Esseisti näyttää kieltä

Uuskerronnan mestarin esseissä on sähköisyyttä ja dekadenssia. Esseistiikka on oivallinen paikka aloittaa Bellamyn kääntäminen.

Dodie Bellamy:
Kun sairailla on kaikki valta.
Suom. Viljami Hukka.
307 s. Tutkijaliitto 2025.

Suomalainen esseekenttä tarvitsee Dodie Bellamyn kirjoja. Niissä ker­toja ei ole huora, madonna tai uhri vaan terävä tyyppi, joka pureutuu ihmisyyden kipukohtiin liioittelemalla. Bel­lamy yhdistelee kirjoissaan populaarikulttuu­ria, kirjallisuutta, genre-elokuvia ja kokeelli­suutta. Maggie Nelsonin Argonautit (suom. 2018) ja The Art of Cruelty (2011) ovat jo opetta­neet, ettei esseistin tarvitse peitellä kriitti­syyttään ollakseen suosittu. Nelsonin tekstit ovat nautinnollista luettavaa osuvien aihei­den, runsaiden viitteiden ja itsevarman kirjoi­tustyylin ansiosta. Bellamy puolestaan on vir­tuoosi kielen käyttäjänä ja hänen erikoistai­tonsa on liioitteleva kerronta, jota kutsutaan myös uuskerronnaksi. Lukija alkaa epäillä, onko tekijä aivan tosissaan, sillä kyllähän esseissä kerrotaan aina totuus maailmasta.

Esseevalikoiman nimikkoteksti ”Kun sairailla on kaikki valta” sisältää useita erin­omaisia kohtia, joissa Bellamy toteuttaa taitoaan: ”Kun syömme ravintolassa, omak­summe kokkien ja tarjoilijoiden energian, ja se on vahingollista energiaa. Kun sairailla on kaikki valta, Calvin Klein suunnittelee alumiinifoliosta tehtyjä verhoja ja Limoges koristelee kotiemme posliiniset seinät. Kaasu­naamareista tulee seksikkäitä, ja Pariisin muotinäytöksissä niitä ihastellaan himoiten.” Tätä odotellessa! Tosin muotitalo Marine Serre on jo toteuttanut hekumalliset kaasunaama­rit Pariisin muotiviikoilla. Nykyaikaa, saati tulevaisuutta, on sairaan vaikea parodioida. Esseen kerronnan juju onkin siinä, että neut­raalilla kirjoitustyylillä ei tavoita myöhäiska­pitalismia sellaisena kuin se on.

Bellamy onnistuu parodiassa paremmin saman esseen alussa, joka koostuu hengästyt­tävästä kolmen sivun tajunnanvirrasta, jossa välimerkit sivuutetaan paitsi aivan lopussa. Bellamy luettelee neuroottisesti tavallisten aineiden aiheuttamia vaaroja ja kysyy pelkääkö lukija samoja asioita. Kuoleman­pelko on inhimillistä, mutta kukaan ei onnistu pakenemaan kuolemaa, vaikka eris­täytyisi muilta ja yrittäisi välttyä kaikilta elinympäristönsä aineiden vaikutuksilta. Esseen kriittinen ydin on, että yksilö voi vaikuttaa terveyteensä vain rajallisesti. Toimiva terveydenhuolto, kansallinen mielenterveys sekä turvallinen elinympäristö rakennetaan kollektiivisesti ja siihen tähtää­vien poliitikkojen täytyy ajaa kaikkein köyhimpien etuja.

Nykyaikaa, saati tulevaisuutta, on sairaan vaikea parodioida.

Bellamy oli osa San Franciscon boheemien kulttuuripiirien taiteellisesti korkeatasoista yhteisöä, jossa kirjailijat kuten Robert Glück ja Camille Roy sekä muut heidän aikalaisensa kehittivät uuskerrontaa yksilöllisenä ja yhtei­söllisenä poetiikkana. Royn mehukas, queer-kulttuurista ja alakulttuureista kertova Honey Mine: Collected Stories (2021) olisi syytä saada suomeksi, koska se laajentaa näkemystä proosan keinoista. Bellamyn esseiden ja Glüc­kin esseevalikoiman Communal Nude (2016) lukemisen jälkeen tuntuu, että suomalainen esseistiikka on ihan todella melankolista ja kieli keskellä suuta kirjoitettua. Häpeän purkaminen omaelämäkerrallisuuden, seksin, kirjallisuuden tai populaarikulttuurin avulla ei valitettavasti ole täällä niin suosittua kuin valtameren toisella puolella. Poikkeuk­siakin toki on, kuten Koko Hubaran Ruskeat tytöt (2017), Taneli Viljasen Varjoja, usvaa (2020), Mira Eskelisen Aavistus (2023), Aino Frilanderin Los Angeles -esseet (2023) ja Jenna Viron Substance-elokuvan lihallisen kriitti­syyden paljastava ”Kirkastettu versio” (Nuori Voima 3/25).

