Kieli on ihmeellistä ainetta

Haastattelussa Anna-Kaari Hakkarainen kertoo kiitetyn Marraseliö-romaanin syntyyn vaikuttaneista strategioista.

Kun alat kirjoittamaan uutta kirjaa, noudatatko tiettyä strategiaa? Minua kiinnostaa se erityisesti Marraseliön kohdalla, koska se koostuu niin monista kerroksista ja eriparisenkin tuntuisista elementeistä.

Marraseliö tapahtuu useammalla tasolla samaan aikaan: on päähenkilö Fårön saarella suorittamassa Ingmar Bergman -bussikierrosta, on hänen menneisyytensä toksisessa parisuhteessa, ovat Bergmanin Personan päähenkilöt Alma ja Elisabet, joille kuvitellaan myös elokuvan jälkeinen tulevaisuus. On myös kirjan synty itse, monipuoliset muistiinpanot sitä varten, ja puhetta lukijalle toisessa persoonassa. On  laaja lähdeluettelo.

Miten kaikki saadaan lomittumaan yhteen niin luontevasti?

Lähtöpiste oli Ingmar Bergman. Olen todella pitkään ollut kiinnostunut hänen elokuvistaan ja katsonut niitä, olen myös viettänyt kymmenen kesää hänen kotisaarellaan Fåröllä.

Kesällä 2019 äitini tuli vierailulle saarelle. Minulla oli jotain uusia Bergman-aiheisia kirjoja esillä, ja äiti kysyi, aionko kirjoittaa Ingmarista. Vastasin, että en aio, mutta nyt kun sanoit… Minulla on paljon pakkomielteisiä kiinnostuksen kohteita, joista yllättävän harvasta lopulta kirjoitan.

Menimme sitten sellaiselle Ingmar Bergman -safarille, joka toimii valmiissakin romaanissa kantavana rakenteena, sisäkertomuksena. Tein siitä ensimmäisenä kesänä fragmentteja, mutta en ihan saanut kiinni ytimestä, en vielä ymmärtänyt, miksi tästä olisi kirjoitettava.

Persona-elokuva alkoi tulla mukaan intuitiivisesti, ja samalla vallankäytön ja identiteetin teemat. Mietin, miten voisin kirjoittaa romaanin, joka käsittelee ja purkaa valtaa ilman että se itse uusintaisi niitä rakenteita. Päädyin strategiaan, jossa koetan toimia sienimäisesti, eli luoda maan alla piilotajunnassa rihmastoja, joista sitten pulpahtaa tekstiä pinnalle.

Halusin kirjoittaa ohi valmiiden tarinamallien ja rajausten, hallitusti kontrollin menettäen.

 

Vallankäyttö ei sinulla esiinny niinkään poliittisena ilmiönä. Valta kytkeytyy konkreettisiin ihmissuhteisiin, jotka jättävät pysyvän jäljen mieleen ja kehoon, mutta samaan aikaan se toimii abstraktimmalla, symbolisella tasolla.

Puoluetoimistoissa tietenkin tehdään strategioita seuraavia vaaleja varten. Mutta onko sinun kuvaamasi valta jo liian monimutkaista, että tietoisia ratkaisuja voisi tehdä? Päähenkilösi esimerkiksi huomaa kerta toisensa jälkeen olevansa tietyntyyppisen itsevarman maskuliinisuuden perään, vaikka teoriassa hän haluaisi hylätä sen kokonaan. Esimerkkejä tästä ovat pakkomielteinen suhde Bergmanin elokuviin ja yhä uusiin itsevarmuutta säteileviin aikalaistaiteilijamiehiin.

Tähän liittyy myös teorian ja käytännön kahtiajako, mikä on tietynlainen valmis kulttuurinen idea. Romaani onnistuu luikertelemaan näiden väliselle laajalle harmaalle alueelle.

Tämä on juuri se kehä, johon joutumista yritän välttää. Aina kun saan liian tarkasti muotoiltua, mistä kirjassa on kyse, minun pitää haastaa se. Näin rakenne pysyy hengittävänä, eikä sulkeudu liikaa itseensä.

