Päättömien joutsenten tanssi

Sodanvastainen katutaide Venäjällä elää ja voi hyvin, vaikka Suomessa se tunnetaan huonosti.

Vakavuus, jolla viesti lausutaan, välittyy jo heidän ryhdistään. Performanssikuvassa seitsemän ihmistä seisoo selin kameraan Volgogradissa sijaitsevan Äidinmaa kutsuu (Rodina-mat zovjot) -sotamuistomerkin äärellä. Venäjän kielessä ilmaisu äidinmaa vastaa suomen isänmaata. Heillä on päällään tummat hupparit, jotka tekevät heistä anonyymin rivin: kuvassa tuntuu seisovan enemmänkin osa kansaa kuin nimettäviä yksityishenkilöitä. Hupparien selkiin kiinnitetyistä kirjaimista muodostuu ”Ne zovjot” (”Ei kutsu”.).

Performanssi ei ole ainoa taiteellinen protesti sitä sotaa vastaan, jota Venäjällä pitkään kiellettiin kutsumasta sodaksi, ja josta käytettiin nimeä erikoisoperaatio. Toisessa vuoden 2022 keväällä otetussa kuvassa joukko aktivisteja makaa ”ruumisrivinä” Volgan jäällä, jätesäkkeihin kääriytyneinä. Pietarissa taas Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenkon patsaan juurelle nurmikkoon on ilmestynyt nukketalon kokoluokkaa edustavia ristejä ja arkkuja. Niiden rinnalle on kaadettu piskuinen, verenpunaiseksi maalattu Putinin patsas.

Nämä ovat esimerkkejä viime vuosien sodanvastaisesta katutaiteesta Venäjällä. Kuvat ovat esillä virtuaalisessa No Wobble! -näyttelyssä, jonka keräämisen on järjestänyt tutkija Alexandra Arkhipova. Sivuston mukaan hän pyysi Telegram-kanavallaan ihmisiä lähettämään kuvia protesteista Venäjällä: sotaa vastustavista graffiteista, performansseista, ja monia muita muotoja ottavasta katutaiteesta.

”Ei kutsu” -kuvan voimakas tunnelma herättää tajuamaan performanssitaiteen poliittisen voiman. Sen luonteeseen kuuluu teon katoavuus: teos tapahtuu juuri tietyssä ajassa ja paikassa. Tämä ominaisuus avaa mahdollisuuden akuuttiin ajankohtaisuuteen, tilaisuuden painaa valokuvan ottamisen mittainen jälki tiettyyn yhteiskunnalliseen hetkeen. Joskus performanssi ei edes jätä jälkeä, vaan tapahtuu vain ohikulkijan tai taiteilijan itsensä todistamana. ”Ei kutsu” -teoksen tapauksessa performanssin tekemisen hetki voi olla lyhyt myös turvallisuussyistä. Erilaisten protestien takia Venäjällä on viime vuosina tuomittu lukuisia ihmisiä sakkoihin ja vankeuteen.

Kuvan anonyymeiksi jäävät ihmiset ovat tietoisesti ottaneet riskin kulkiessaan sovitulle paikalle mukanaan kirjainkyltit, joista muodostuu sodanvastainen teksti. Panos on suuri suhteessa yhden kuvan ottamiseen. Olivatko he sopineet etukäteen strategian siihen, jos heidät pysäytettäisiin? Oliko heillä valmiina tekosyy: ehkä jokin viaton anagrammi, jonka muotoon he olisivat kyltit siirrelleet? Ajatus tällaisesta kirjainpelistä huvittaa.

Kunnes lukee tapahtumasta, joka on No Wobble! -verkkogallerian nimen taustalla.

 

Ei oo järkee syödä särkee

Syyskuussa 2022 kolmikymppinen Alisa Klimentova pidätettiin Tjumenissa hänen kirjoitettuaan jalkakäytävään ”Net v***e”. Viestin ilmiselvä merkitys on ”Ei sotaa”, ”Net voine”, jossa asteriskilla peitetyt kirjaimet ovat samalla protesti sensuuria kohtaan. Oikeudessa Klimentova kuitenkin vakuutti tulleensa väärinymmärretyksi: hänen viestinsä oli tietenkin ”Net voble”. Vobla on särkikala Rutilus Caspicus, joka on Venäjällä suosittu eväs oluen kanssa. Klimentova kertoi inhoavansa kyseistä särkikalaa, ja selitti asteriskien peitossa olevan sanan olevan ”voble”, ei suinkaan ”voine”. Ei särkeä! Oikeus vapautti hänet syytteistä.

