Kosminen hurraahuuto runoudelle

Kansainvälisesti arvostetun kanadalaisen runoilijan Christian Bökin suuruudenhullussa Xenotext-projektissa loihdittiin genetiikan avulla runoileva bakteeri, joka jatkaa eloaan vielä sittenkin, kun aurinko on sammunut. Bök kirjoitti 25-vuotisen projektin ympärille kaksiosaisen runoteoksen, joka muistuttaa kirjallista laboratoriota.

Otso Venho: Kahtena niteenä julkaistun Xenotextin ytimessä on koe, jolla pyrit saamaan tuhoutumattoman Deinococcus radiodurans -bakteerin kirjoittamaan ”Eurydike”-nimisen runon sille syöttämäsi ”Orfeus”-runon pohjalta. Proteiinisynteesin kautta runoileva bakteeri on niin kestävä, että se jatkaa eloaan avaruudessa, kun aurinko on sammunut. Xenotextin ensimmäinen osa ilmestyi kymmenen vuotta sitten, ja tämän vuoden heinäkuussa ilmestyi työn sinetöivä toinen osa Coach House Booksin kautta. Kaiken kaikkiaan projekti vei sinulta 25 vuotta. Miksi työ kesti näinkin kauan?

Christian Bök: Syitä on tietenkin lukuisia. Projekti oli hyvin vaativa, ja sen onnistuminen vaati valtavasti yksittäisiä, itsessään suuria onnistumisia monella kirjoittamisen ja biokemian saralla. Aloitin Xeno­text-projektin ollessani ihan tavallinen kirjallisuuden professori, jolla ei ollut juurikaan tietämystä luonnon­tieteistä. Projektin valmistuminen edellytti, että minun piti opiskella biokemian ammattilaiseksi. Monet tarvitsemistani biokemiallisista tekniikoista eivät olleet projektin alkuaikoina vielä olemassa. Iso osa ajastani kului näiden teknologisten puutteiden kiertämiseen. Tarvitsin projektia varten myös apukäsiä tiede­maailman puolelta, minkä vuoksi sen tekeminen kävi koko ajan kalliimmaksi ja hankalammaksi.

Tavoitteeni oli saada bakteeri synnyttämään proteii­nisynteesin avulla teksti, joka olisi runollinen, saman kirjainmäärän omaava vastinpari kirjoittamalleni ”Orfeus”-runolle. Emme voineet juurikaan ennakoida, mitä bakteeri tulisi tekemään sen DNA:han syötetyllä kielellä. Oli siis lähes mahdotonta keksiä parametrit, joiden kautta ”Orfeus”-runon käynnistämä proteiini­synteesi loisi toisen runon, jossa olisi jotakin järkeä. Syntyneen lopputuloksen tuli olla elegantti, jotta projekti olisi esteettisesti perusteltu.

Laskimme, että todennäköisyys luoda DNA-runo, joka täyttäisi asettamani kriteerit, oli kosmisen pieni: yksi kahdeksasta biljoonasta (1: 8 000 000 000 000), ja tämä oli vain yksi projektin onnistumisen ehdoista. Katsoimme sivusta neljä vuotta, kuinka bakteeri synnytti sekavia proteiineja, jotka joutivat suoraa päätä silppuriin. Toimivaa geneettistä koodia metsästäessä tuntui kuin etsisi Hamletia Baabelin kirjastosta. Ajan mittaan aloin suhtautua bakteeriin kuin mielivaltai­seen jumalaan.

Kuin ihmeen kaupalla löysimme lopulta koodin, jonka avulla proteiinisynteesi loi vakaan, säännöllisesti toimivan runon. Tuo koodi paljastui lopulta ainoaksi mahdolliseksi ratkaisuksi. Onnistumisen myötä suhtaudun bakteeriin kuin lepyteltyyn jumalaan. Lepyttely vaati uhrin. Läpimurrosta huolimatta prosessi oli henkisesti musertava. Jos olisin tiennyt, kuinka hankala ja kallis projektista lopulta tuli, en varmaankaan olisi koskaan ryhtynyt siihen.

Olemattomien todennäköisyyksien puitteissa runon synty tuntui jopa hieman kauhistuttavalta. ”Eurydike” selkeästi keskustelee kirjoittamani ”Orfeus”-runon kanssa. Piirre tuo teokseen outoja, helvetillisiä, hadeei­sia ulottuvuuksia. On kuin runo olisi kaiken aikaa muhinut bakteerin syövereissä kuin löytäjäänsä odot­tava muinainen fossiili.