Kysymys on siitäkin, onko teorialla lopulta mitään merkitystä suhteessa ruumiin totuuteen.  Ihmisyys on paljon monimutkaisempaa, sotkuisempaa ja hankalammin haltuun otettavaa kuin ne valmiit totuudet, joita ihmis- ja luonnontieteet meille tarjoavat.

 

Aiemmissa teoksissasi, esimerkiksi Dioraamassa (2019) olit jo kiinnostunut taksonomioista, laajasti käsitettynä tavastamme luokitella ja kategorisoida asioita. Jos Ingmar Bergman on pääroolissa Marraseliön kiinnostuksen kohteena, niin luonnon luokittelun isä Carl Von Linné esittää vähintään sivuroolia. Mitä taksonomiat antavat romaanille?

Jo Kristallipalatsissa (2016) käsittelin kasvitieteellisiä puutarhoja ja sitä kautta näitä samoja teemoja. Itsekin havahduin vasta hiljattain siihen, että ne kulkevat tuotantoni läpi. Luulen että tämä liittyy kielen kyvyttömyyteen kuvata todellisuuden luonnetta. Tähän kytkeytyy laajempi valistuksenaikainen maailmankuvan muutos, jonka kautta on saatu paljon, mutta myös menetetty.

Keskiajalla maailmaa hahmotettiin kaltaisuuksien kautta. Ajateltiin että keltatauti paranee syömällä keltasirkkuja ja niin edespäin. Nykyaikaisten luonnontieteiden kehityksen kautta taas on haluttu nähdä eroja.

Ihmisyys on paljon monimutkaisempaa, sotkuisempaa ja hankalammin haltuun otettavaa kuin ne valmiit totuudet, joita ihmis- ja luonnontieteet meille tarjoavat.

Ajatus kaltaisuuksien ja eroavaisuuksien historiasta on peräisin Foucault’n Sanat ja asiat -teoksesta, ja olen pyöritellyt sitä paljon mielessäni. Minua on pitkään kiinnostanut se, millaisia ulkoa päin tulevia luokituksia ja sitä kautta myös rajauksia – pois sulkemisia – meihin liitetään. Mitä näihin luokitteluihin liittyviä odotuksia ja stereotypioita olemme sisäistäneet. Ja miten ne voisi tehdä näkyviksi ja miten niistä voisi vapautua.

Minua kiehtoo näiden maailmankäsitysten ristiriita ja miten se ilmenee esimerkiksi kielessä: miten meille opetettu kielioppi perustuu väkivaltaisiin erontekoihin. Tavallaan siitä pitää oppia pois proosaa kirjoittaessa, ainakin minä noudatan assosiatiivista, samankaltaisuuksiin perustuvaa logiikkaa, jota ilman eivät romaanini syntyisi.

 

Lukijallekin välittyy se assosiatiivisuus oleellisena. Romaani ikään kuin sisältää myös omat muistiinpanonsa, eikä ole kätkenyt lukijalta sellaisia asioita, jotka normaalisti jäävät fasadin piiloon. Tuntuu että tämä tapa tehdä vie välillä todella yllättäviin paikkoihin – ja voin kuvitella kirjoittajankin yllättyneen lukijan tavoin. Vai onko kaikki ollut täysin hallittavaa alusta loppuun?

Joo, halusin jättää piilotajunnan näkyviin, koska teoksen tavoitteena oli paremmin hahmottaa omaan mieleeni vaikuttavia kulttuurisia tarinoita ja malleja. Aiemmissa teoksissani olin hahmotellut selkeän rakenteen ja sen mitä haluan sanoa enemmän tai vähemmän etukäteen, mutta nyt ajattelin, että se olisi teoksen idean vastaista.

Koska halusin purkaa valtarakenteita, en voinut etukäteen päättää valmista rakennetta kirjalle. Se olisi varmasti ollut mieleen pesiytyneiden kulttuuristen rajoitteiden typistämä. Marraseliön alkuperäisessä käsikirjoituksessa materiaalia on yli 1000 sivua, joten aika paljon assosiaatioita myös karsittiin, ennen kuin sivumäärä asettui kuuden- ja seitsemänsadan välimaastoon.

Poistojen tarkoitus oli myös jättää tunne siitä, että jotain on poistettu, eräänlainen haamusärky kirjaan. Sellainen luo parhaimmillaan jännitteen, että teksti pyörii jonkun asian ympärillä, joka on ollut siellä ja jonka läsnäolon voi aistia.

