Vieraan taivaan alla
Erkka Filanderin Siemenholvin ”Kolmas ilosanoma” on intertekstuaalinen matka kohti sanoinkuvaamatonta. Osaston kehämäisille seinille piirtyy jotakin ihmiskohtaloita suurempaa.
Katabasis on termi manalaan laskeutumiselle, mytologioista tuttu ele. Tyypillisesti tarujen sankarihahmot matkaavat kuolleiden maahan hakemaan vainajilta tietoa. Odysseuksen, Herakleen ja Aeneiaksen lisäksi esimerkiksi Väinämöinen laskeutuu Kalevalassa manalaan etsimään veneen rakentamiseen tarvittavia sanoja. Katabasikseen ei kuitenkaan kuulu vaaran tuntu. Kuolleiden valtakuntaan laskeutuminen on kuin hyppäisi järveen pää edellä ja nousisi lyhyen sukelluksen jälkeen pintaan. Mutta vesi pinnan alla on kylmää, eikä se ikinä liiku.
Kulttuurihistoriamme tunnetuimpiin katabasiksiin kuuluu Orfeuksen harharetki manalaan. Eurydikeen kuoltua surusta murtunut Orfeus laskeutui rakastettunsa perässä ja menetti tämän lopullisesti. Eeva-Liisa Manner tarkentaa tähän hetkeen runossaan ”Orfeus Manalassa”. Kun Orfeus kääntyy ja Eurydike jähmettyy, Orfeuksen nykyhetki ja kaikki tulevat hetket haalistuvat. Tästä lähtien menneisyys on hänelle todellisempi. Nykyhetkestä muodostuu Orfeukselle häkki, jonka ääriviivat menneisyys piirtää.
Menneisyys
ei käänny koskaan,
heijastu, taivu, ei ole muutoksille altis,
ja sentään todellinen,
tiheämpi kuin jäsenesi, kuultavat
aurinkoa vasten.
Kuljet edelleen,
ja yhä haavoitut
kiviin, jotka jäivät taakse.
Osia Mannerin runosta esiintyy Erkka Filanderin teoksessa Siemenholvi. Siitä on fragmentteja ”Kolmannessa ilosanomassa”, sivuilla 196 ja 197. Siemenholviin upotettuna Mannerin runo on katoamaisillaan, kuin tummiin vesiin vajoava Eurydike. Runon hahmo on kuitenkin vielä tunnistettavissa. Se haavoittaa yhä.
Siemenholvin seitsemäs laaja osasto ”Kolmas ilosanoma” rakentuu edellä kuvatun kaltaisista kaiuista. Se on yksi neljästä laajasta ilosanomasta, jotka kattavat suurimman osan teoksesta ja näyttäytyvät lukijalle samankaltaisina fragmentaarisina, vähäeleisinä osastoina. Yhdessä neljän säeosaston, teoksen keskelle sijoittuvan ”Holvin” ja teoksen aloittavien ja päättävien sonettien kanssa ilosanomat muodostavat Siemenholvin arkkitehtonisen rakenteen.
”Kolmas ilosanoma” on palimpsesti eli päällekirjoitus. Jokainen teoksen suurille aukeamille levittäytyvistä fragmenttiryppäistä johtaa lähdeteksteihin, jotka kietoutuvat sivuilla toisiinsa. Niitä jäljittämällä voi seurata lähdetekstien etenemistä, sillä fragmentit on sijoitettu ilosanomaan samassa järjestyksessä kun ne esiintyvät lähdeteksteissä. Eri lähdetekstejä on ilosanomassa yhteensä noin neljäkymmentä, mutta yli puolet palautuu kolmeen teokseen: Aleksis Kiven Kullervoon, Sofokleen Antigoneen ja Jobin kirjaan.
Vihansa päällemme lankeevan
”Siis kaikki hyvin”, kuuluu osaston ensimmäisen sivun toinen fragmentti. Sanat ovat Kiven runomuotoon kirjoitetun Kullervo-näytelmän ensimmäisen näytöksen ensimmäiset vuorosanat. Osaston viimeisellä sivulla oleva fragmentti ”kosken äyräälle” on ote näytelmän viimeisistä vuorosanoista. Näin Kullervo toimii porttina sisään ja ulos osastosta, ja sen fragmentteja esiintyy miltei jokaisella ”Kolmannen ilosanoman” sivulla.