Ajatus kahdesta, avaruuden tyhjiössä toisilleen jutus­televasta runosta on mielestäni hyvin koskettava.

Runolöydös todistaa, että kauneutta kytee kaiken aikaa jopa elämälle kaikista vihamielisimmissä ympäris­töissä. Tahdoimme myös luoda todistusainestoa sille, että runot on kätketty geenimanipuloimaamme bakteeriin – se säteilee voimakasta, ruusunväristä hohtoa.

Suhteessa aiemmin mainitsemiini todennäköisyyk­siin on hämmentävää, että galaksissamme on todennä­köisesti myös kahdeksan biljoonaa tähden ympärillä kiertävää eksoplaneettaa. Galaksimme koosta huoli­matta emme ole kohdanneet viitteitä tietoisesta elämästä, ja suurin osa näistä eksoplaneetoista ovat luul­tavasti pelkkiä aavikoita. Planeettamme saattaa hyvin­kin olla linnunradan ainoa kolkka, jossa on runoutta.

Xenotext on myös runokirja, ja se sisältääkin paljon mitallista runoutta ja vanhoja runomuotoja: sonet­teja, cinquaineja, akrostikoneja, silosäettä sekä heksametristä epiikkaa. Teos vaikuttaa juurtuvan sekä länsimaisen runouden että luonnontieteiden ihmeellisiin saavutuksiin. Miten runous ja genetiikka liittyvät toisiinsa?

Pyrin lähestymään genetiikan avulla runouden muinaisia juuria, johon kuuluu olennaisesti runouden rooli kulttuurisen perimän säilöjänä. Kadonneita sivili­saatioita koskeva tieto on säilynyt meille laajalti runou­den ansiosta. Runous oli pitkään keskeisin tapa välittää kulttuurista tietoa sukupolvelta toiselle. Myös uskonnot ovat syntyneet runouden pohjalta – niiden moraalisina ja metafyysisinä peruskivinä toimivat monitulkintai­set, oraalisen tradition pohjalta syntyneet tekstikoko­naisuudet. Tiede on kaapannut runoudelta muistajan roolin. Xenotext ehdottaa, että runous on nykyään aivan yhtä arvokasta kuin se oli sivilisaatiomme alkuvai­heissa. Uskon, että kaukaisessa tulevaisuudessa, kosmoksen kohtalonhetkien kynnyksellä, runoudella on tehtävänsä.

Lisäksi haluan purkaa vastakkainasettelua hähmäi­seksi mielletyn runouden ja eksaktien tieteiden välillä. Tieteellinen mielikuvitus voi olla jopa runollista mieli­kuvitusta rikkaampaa – puhumattakaan niiden yhdis­telmästä. Tieteen puolella kytevät ihmiskunnan hulluimmat ideat, ja sen diskurssit ovat runouden puolella yhä laajalti tutkimattomia. Runoilijat ovat olleet pitkään vastahankaisia tarttumaan teknologisiin aiheisiin. Tarjolla olisi puuteriluminen maasto, joka odottaa hiihtäjiä.

Miksi luulet, että teknologiset aiheet ja topokset eivät ole runoilijoiden huulilla?

Tuota voisi spekuloida loputtomiin. Jos vertaa runou­den kirjoittamista vaikkapa viulunsoittoon, aloitus­kynnys on matala, ja täten runoilijaksi voi ryhtyä vailla sen suurempaa kunnianhimoa. Runouden kentällä on oma luddiittinen ulottuvuutensa. Monet kirjoittavat edelleen kuin internetiä ei olisi koskaan keksittykään.

Kirjoitin 10 vuotta sitten, toki hieman provokatiivi­sesti, että miten runoilijat viitsivät kirjoitella avioerois­taan samalla kun Titan-kuussa robotit valokuvaavat oransseja metaanijärviä. Meillä on modernin tiedonvä­lityksen myötä pääsy surrealistiseen, todenmukaisten aihioiden avaruuteen, josta ei kuitenkaan kirjoiteta. Kuinka vähän runoutta onkaan kirjoitettu esimerkiksi ensimmäisestä kuukävelystä?

