisuuden ja taiteen tutkijoita, musiikkitieteilijöitä ja Kaukoidän kielten tuntijoita. Kaikki ne ovat tärkeitä aloja, mutta niistä ei ole suoranaista heti näkyvää hyötyä.”
Kaikesta huolimatta Riikonen ei usko yliopiston tuhoutumiseen. Tutkijoiden henkinen kapasiteetti on niin suuri, että yliopisto pysyy pystyssä, tekipä se miten huonoja hallinnollisia uudistuksia hyvänsä.
”Mutta voidaan kysyä, minkä tasoisia opiskelijoita täältä lähtee työelämään, jos nämä ovat suorittaneet pelkän kandintutkinnon.”
Riikonen ei myöskään usko, että kirjallisuuden opetus tulee koskaan kokonaan katoamaan yliopistosta. Kirjallisuudentutkimus ei tutki pelkkää kaunokirjallisuutta, vaan analysoi ja tutkii laajemminkin erilaisia tekstejä. ”Näitä taitoja tarvitaan yhä enenevissä määrin.”
Lassi Saario
Juttu ilmestyi alun perin Nuoren Voiman numerossa 2/2017.
Juttua korjattu 20.6.2017 klo 18.45. Johanna Harjun titteli korjattu opintosuunnittelijasta koulutussuunnittelijaksi.