Kullervo on suomenkielisen näytelmäkirjallisuuden ensimmäisiä traagisia hahmoja ja ensimmäisiä suomenkielisiä tragedioita. Tragedioille tyypillisesti se kuvaa lyhytkestoista kriisiä, jonka taustalla vaikuttavat menneisyyden tapahtumat ja jonka seuraukset jatkuvat pitkälle näytelmän loputtua. Traagisista tapahtumista muodostuu katkeamaton ketjureaktio, traaginen kehä pyörii keskeytymättä. Kullervossa menneisyydessä tapahtunut veljesriita johtaa verikostoon, ja näytelmän viimeisessä kohtauksessa Kullervo kohtaa Kalevalan sankarit matkalla Sammon ryöstöön.
Toinen keskeinen lähdeteksti on Sofokleen Antigone. Sekä Elina Vaara että Kirsti Simonsuuri ovat suomentaneet Antigonen, mutta niiden sijaan näytelmän lähdetekstinä ”Kolmannessa ilosanomassa” käytetään Friedrich Hölderlinin saksannosta vapaasti suomennettuna, oletettavasti englannin kautta. Miksi? Hölderlinin käännös ottaa huomattavia vapauksia alkutekstin suhteen. Hölderlinin tavoitteena oli vieraannuttaa saksan kieltä kurottamalla kohti sen kuvitteellisia kreikkalaisia juuria, mikä teki kielestä juurettoman. Metodi toi rivien välit näkyviin.
Sofokleen näytelmä on monitasoinen, eivätkä kaikki sen historialliset konnotaatiot tule alkutekstissä suoraan näkyviin. Sofokles saattoi luottaa siihen, että katsojat ja lukijat tunsivat kontekstin ja kirjoitti tekstin, jonka pinta on tyyni. Hölderlinin käännös rikkoo tämän pinnan: se hajottaa Sofokleen tekstin fragmenteiksi ja asettelee ne osaksi kokonaisuutta, joka on suurempi kuin vain näytelmässä kuvatut tapahtumat. Syntyy mosaiikki, jonka avulla tragedia luo yhteyksiä tavallisen kokemuksen ja jonkin muun välille tavoittaen aavistuksen jostain nimettömästä sanojen takana, rivien välissä, ymmärryksen ulottumattomissa.
Antigonea on usein tulkittu suoraviivaisesti Antigonen ja Kreonin välisenä valtataisteluna. Heidän kauttaan voi asettaa vastakkain nuoren sankarin jalon oikeudentajun ja lähimmäisenrakkauden sekä vanhan kuninkaan sokean vallanhalun. Vaikka Kreon on näytelmien tapahtumien aikana Theban kuningas, hän ei ole kruunun laillinen perijä ja hänellä on siksi henkilökohtaiset syynsä Antigonen vastustamiseen: Antigone olisi Kreonin pojan Haimonin sijaan perimysjärjestyksessä seuraava Oidipuksen kuoltua. Siksi Kreon on yhtä lailla traaginen hahmo Antigonen ohella.
Lisäksi kaupunki on kirottu. Theban tarupiiriin kuuluva myytti kertoo, että sen asukkaat ovat jumalien vihaamien sparttien jälkeläisiä. Theba ja sen kuninkaallinen perhe on tuomittu kärsimään heidän syntymänsä epäinhimillisyyden takia, ja Oidipuksen hirmuteot ovat vain viimeisin todiste kirouksesta. Nyt Eteokleen ja Polyneikeen kaksoisveljesmurha on saastuttanut kaupungin uudestaan. Näytelmän kuluessa Antigone ymmärtää olevansa osa Oidipuksen kirousta, Theban perisyntiä. Lopulta hän kävelee vapaaehtoisesti holviin ja hautaa itsensä.