Kirjoitetun runouden varhaisimman kerrostuman katoaminen on osaltaan kaventanut tapoja, joilla suuria tapahtumia voisi kuvata. Ihmiskunta on tehnyt asioita, joiden mittasuhteet kilpailevat Iliaan ja Odys­seian myyttisten tarinoiden kanssa: pitkät ulkoavaruu­delliset matkat, mannertenväliset sodat. Pyrin teoksel­lani vastamaan, edellä mainittujen aukkojen lisäksi, aikamme sosio-teknologisiin olosuhteisiin. Kirjoitta­maan siitä, mikä on ja voisi olla todellista.

Miten runoilijat viitsivät kirjoitella avioerois­taan samalla kun Titan-kuussa robotit valokuvaavat oransseja metaanijärviä?

Käsillä olisi nyt lukuisia tapoja, joilla runoilija voisi erottautua joukosta. Paradoksaalisesti näitä tapoja on nyt vaikea kuvitella, koska olemme loputtomien mahdollisuuksien hemmottelemia. On ehkä liikaa tapoja olla runoilija.

Miten itse suhtaudut kirjaan ja kirjan mahdollisuuk­siin? Miksi Xenotext on kirja?

Olen aina tuntenut vetoa kirjoihin – ne ovat kuin taikaesineitä, jotka ovat sulautuneet osaksi identiteet­tiäni. Toisaalta kirja on enemmän kuin esine. Kosmos itsessään on eräänlainen kirja, joka välittää meille informaatiota jatkuvalla syötöllä. Voimme esimerkiksi lukea tietoa taivaasta katsomalla kaukaisia tähdistöjä ja kysyä, millaista informaatiota ne voivat sisältää. Voisiko sivilisaatiomme kehittyä pisteeseen, jossa olisi mahdollista kirjoittaa runo öiseen taivaankanteen? Kuvitelma lienee päätön, mutta oleellista on, että asia on kuviteltavissa.

Ajattelen Xenotextin olevan eräänlainen orfinen laite, joka tuottaa kielen avulla vitaalisuutta sinne, missä elämää ei vielä ole. Runoilijana olen kiinnostunut rajoista, jotka ylittäessä informaation välittäminen käy mahdottomaksi. Teokseni yksi missio on näyttää runo­uden voima hyödyntämällä medioita, joiden ei intuitii­visesti voisi ajatella olevan runoudelle sopivia. Xenotext on eräänlainen kosminen hurraahuutoni runoudelle.

Runoilijat usein uskovat tyhjiin lupauksiin siitä, että taide olisi ikuista. Taide on kuitenkin kosmisessa mittakaavassa lyhytikäistä. Auringon räjähtämisen jälkeen meistä jää taiteen sijaan jälkiä, jotka eivät ole imartelevia. Planeettamme paikalla tulee säilymään lähinnä ydinjätteen aiheuttama taustasäteily sekä tyhji­össä leijuvista fossiileista löydettävissä olevat todisteet ekokatastrofista ja kuudennesta joukkosukupuutosta. Toivoisin, että meistä jäisi toisenlaisiakin merkkejä.

Taide on kosmisessa mittakaavassa lyhytikäistä.

Olisi hienoa, jos alienit tai superälykkäät pesukarhut lueskelisivat bakteeriin kätkettyjä runoja neljän miljar­din vuoden päästä. Ensisijainen pyrkimykseni ei kuitenkaan ollut lähettää viestiä mahdolliselle interga­laktiselle lukijakunnalle, vaan luoda jotakin inspiroi­vaa, jossa korostuisi runouden potentiaali. Halusin myös todistaa, että kuka tahansa voi toteuttaa vaativan teknis-taiteellisen projektin, jos vain uhraa sille aikaa.

Vaikka Xenotext on monella tapaa kokeellinen teos, koin sen itse todella lähestyttäväksi. Ehkä siksi, että sen lukeminen tuntui kuin olisi murtautunut tunte­mattomaan laboratorioon.

Suhtaudun itsekin teokseen laboratoriona. Pyrin teke­mään näistä lyyrisistä askareistani mahdollisimman monipuolisia, jotta laboratorioon olisi auki useita eri sisäänpääsyjä, ja jotta siellä vieraillessa voisi pukeutua moniin eri takkeihin. Pyrkimykseni oli, että vaikka teoksen lähtökohtia olisi vaikea ymmärtää, lukija voisi nauttia runojen musikaalisuudesta ja sen haptisista puolista. Mitallisuus ja musikaalisuus toimivat myös hyppynä antiikin aikaan, jolloin runous toimi muisti­tekniikkana.