Tarina levisi internetissä ja Rutilus-suvun kala paisui meemiksi. Se johti Klimentovan uuteen pidätykseen ja sakkoihin, mutta ihmiset olivat jo ehtineet merkitä särjen sodanvastaiseksi symboliksi, painaa T-paitoja ja tehtailla meemejä, joissa särjen kuvan päällä oli kieltomerkki. Koomikko Semjon Slepakov teki suositun Youtube-videon (3,3 milj. katselukertaa 20.12.2024), jolla lauloi Volgan rumasta särjestä syyttäen sitä perheiden tuhoamisesta ja viattomien lasten kärsimyksestä. Kappaleessa hän kääntyy ”hyödyntäen sitä faktaa, että maamme on demokratia” johtajien puoleen pyytämään särjen lopettamista, ja haastaa yleisönsä: ”On aika toimia / Jos emme me – kuka sitten, vittu”.  Videon kommenttikentässä yleisö yhtyy leikkiin samalla koodikielellä: ”Olen lapsesta asti pelännyt särkeä, ja se, että sitä nyt kutsutaan erikoiskalaksi, ei tee siitä vähemmän inhottavaa” ja ”Kuten vanhat veteraanit sanoivat, pääasia, ettei särkeä ole. Kalaton taivas päidemme päällä!”

Särjen suosio on osa meemikulttuuria, joka on tunnistettu myös vakavasti otettavana osana sodankäyntiin liittyvää informaatiovaikuttamista. Suomessa Saara Särmän ja Jenna Jauhiaisen luotsaaman Meemikoulun sivuille on kerätty meemeihin ja vaikuttamiseen liittyviä oppimateriaaleja ja tutkimustietoa. ”Meemitohtorin palstalla” selitetään meemin leviämisen logiikkaa: kuva osuu affektiivisesti, tunnetasolla, tarpeeksi monen ihmisen jaettuun kokemukseen ja saa heidät purskauksenomaisesti jakamaan sitä edelleen. Jakamiseen liittyy usein yhteisön rakentamista huumorin kautta. Kun sodanvastainen kala osuu jaettuun tunteeseen ja pääsee leviämään digiverkossa, sitä ei saa enää katiskaan.

 

 

Vaikka suomalaiselle netinkävijälle särkeä tutumpi meemikala on vuodesta 2015 suosiota nauttinut kuha (Sander Lucioperca, ahventen heimoa), jotain yhteistä näillä kaloilla on. Ne näyttävät, kuinka internet on 2020-luvulla yhtälailla katutaiteen ympäristö kuin fyysiset torit ja sähkötolpatkin. Kalan hahmon kautta käytävä leikki herättää rakenteisiin osoittavaa naurua. Internetissä tämä jaettu nauru tapahtuu julkisessa tilassa, kohdistettiinpa se suomen kielioppiin tai vallanpitäjiin. Siinä missä kuha leikittelee arkisen puhekielen monimerkityksellisyydellä, venäläisellä särjellä on vahva poliittinen sanoma. Mut eihä siinä mitää, kuha yrittää ymmärtää naapuria.

 

Hiljaisten protestien rinnakkaismaailma

Mitä hyötyä meemin jakamisesta tai pienoisristin pystyttämisestä nurmikkoon on, kun vähäisestäkin protestista rangaistaan? Onko taiteen tehtävä silloin paljastaa vai piilottaa, yllyttää vai lohduttaa, katsoa tulevaisuuteen vai kuvata realistisesti nykyhetkeä?

Vastaus on: näitä kaikkia. No Wobble! -verkkogalleria sisältää 471 teoskuvaa 48:sta Venäjän kaupungista, ja protestien moninaisuus on hätkähdyttävä. Osa on yksinkertaisia kirjoituksia bussipysäkin seinässä, osa ottaa arkiseen kaupunkikuvaan piiloutuvia muotoja, kuten katulamppuun kiinnitetyn mainoslapun repäistävine lipukkeineen. Yksi on ystävänpäiväkortti, toinen taas parvi origamikyyhkyjä. Kadulla pienet muovailuvahahahmot kannattelevat mielenosoituskylttejä, ja mukaan liittyy Ukrainan lipun väreihin puettu Lego-ukkeli. Vaikka hallinto on aggressiivisesti siivonnut mielenosoitukset katukuvasta, näissä kuvissa vastarinta tuntuu puskevan esiin kaikkialta. Kulissien takana kihisee aivan oma maailmansa.