Hölderlinin Antigonen kielen hajoamisella on kahtalainen vaikutus. Se estää suoraviivaisen tulkinnan ja vapauttaa jokaisen ajatuksen kehittymään eri suuntiin. Kehkeytyvät yhteydet muodostavat teoksensisäisiä tähtikuvioita ja viittaavat intuitiivisesti kohti taustan suurempaa kokonaisuutta. Lopputuloksena jokainen kielen kappale on oma kosmoksensa, täynnä mahdollisia yhteyksiä ja tarkoituksia. Fragmenttien kokonaisuudesta muodostuu kaleidoskooppi, joka fokuksen siirtyessä heijastaa eri merkityksiä eri yhteyksien kautta.
Näin toimii myös ”Kolmas ilosanoma”. Sen fragmentit muodostavat toisiinsa kietoutuvia järjestelmiä ja sisäkkäin liukuvia merkityksiä. Niissä hehkuu potentiaali muodostaa yhteyksiä keskenään. Fragmenttien välille kehkeytyvä tulkinta latautuu intuitiivisesti lähdetekstien kautta kohti kokonaisuutta, joka pakenee sanoja.
Sanaton vuotaa osastoon myös Jobin kirjan kautta, joka on ”Kolmannen ilosanoman” kolmas suuri lähdeteksti. Vanhan testamentin viisauskirjallisuuteen kuuluva teos kertoo Jobista, nuhteettomasta miehestä, jota Jumala rankaisee todistaakseen Saatanalle tämän nuhteettomuuden. Kilvoittelun myötä Job menettää perheensä, omaisuutensa, asemansa ja terveytensä. Kertomuksen huippukohta on sen lopussa, kun Jumala puhuu Jobille. Puheessaan Jumala ei kuitenkaan vastaa Jobin kysymyksiin, joita tämä on teoksen aikana väsymättä esittänyt. Jumalan puhe, niin kuin Teiresiaan puhe Antigonessa ja Väinämöisen puhe Kullervossa, on kesuura, katkos: siinä paljastuu maailmanjärjestys, joka on olemassa meidän maailmamme rinnalla, ihmisen ymmärryksen ulottumattomissa olevan kosmos.
Toisin kuin Antigone ja Kullervo, Job ei alistu kohtaloonsa – hän hylkää myytin ja kääntyy kohti jotakin uutta kieltäytymällä kärsijän ja uhrin roolistaan. Uusi testamentti on ”Kolmannessa ilosanomassa” läsnä myös toisella tapaa: Luukkaan evankeliumi, Uuden testamentin kolmas ilosanoma, kulkee sadan fragmentin kautta läpi osion.
Kathrin Rosenfieldin mukaan tragedia toimii aina kahdella tasolla, joiden aikakäsitykset eivät ole sovitettavissa toisiinsa. Ensimmäinen, ihmisten maailmanjärjestyksen taso, on sidottu aikaan. Toinen taso paljastaa itsensä vasta sanojen tuolla puolen. Se on vaikeasti tavoitettavissa, mahdoton ymmärtää. Se ei kuitenkaan ole tarkoitukseton, vaan täynnä määrittelemätöntä, ajatonta merkitystä, joka on suurempaa kuin Jobin kirjan, Antigoneen tai Kullervon maailmanjärjestykset. Traaginen sankari elää näillä molemmilla tasoilla samanaikaisesti. Hänen tarinansa on matka ensimmäiseltä tasolta toiselle. Näin tragedia tuo toisen tason esiin, asettumalla sen rajalle. ”Kolmannessa ilosanomassa” tämä raja piirtyy esiin fragmenttien palmikoituessa toisiinsa puolityhjillä sivuilla.
Kalervon ja Untamon veljessota, Theban miasma ja Jobin perisynti ovat kuiluja, joiden reunalta kukin teosten päähenkilö löytää itsensä. He ovat tilanteessa, josta yhtäkkiä avautuu yhteys sanoinkuvaamattomaan. Myytti paljastuu kaikissa tarinoissa niiden liikkeellepanevaksi voimaksi. Näiden kolmen ihmiskohtalon välille ”Kolmas ilosanoma” jännittyy. Lähdetekstit levittäytyvät Siemenholvin aukeamille persoonattomina. Länsimaisen kirjallisuuden traagisia hahmoja tai heille keskeisiä paikkoja ei mainita nimeltä, mutta heidän jälkensä kaikuvat ”Kolmannen ilosanoman” fragmenttien välisessä tyhjässä tilassa.