Kauneus on kirjoittajana minulle lähtökohta. Haluaisin, että runoni loisivat välittömän kauniita vaikutelmia. Kauneuskäsitykseeni liittyy oleellisesti myös mitallisuus, sillä mitallisuuden avulla runosta voi muotoutua sensorinen ilmiö. Runojeni äänen tulisi olla kuin tarinankertojan, jonka voisi kuvitella lausuvan tekstejä tulen äärellä. Mitallinen kirjoittaminen vaatii käsityöläisyyttä, joka ei päästä minua helpolla.

Teoksesi yksi pyrkimys on muuttaa William S. Burroughsin aforismi ”Kieli on virus avaruudesta” joksikin konkreettiseksi. Löysitkö tutkimustesi myötä orastavia vastauksia siihen, millainen virus kieli on?

Kielessä on jotakin pelottavaa, sillä sen outous on peräi­sin siitä itsestään. On kuin kieli olisi kaivertanut evoluution kautta tiensä ihmisen mieleen. Aivois­samme oleva puheen ymmärtämistä säätelevä Wernicken alue on luonnonvalinnan myötä oppinut olemaan kielen, tämän toismaailmaisen softan turva­satama.

Loisen lailla kieli antaa meille tietoisuuden vasti­neeksi siitä, että se voi lisääntyä ja levitä. Vaihtokauppa vaikuttaa passelilta – saammehan sen myötä kyvyn artikuloida kokemuksiamme. Joudumme kuitenkin käyttämään paljon kapasiteettia sen ylläpitämiseen, sillä kieli on jatkuvasti mielemme päällä. Runoilijana minusta tuntuu, että yritän takaisinmallintaa ufoa ihmiskäyttökelpoiseksi Alue 51:llä, ja näin sanoessani vitsailen vain osittain.

Kielellä on ehkä maagisin ja pelottavin voima maan päällä. Sen avulla voi käynnistää auton, mutta myös kaataa hallituksen. Se voi infektoida kaikki maailman koneet ja saada planeettamme infrastruktuurin pysäh­tymään. Kielen voima vaikuttaa myös biologiassa. RNA-tuotanto vaatii tietynlaisia semioottisia signaaleja, joita solujen pitää kyetä tulkitsemaan. Se, että nämä ilmiöt ovat semioottisesti luettavia, on kaiken elämän edellytys.

Millä muilla tavoin runous voi säilyttää muutosvoi­man tässä ajassa?

Monin tavoin. Meillä on käsissämme uskomaton määrä erilaisia keinoja runouden luomiselle. Suhtau­dun innostuneesti tekoälyyn työkaluna – se tulee säilömään kirjallista perimäämme sekä mahdollista­maan uudenlaisia kirjallisia kokeiluja. Monet kolle­gani suhtautuvat tekoälyyn paatoksellisen nurkka­kuntaisesti, vaikka se voi rikastaa kieltä – tehdä siitä monipuolisempaa, voimakkaampaa, musikaalisempaa tai kauniimpaa.

Kielellä on ehkä maagisin ja pelottavin voima maan päällä.

On lamaannuttavaa, että runouden kentältä ovat kadonneet avantgardistiset liikkeet, joissa yhdistyisi kollektiivinen halu luoda uudenlaista runoutta uuden­laisista lähtökohdista. Jos runoutta ei koeta mahdolli­suuksien leikkikenttänä, se ei voi kukoistaa. Ihmiset vaikuttavat täyttävän runolliset tarpeensa tätä nykyä muita teitä. Poetry has left the building.

Tarvitsemme runoutta, joka pyrkii olemaan hyvää tavalla, joka ei noudata ennalta määritettyjä hyvyyden kriteerejä. Sellaista, joka vähät välittää siitä, miten runoutta tulisi tehdä.

Luova impulssi lähtee huomiosta, että maailmassa on tyhjiö, joka olisi mahdollista täyttää – tuntematon ekosysteemi, josta kukka voisi versota.

Haastattelu on julkaistu joulukuussa ilmestyneessä Nooan arkki -numerossa (4/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.