 

Kirjassa mainitaan esimerkkinä 1700-luvun alun hollantilainen maalaus, vähän tunnetun taiteilija Hendrick van Anthonissenin työ, jossa ihmisjoukko on kerääntynyt rannalle ilman mitään ilmeistä syytä.  Teoksen puhdistus- ja restaurointitöissä kävi ilmi, että sen keskiössä on alun perin ollut rannalle ajautunut valas. Tämä teos on ikään kuin syönyt sen kuolleen valaan ja kätkenyt sen sitten näkyvistä.

Samalla tavalla romaanisi nimessä mainittu marraseliö, jota myös saprotrofiksi kutsutaan, ruokkii itseään kuolleella orgaanisella aineella. Kirjasi mukaan, ja kirjassasi, mennyt taide kummittelee aina uudemmassa, vähän kuin maalauksen valas. Mutta myös teoksen oma menneisyys ja nykyhetki on jatkuvasti auki ja tulkinnanvarainen – faktat voivat muuttua, kun teos etenee.

Juoni kulkee useammassa aikatasossa yhtä aikaa, ja henkilöiden nimet ja ammatit ovat jatkuvasti työn alla. Päähenkilö ei esimerkiksi saa päätettyä, onko hänen nimensä Eva vai Julia – ja onko hänen ex-poikaystävänsä ollut minkä alan taiteilija – vaikka lopulta hän taitaa vakiintua kuvanveistäjäksi. Koska nimet ja identiteetit eivät vakiinnu, tuntuu että kirja käsittelee paitsi tiettyä ihmissuhdetta ja tiettyä taiteilijaa, myös taidetta ja rakkautta ylipäätään, abstraktisti.

Onko tällainen avoimuus sinulle tärkeää, että kirja näyttää mitä se on syönyt?

Tämän kirjan kohdalla kyllä. Oma työskentelyni vertautuu myös kuvanveistoon, kun yritän joka kirjoituskierroksella saada teoksen hahmoa enemmän ja enemmän esiin.

Halusin avoimuuden ja aikatasojen epämääräisyyden lisäksi kirjalle myös selkeän juonellisen rungon. Lineaarisesti orientoitunut lukija voi periaatteessa lukea kirjani siihen tukeutuen ja kokea juoniromaanin, jossa muut mainitut tasot eivät ole niin olennaisia.

 

Viittaat paljon filosofi Catherine Malabou’hun ja hänen kauttaan aivotutkimukseen. Onko kirja siksi niin avoin, osin jopa luonnosmainen, että jokaisilla aivoilla olisi tilaa tehdä siitä omanlainen versionsa? Vähän niin kuin kvanttifysiikassa hiukkasilla ei ole määrättyä paikkaa, ennen kuin niiden liike tutkimustarkoituksessa havaitaan.

Kiinnostava ajatus. Voi se olla noin, varmasti jokaisessa luennassa nousevat vähän eri asiat esiin, joita lukija sitten peilaa omaan henkilöhistoriaansa.

Malabou tuli luokseni sillä tavalla niin kuin tarvitsemani kirjat usein: olin fiksoitunut tiettyyn kysymykseen ja katselin maailmaa sen valossa. Tässä tapauksessa olin jo kirjoittanut Marraseliön alkupuolen ja mietin aivoja. Tarkemmin sitä, miten traumaattinen tapahtuma voi tuntua siltä kuin joku työntäisi kätensä pääsi sisälle ja muovaisi aivomassaa uuteen uskoon. Mietin sitä kirjoittamaani kuvanveistäjämiestä ja miten hän muovailee päähenkilöni identiteettiä jo uusiksi, vaikka on vielä täysin keskeneräinen, häilyvä luomus – ja todennäköisesti sellaiseksi myös jää.

Malabou'n ajatus siitä, että en enää ole sama ihminen jonkun tapahtuman jälkeen, iski täysillä ja tuntui sopivan kirjaan täydellisesti.

Tämä liittyy muutenkin luomisprosessiin olennaisesti, että en voi ottaa maailmaa kokonaisena vastaan vaan suodatan sitä juuri teoksen vaateiden ja siellä ilmenevien kysymysten kautta. Lopulta melkein kaikki tuntuu liittyvän teokseen.