Lintujen samanlaiset sukupolvet
“Kolmannen ilosanoman” erottuvimmat fragmentit ovat versaalilla kirjoitettuja otteita ortodoksisesta vainajien muistopalveluksesta*. Eräät niistä, kuten sivun 172 yhdestoista fragmentti (”ESI-ISIEMME, ISIEMME, ÄITIEMME, VELJIEMME JA SISARIEMME / KAIKKIEN / TÄÄLLÄ JA KAIKKIALLA LEPÄÄVIEN”), viittaavat kyseessä olevan yhteinen edesmenneitten muistopäivä eikä yksittäiselle henkilölle pidetty muistopalvelus. Ortodoksisen muistopalveluksen rakenteeseen kuuluu yhdeksän veisua, jotka toistuvat lähes samoina eri kohdissa toimitusta. ”Kolmannessa ilosanomassa” veisuja sisältävät aukeamat erottuvat muista. Niissä fragmenttien hajanainen ja satunnaisen oloinen asettelu sivuilla romahtaa neliöksi, jossa on kolme fragmenttia pystyyn ja kolme vaakaan. Rakenne muistuttaa Siemenholvin arkkitehtuuria.1
Ortodoksien muistopalvelusta vastaava katolisen kirkon jumalanpalvelus on sielunmessu, Requiem. Sen mukaan on nimetty myös Anna Ahmatovan pitkä runoelma, josta löytyy yksi fragmentti ”Kolmannen ilosanoman” jokaiselta sivulta. Venäläisrunoilijan Requiem on sielunmessu Stalinin vainojen uhreille. Runoelman puhujan aviomies on kuollut ja poika viety vankilaan. Puhujan kärsimys sekoittuu kaikkien vainoissa kärsineiden ääniin, joka ”Kolmannessa ilosanomassa” vielä monistetaan, sillä runoelma on osastossa kaksi kertaa, ensin alusta loppuun ja sitten lopusta alkuun. Puolessavälissä ilosanomaa lähdetekstin käännös vaihtuu, mikä mahdollistaa fragmenttien eroavaisuudet esimerkiksi ilosanoman ensimmäisellä ja viimeisellä sivulla. Sen alkupuoliskolla käytetään Anneli Heliön käännöstä vuodelta 2020 ja loppupuoliskolla Marja-Leena Mikkolan käännöstä vuodelta 2008.
Requiemin varassa ”Kolmas ilosanoma” taittuu kaksinkerroin. Vainajien muistopalvelus puolestaan on käynnissä koko ilosanoman ajan, ja hetkittäin se taltuttaa sivuilla vellovan pyörteen, paljastaen sen alta syvemmän rakenteen joka tuntuu viittaavan kohti samaa sanoinkuvaamatonta kuin Kullervon, Antigonen ja Jobin myytit. Lisäksi ilosanomaan on upotettu kolmekymmentäkolme eri lähteistä peräisin olevaa runoa, yksi kullekin aukeamalle. Runot on aseteltu iän perusteella kasvavaan aikajärjestykseen. Poikkeuksen muodostaa osion viimeinen sivu, jossa on fragmentteja samasta runosta kuin osion ensimmäisellä sivulla. Näin ”Kolmas ilosanoma” muodostaa itseään toistavan kehän.
Fragmenttipilvien romahtaessa jokaisella neliösivulla piirtyy esiin fragmentti Mirkka Rekolan runoteoksesta Kohtaamispaikka vuosi. Jonimatti Joutsijärvi kirjoittaa Mirkka Rekolan -elämäkerrassaan, että jo teoksen nimi, aika paikkana, on merkityksiltään tiheä ja moniselitteinen. ”Kolmannen ilosanoman” tragedioita vasten luettuna teos tuntuu kuitenkin heijastavan samoja teemoja, sanattomuuksia ja etäisyyksiä. Ajan ja paikan ominaisuudet vuotavat toisiinsa, aika on pysähtynyt, maa kuollut kierroksilleen, kohtaamispaikka vuotanut. Merkillinen tunnelma kadottaa minuuden. Kohtaamispaikka vuoden puhuja tuntuu sijaitsevan samassa välitilassa, josta Antigone, Kullervo ja Job löytävät itsensä omissa tarinoissaan.