Suomalaisille dokumentaarisesta sarjakuva-albumistaan Se toinen Venäjä (Rosebud 2019) tutuksi tullut Viktorija Lomasko on sanoittanut Venäjän nykyistä vastarintaa rinnakkaismaailman käsitteen kautta. Espanjalaisen El Páis -lehden haastattelussa hän tarinallistaa Neuvostoliiton hajoamista: ihmiset eivät enää uskoneet kommunismiin, ja kun hiljakseen tarpeeksi moni siirtyi elämään pinnan alla vahvistuvassa rinnakkaismaailmassa, järjestelmä lopulta romahti. Taiteen osaa yhteiskunnan muutoksessa Lomasko kuvaa:

 

Mielestäni taiteen tavoite ei ole pakottaa vallankumoukseen, vaan auttaa meistä jokaisen evoluutiota, henkilökohtaista muutosta. Poliitikot puhuvat ihmismassoille, mutta taiteilijat, kirjoittajat, runoilijat, tai elokuvantekijät asettuvat kanssasi henkilökohtaiseen dialogiin. Jokainen meistä on sosiaalista rooliaan suurempi. Taiteen tavoite on auttaa meitä olemaan unohtamatta tätä suuruuttamme.

 

Ainakaan No Wobble! -näyttelyn osallistujat eivät ole unohtaneet toimijuuttaan. Alexandra Arkhipovan ja Vera Dubinan tätä aineistoa käsittelevässä tutkimusartikkelissa analysoidaan syvemmin tavallisten kansalaisten harjoittamia hiljaisen vastarinnan muotoja. Nämä piiloprotestit ovat henkilökohtaisia tekoja, joskus niin pieniä kuin Ukrainan lipun väristen alusvaatteiden käyttäminen arkivaatteiden alla. Dubina ja Arkhipova käyttävät historioitsija Alf Lüdtken käsitettä Eigen-Sinn, joka viittaa spontaaneihin omassa arjessa tehtäviin protesteihin; ja toisaalta semiootikko Umberto Econ käsitettä semiological guerilla warfare. Jälkimmäisen he yhdistävät jaetun koodikielen käyttöön, jolla sodanvastaista viestiä levitetään. Esimerkkinä tästä on mielenosoituksen päivämäärän jakaminen ilmoituksessa, jossa etsitään ”kadonnutta Tulevaisuus-nimistä koiraa”.

Julkinen tila on juuri nyt Venäjällä äärimmäisen kontrolloitua. Silti anonyymin taiteen ja hiljaisen vastarinnan tekojen kautta välitetään ajatuksia, jotka on aikaa sitten siivottu pois institutionaalisen median ja taiteen piiristä. Ja mitä ahtaammaksi tila käy, sitä voimakkaamman merkityslatauksen yksittäinen huomattu protesti voi saada. Voi olla, että jatkamalla pienintä mahdollista vastarintaa ihmiset paitsi ylläpitävät omaa toimijuuttaan, myös viestivät toisilleen edelleen hengittävästä toisinajattelusta. Tämä arkisten tekojen rihmasto muodostaa rinnakkaismaailmaa virallisen Venäjän alle.

 

Milloin on Joutsenlammen aika?

Vaikka usein poliittinen protestitaide mielletään nykykulttuurin kautta, myös monella klassikolla on osansa toisinajattelun historiassa. Ne voivat sisältää tunnistettavan viestin, joka mahdollistaa klassikon ”uudelleenaktivoinnin” nykykontekstissa. Sensuurin lisääntyessä Venäjällä ihmiset alkoivat tuoda äärimmäistä valvontayhteiskuntaa kuvaavan George Orwellin 1984-romaanin kopioita julkiselle paikalle, kuten kahviloiden kassalle ja näyteikkunoihin. Huhujen mukaan joku olisi pidätettykin kyseisen kirjan ojentamisesta ohikulkijalle.

Tussilla seinään kirjoitettujen tekstien rinnalta No Wobble! -näyttelystä löytyy kuva, jossa seinään on painettu ote kommunistirunoilija Vladimir Majakovskin vuonna 1917 kirjoittamasta runosta Vastuuseen! (Alkup. K otvetu!). 