 

Yksi teema, jota Marraseliö ei jatkanut, on tekoäly, joka on hyvinkin keskeisessä roolissa vuonna 2019 ilmestyneessä Dioraamassa. Menetitkö mielenkiintosi aiheeseen, kun se siirtyi monessa mielessä potentiaalista todellisuudeksi kirjojen välisenä aikana?

Marraseliössä taitaa tosiaan olla vain yksi maininta tekoälystä loppupuolella. Dioraaman aikaan tilailin valtavan määrän kirjoja aiheesta, mutta nyttemmin tuon kokoluokan innostus on hiipunut. Ehkä juuri se, että tekoälystä on tullut arkinen apuri, vähentää tuota mysteerin tuntua – että se voisi olla mitä vain – ja tekee aiheesta vähemmän kiinnostavan taiteellisessa mielessä.

Traumaattinen tapahtuma voi tuntua siltä kuin joku työntäisi kätensä pääsi sisälle ja muovaisi aivomassaa uuteen uskoon.

Viittaat kuvataiteisiin ja elokuvaan, mutta Marraseliöstä välittyy tunne – jonka se sanoittaakin jossain kohtaa – että näitä asioita ei voisi ilmaista muuten kuin kielessä ja kirjana. Että vaikka filmikameran linssi on tavallaan tylsä ja toteava, Ingmar Bergmaninkin kaltainen ohjaaja joutuu käyttämään paljon kommervenkkejä näyttääkseen sen, mikä kielessä on helpommin ilmaistavissa.

Kieli on ihmeellistä ainetta, joka siirtyy ketterästi maailmojen välillä, ja on hienoa jos tämän tunteen pystyy jotenkin proosassa välittämään. Esimerkiksi linssi tarjoaa aina tietyn katseen ja rajauksen, jota kielessä ei ollenkaan ole.

 

Jos sinun pitäisi nimetä esikuvasi, kuka hän olisi ja miksi? 

Jos huomaan lukittuneeni johonkin tiettyyn esikuvaan, niin heti jokin minussa haluaa rikkoa tuon kuvan. Haluan olla lukitsematta mielipiteitäni tai ihanteitani, pysyä auki ja uteliaana. Minua innoittavat ehkä eniten sellaiset tekijät, joiden taiteessa näkyy ja tuntuu jonkinlainen vapausenergia, mutta niin että taustalla on aistittavissa historia- ja perinnetietoisuus. Juuri nyt olen inspiroitunut taidemaalari Joan Mitchellistä. Hän sanoi joskus, ettei ajattele maalatessaan, ja että hänen maalauksensa ovat runoja. Ne todella tuntuvat siltä: kuin ne olisivat tulleet vapaasti ruumiista ja piilotajunnasta, mutta silti ne ovat hallittuja. Ei kesytettyjä. Mitchellin teoksissa on usein läsnä myös täydelliset vastakohdat, hän maalaa koko asteikkoa ja potentiaalia käyttäen. Hämmästyttävää.

 

Kirjoitat teoksia, joita on aika vaikea selittää sellaisille ihmisille, jotka eivät halua niihin syvemmin perehtyä. Ne eivät tarjoa valmista vastausta tai helppoa todellisuuspakoa. Kulttuurilta vaaditaan kuitenkin yhä useammin oman merkityksensä perustelemista taloudellisilla tai joillain muilla tarkoitushakuisilla mittareilla. Mikä on strategiasi tähän?

Se on helppo: en ajattele asiaa ollenkaan, enkä suostu puhumaan näillä ehdoilla. Kieltäydyn. Olen ehdoton taiteen vapauden suhteen. Ja minulle proosa on äärimmäisen vapauden paikka. Onneksi kustantamoni Tammi on aina tukenut näitä pyrintöjä. Olen saanut tehdä juuri sitä, mitä haluan, ja lopputulos on vieläpä toimitettu hyvin ja aikaa säästämättä. Olen varsin onnekas.

 

Haastattelu on julkaistu maaliskuussa ilmestyvässä Strategia-numerossa (1/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima alekoodilla POSTBRAINROT.