Yksittäiset runolähteet heijastavat ja voimistavat muiden lähdetekstien teemoja. Lauri Viidan ”Tomu” (sivut 192 ja 193) on tunnelmaltaan hyvin samankaltainen Jobin kirjan kanssa. Kuten ”Kolmas ilosanoma”, myös ”Tomu” muodostaa kehän. Elvi Sinervon ”Natalia” (182, 183) käsittelee samoja teemoja kuin Requiem. Katoliseen Requiemiin kuului vuoteen 1965 asti myös ”Dies Irae” -sekvenssi, jonka käytöstä luovuttiin Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa. Kolmannesta ilosanomasta Dies Irae löytyy sivuilta 212 ja 213, joilla on fragmentteja Lassi Nummen samannimisestä runosta. Nummen vihan päivä muistaa, että kärsimys eli nykyhetki ei muutu.
Kuten osastossa, ovat vainajat läsnä myös lähdetekstiensä runoissa. Esimerkeistä käyvät Jaakko Juteinin ”Edesmenneen Muistoxexi” (sivut 154 ja 155), Sirkka Turkan ”On kutsuttava vainajia” (208 ja 209) ja Saima Harmajan “Hautausmaalla” (176 ja 177). Useat runot käsittelevät kristinuskon teemoja, kuten Eino Leinon ”Angelus” (170 ja 171), Elina Vaaran ”Helluntaivirsi” (174 ja 175) ja Aino Kallaan ”Maanpaossa” (184 ja 185).
”Kolmannen ilosanoman” alkupuolella runoista kuultaa läpi sanoinkuvaamaton. Tyhjyys kaikuu Paavo Cajanderin runossa ”Salomaa” (160 ja 161), Kaarlo Kramsun ”Kosken laulussa” (162 ja 163), Larin Kyöstin runossa ”Talvitiellä” (164 ja 165), Hilja Onerva Lehtisen ”Linnassa” (168 ja 169) ja Uuno Kailaan runossa ”Tuuli ja tähkä” (162,163). Osion lopussa ne kurottavat kielen tuolle puolen suoremmin, runoissa kuten Eeva Kilven ”On vielä aivan pieniä sammakonpoikasia” (210 ja 211) ja Eila Kivikk’ahon ”Jokin. Tauko” (214 ja 215).
Kuitenkin Ahmatovan Requiem avaa ja sulkee ”Kolmannen ilosanoman”. Sen ensimmäisestä runosta, ”Motosta”, on fragmentti ensimmäisellä ja viimeisellä sivulla. Sivujen keskikohdassa soi kyyhkysen laulu. Heliön suomentamana:
Ja jähmeillä, pronssisilla luomilla,
lumi sulaa kyyneleinä valuen
ja kaukana huhuilkoon vankilan kyyhkynen
ja Nevalla laivat hiljaa kulkien.
Lintu on läpi ”Kolmannen ilosanoman” lähdetekstien runsaasti käytetty kuva. Kullervossa esiintyvien korppien, kiurujen, kotkien ja joutsenten lisäksi viimeisessä näytöksessä Kullervo kuulee manalasta äitinsä äänen ja luulee tätä linnun ääneksi. Teiresiaan epäonnistuneet uhrimenot Antigonessa ovat juuri linnun sisälmyksistä tunnistamista. Katri Valan Pesäpuu palaa -runokokoelman nimikkorunossa (sivut 180 ja 181) linnut kiertävät kuin levottomat ajatukset. Aila Meriluodon ”Lasimaalauksessa” (188 ja 189) linnulla on ”kaikki laulut suussaan”, ja Maila Pylkkösen runossa ”Tarvitsemme balladin” (194 ja 195) lintujen sukupolvet palaavat aina, ihmisestä riippumatta. Ne jatkavat lentämistään taivaalla kuin fragmentit tyhjällä paperilla. Niiden siluettien takaa ammottaa pelottava, äänetön tyhjyys meille kaikille, jotka on kahlehdittu tähän maailmaan.