 

Milloin nouset täyteen mittaasi,

sinä, heille elämäsi antava?

Milloin sinkoat heidän kasvoilleen kysymyksen:

Minkä vuoksi taistelemme?

 

Klassikkorunoilijan viesti on varsin suorasanainen. Mutta siinä missä ”Ei sotaa!” -teksti on helppo määrätä pyyhittäväksi näkyvistä, kansallisen kaanonin edustajan kohdalla päätös on vaikeampi. Ja kuinka moni klassikko sisältääkään yhteiskunnallisiin käännekohtiin liittyviä viestejä.

Elokuussa 1991 baleteista ehkä poliittisin, Joutsenlampi, alkoi pyöriä tauotta Venäjän valtiollisella tv-kanavalla. Kansalaiset tiesivät sen heti merkityksen: kyseisen baletin ilmaantuminen vastaanottimiin tarkoitti huonoja uutisia (ja vahvaa suositusta olla ajattelematta liikaa maan johtajien asioita). Tällä kertaa kyse oli Mihail Gorbatšovin hallintoon kohdistuneesta vallankaappausyrityksestä, jota pidetään yhtenä Neuvostoliiton romahduksen käännekohtana. Esimerkiksi Brežnevin kuoleman jälkeen Joutsenlampea oli lähetetty valtiollisella kanavalla yhtäjaksoisesti aina uuden johtajan valitsemiseen saakka. Venäläisille yhtäkkiä televisiot vallannut Joutsenlampi merkitsee poliittista kriisiä tai johtajan kuolemaa.

No Wobble! -verkkogalleriasta löytyy klassikkobalettia hyödyntävä kuva. Verenpunaisella spraylla maalatussa kuvassa neljä ballerinaa tanssivat ikonista Pienten joutsenten tanssia – päättöminä.

 

 

Ei tarvitse olla erityinen semiootikko tulkitakseen kuvan toiveeksi vallanpitäjän kaatumisesta. Samaa historiallista merkitysarvoa käytettiin vuonna 2022, kun Venäjän viimeinen riippumaton TV-kanava TV Dožd suljettiin. Viimeisenä ohjelmanaan kanava lähetti Joutsenlampi-baletin. Kun juhannuksena 2023 Jevgeni Prigožin marssi kohti Moskovaa Wagner-joukkojensa kanssa, somekeskusteluissa spekuloitiin, onko Joutsenlammen aika taas tullut.

Osa nykyisistä protesteista hyödyntää sitä taiteen ominaisuutta, että teokset tulevat eri aikoina ymmärretyksi suhteessa kulloiseenkin tilanteeseen. Klassikko sisältää jotakin sellaista, mikä aktivoituu aina uudelleen. Tämänkin takia on mahdotonta aidata tarkka alue nimeltä ”poliittinen taide” ja sensuroida se pois näkyvistä.

Se ei toki estä yrittämästä. Homopropagandalain puitteissa Venäjällä on viime vuosina sensuroitu teoksia kirjailijoilta kuten Oscar Wilde, Haruki Murakami ja Stephen King, mutta myös kansallisylpeys Fjodor Dostojevskin tuotantoa. Nimistä viimeinen hämmentää. Omaa taiteen kaanoniaan sensuroiva maa tulee syöneeksi pohjaa kansalliselta identiteetiltä. Kun samalla sen tavoite on lietsoa kansallisuusaatetta oikeuttaakseen sotatoimia, tilanne on ristiriitainen. Minkälaisia asioita pitäisi tapahtua, jotta Suomessa alettaisiin keskustella Canthin, Waltarin tai Sibeliuksen teosten sensuroinnista? Ja mitä tapahtuukaan, kun Joutsenlammen isän Pjotr Tšaikovskin ymmärretään olevan historian keskeisiä sateenkaarisäveltäjiä?

 

Ja laulamme kepeän laulun

Nykyistä (suomalaistakin) mediamaisemaa vasten on tärkeää muistaa, että Venäjällä on edelleen vastarintaa jatkavia ihmisiä – taiteilijoita ja taviksia. Protestitaide tapahtuu nykypäivänä paitsi fyysisillä julkisilla paikoilla, myös verkossa; nykykulttuuri ja klassikot käyvät rinta rinnan ilmoitustauluilla ja nettipalstoilla.

Vaikuttamisen näkökulmasta taiteilijoilla on eräs ammatillinen etu: herkkyys jaetuille tunteille ja taito välittää niitä edelleen. Ymmärrys siitä kuinka osua hiljaisuuteen, jonka alla muhii muutos odottamassa pintaan purskahtamista. Kadulla satunnainen kohtaaminen keltasinisen LEGO-ukkelin kanssa voi tunnetasolla olla kuin neulankärjen pistos ilmapalloon. Juuri siihen kohtaan, josta puhuminen on kielletty, mutta josta vaikeneminen tuntuu jaettuna painolastina, toimijuuden puutteena ihmisten kehoissa. Niin kauan kuin taide hengittää edes pienimmän muovailuvahafiguurin kautta, kaduilla kulkee sen mukana muutoksen tuuli.

 

 

No Wobble! -verkkonäyttelyn teoksissa käytetään hetkellisyyttä ja kurotuksia historiaan; tuttuja sekä yllättäviä muotoja ja tiloja. Lisäksi käytetään huumoria, jopa ja erityisesti silloin, kun viesti on vakavin mahdollinen. Ehkä juuri jaettu huumorin hetki tuo joskus yhteyden, jonka kautta ihmisten toimijuus ohjautuu kohti tulevaisuutta.

Myös Pietarissa uudenlaisen patsasasetelman osaksi päätynyt Ševtšenko maalasi jo menneisyydessä tulevaisuudenmaisemaa runossaan ”Eikö meidän ole jo aika lopettaa”:

 

Joten oli paikkana sitten Flegethon

tai taivaan Styx,

tai Dnepr, tuo mahtava joki,

minä rakennan pienen mökin

ikuiseen metsään.

Istutan puutarhan sen ympärille

ja sinä tulet sen viileään varjoon,

minä tarjoan sinulle paikan

jossa voit istua mahtavana kuin kuningatar.

Siellä me muistelemme Dnepriä, Ukrainaa,

hilpeitä metsäkyliä,

hautakumpuja arolla,

ja laulamme kepeän laulun.

(Suom. Alla Bondarenko)

 

Runo tuo historian läpi ulottuvan tunnistamisen hetken: vaikka maisema on toinen, jaettu tunne kulkee etäisyyden yli.

Teosten itsensä ohella keskeinen näkyväksi tuleva ilmiö No Wobble! -verkkonäyttelyssä onkin sensuurin mahdottomuus: se, miten turhaa on koettaa kieltää jaetun tunteen välittämistä. Yritys sensuroida ei johda protestin katoamiseen, vaan sen muodonmuutokseen. Sodanvastainen taide tunkeutuu esiin yhä kekseliäämpien muotojen kautta, kasvaa sitkeästi esiin mitä pienimmistä rakosista.

Erääseen kokoelman kuvaan on tallentunut sensuurin tuoma äänekäs hiljaisuus. Kyltissä ei näy enää edes vobla-kalaksi tulkittavia kirjaimia, vaan nyt niistä jokainen on korvattu asteriksilla. ”*** *****”,  3 merkkiä ja 5 merkkiä. Sensuuri on jo niin voimakasta, että kirjaimista on jäljellä enää niiden tyhjät paikat.

Sitä vahvemmin jokainen osaa lukea niiden merkityksen.

 

Essee on julkaistu maaliskuussa ilmestyvässä Strategia-numerossa (1/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.

Lähteet: 

Alexandra Arkhipova, Yuri Lapshin (2023): ”No Wobble” – Anonymous Anti-War Street Art In Russia, 2022-2023, v. 1.0.

Dubina, V., & Arkhipova, A. (2023). ”No Wobble”: Silent Protest in Contemporary Russia. Russian Analytical Digest, (291), 8–11.

Jacobo Rivero (2024): Victoria Lomasko, exiled Russian artist: ‘In the 21th century, street protest has become a decorative act’. El País 19.3.2024.

Meemikoulu. ”Meemitohtorin palsta”. Luettu 5.1.2025.

Semyon Slepakov (2022): Net voble! Youtube-video ja kommentit.

Taras Shevchenko. Katkelma runosta ”Eikö meidän ole aika lopettaa”. Teoksesta Ukraina – Valitut runot. Oppian. 2022. Toimittanut ja suomentanut Alla Bondarenko.