Talvi holvissa
Siemenholvi herättää monia kiinnostavia kysymyksiä, joita en nyt käsitellyt – muita ilosanomia, Holvia tai säerunoja, niiden välisiä peilirakenteita, yhteyksiä tai katkoksia. Mikä on värien tai alkemian merkitys koko teoksessa? Mitä osioiden pituudet merkitsevät, mikä on Holvin marginaalien rooli? Entä ovatko ”Kolmannen ilosanoman” neliösivut taikaneliöitä? Niiden ratkaiseminen ei ole ainakaan suoraviivaista, mutta toisaalta Sagrada Familiankin seinässä on sellainen. Kirkossa on myös 18 tornia, mikä on Siemenholvin osioiden lukumäärä jos säerunot lasketaan omiksi osioikseen.
”Kolmas ilosanoma” oli teksti josta minun oli kirjoitettava tieni ulos. Laadin samalla tekstini seassa vilisevät kaaviot, joiden avulla pyrin paikantamaan kunkin säkeen alkuperän. En ole kuitenkaan tunnistanut kaikkia lähteitä, ja työni sisältää epäilemättä lukuisia virheitä. Lähteet olen suurimmaksi osaksi tunnistanut nettihakujen ja kirjastojen avulla. Vainajien muistopalveluksen kanssa sain apua Valamon luostarin väeltä Helsingin kirjamessuilla, ja eräs ystävällinen sielu johdatti minut Antigonen jäljille samassa tapahtumassa.
Siemenholvin rakennetta käsittelevän Kristian Blombergin Selitysten sijaan -vihkon sekä fragmenttien sijainnin perusteella väitän, että tunnistamatta on seitsemän suomenkielistä runoa, joiden kirjoittaja ei ole sama kuin jo nimettyjen runojen. Mielivaltaisten laskelmieni mukaan fragmentteja on yhteensä 1302 kappaletta. Niistä tunnistamatta on 22. Tarjoan oluen sille, joka tietää mistä edes osa niistä on peräisin.
Olkaahan yhteydessä: aahtik@gmail.com
Lista ”Kolmannen ilosanoman” fragmenteista ja niiden lähteistä löytyy täältä.
1 (sivuilla 166–69 versaalilla painetut otteet ovat Raamatun psalmista 119, jota kylläkin käytetään ortodoksisissa palveluksissa, mutta nimenomaan vainajien muistopalveluksen rakenteeseen peilattuna se tuntuu olevan oudossa paikkaa.)
Essee on julkaistu alun perin Katoaminen -numerossa (1/26). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
Kirjallisuutta
Tässä esseessä käsitellyt Kolmannen ilosanoman lähdetekstit on listattu erikseen oheisessa taulukossa.
Blomberg, Kristian. Selitysten sijaan. Osuuskunta Poesia, Helsinki, 2025.
Filander, Erkka. Siemenholvi. Osuuskunta Poesia, Helsinki, 2025.
Girard, René. Job: the Victim of His People. Kääntänyt Yvonne Freccero. Stanford University Press, Stanford, California, 1987.
Hölderlin, Friedrich. Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä. Suom. Esa Kirkkopelto. Loki-kirjat, Helsinki, 2001.
Joutsijärvi, Jonimatti. Mirkka Rekola II. Elämä koko ajan käy ilmi salasta. Into Kustannus, 2024.
Nummi, Jyrki. ”Kullervo - viisinäytöksinen tragedia”. Teoksessa Kullervo. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki, 2014.
Rosenfield, Kathrin H. Antigone: Sophocles’ Art, Hölderlin’s Insight. The Davies Group Publishers, 2010.
Santanen, Sami. Eron tragedia: Hölderlin ja Sofokles. Nuori Voima 4/96. Nuoren Voiman Liitto ry., 1996.
Viren, Eetu. Vallankumouksen asennot. Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta. Tutkijaliitto, 2021.