Bellamyn kirjalliset tuttavuudet eivät rajoittuneet pelkästään Pohjois-Amerikan länsirannikolle. Bellamy tapaa kirjassa myös New York Schoolin runoilijoiden kärkinimen Eileen Mylesin kasviskreppien äärellä ja penkoo Kathy Ackerin jäämistöä Matias Viegenerin kanssa. Bellamy kuvaa esseessä ”Kathy Ackerin tavaroita tonkimassa” Viege­nerin kanssa käytyä keskustelua, jossa he kummastelevat Ackerin tuttujen kiivasta halua omia hänet. Ikonisen kirjailijan ympä­rillä pyöri kirjallinen kultti hänen eläessään eikä se hävinnyt mihinkään kuoleman jälkeen. Jotenkin Kathy onnistuu jatkamaan viettelyä haudasta käsin, ja kollegat taistelevat yhä hänen suosiostaan. Bellamy onnistuu esseessään kuvaamaan myyttistä, todellista ja kirjallista Kathya, mikä on harvinaista acker­loressa, joka keskittyy pitkälti seksuaalisuu­teen. Siitä kirjoittaa parhaiten McKenzie Wark kirjassa Philosophy for Spiders: On the Low Theory of Kathy Acker (2021), joka perus­tuu kirjailijoiden väliseen intohimoiseen suhteeseen ja käsittelee seksuaalisuutta suku­puolen ja teknologian näkökulmasta.

Häpeän purkaminen omaelämäkerrallisuuden, seksin, kirjallisuuden tai populaarikulttuurin avulla ei valitettavasti ole täällä niin suosittua kuin valtameren toisella puolella.

Bellamy kirjoittaa Ackerista herkemmin, kirjallisena esikuvana ja poliittisesti ristirii­taisena hahmona, jonka kuolema aiheutti hänen tuttavapiirissään kokemuksen kollek­tiivisesta menetyksestä. Lähtökohta esseelle ei ole taaskaan cool tai ylevä vaan autenttinen. Viegener on luvannut Bellamylle perinnöksi yhden Ackerin koruista. Kathyn muistami­nen hänen käyttämiään koruja ja asuja kuvaamalla tuottaa tekstiin oudon, kuollutta ruumista esineellistävän tunnelman, joka on myös tarkoituksena. Bellamy kirjoittaa:

Kathy pystyi luomaan juuri sellaisen vaikutelman kuin halusikin, mutta myös hänen pellemäisyytensä, hänen paljas mutta keinotekoinen persoonansa, tuotti aukon. Aggressiivinen trendikkyys valahtaa masokistiseen haavoittuvaisuuteen. Ajattelen taas 3D-laseja – aina kun katselin Kathya, punaisen ja sinisen sävyt eivät näyttäneet oikein yhtyvän. Liikkuessaan tilassa hän ei ole yhtenäinen vaan kuin olemisen sointu.

Jotain Kathyn soinnikkuudesta on jäänyt myös esineisiin, joita hän jätti jälkeensä, sillä muut esineet alkoivat kadota niiden ympä­riltä. Bellamyn essee tarjoilee lukijalle tuhkaa varisevan lohikäärmemusteella kirjoitetun himoshoppaajan ja kapitalismikriitikon nekrologin. Sini Silveri on suomentanut vihon Kathy Acker: New York City 1979 (2024), joka on oiva seuralainen Bellamyn esseen rinnalle.

Esseessä ”Soittaa kotiin” Bellamy jatkaa kuolemasta kirjoittamista ja osoittaa genre-elokuva E.T.:n syvällisemmän merki­tyksen sijoittuvan omalle planeetallemme. Tällä kertaa omaelämäkerrallinen kuvaus on intiimimpi, syöpä nielee perheenjäsenen. On hämmästyttävää, miten tarkasti Bellamy onnistuu rinnastamaan E.T.:n kohtalon keuhkosyöpään sairastuneen äitinsä tilan­teeseen:

Sitten E.T. on sairaalateltassa, jossa hänet on kytketty happisäiliöön ja hänen elintoiminto­jaan tarkkaileviin laitteisiin. Viereisellä pöy­dällä makaa Elliott, joka epätoivoisesti kurot­tautuu kohti E.T.:tä. ”Hän pelkää teitä!” Elliott huutaa E.T.:tä tökkiville ja tuuppiville lääkäreille ja hoitajille. ”Antakaa hänen olla, antakaa hänen olla. Osaan pitää huolta hänestä!” Mutta E.T. heikkenee heikkenemis­tään. Äitini ja minä tulemme kokemaan jon­kinlaisen muunnelman tästä – pian.

Ainoastaan yksi ero todellisuuden ja elokuvien välillä on. E.T. herää kuolleista ja pääsee kotiin, koska Elliott osoittaa hänelle rakkauttaan. Bellamyn äiti jää ruumisark­kuun eikä hän lähde sieltä enää koskaan mihinkään. Kun Bellamy katsoo myöhem­min elokuvan uudelleen aviomiehensä Kevi­nin ollessa ulkona, rinnastus tuntuu köykäi­semmältä ja hänet valtaa paniikki, kun Kevin ei vastaa puhelimeen. Jos on menettä­nyt yhden perheenjäsenen, tietää että saattaa menettää loputkin ihan milloin tahansa. Bellamyn kirjoitustyyli kuvaa onnistuneesti surevalle ihmiselle tyypillistä tapaa havain­noida maailmaa pelkästään kuoleman kautta.

E.T. herää kuolleista ja pääsee kotiin, koska Elliott osoittaa hänelle rakkauttaan. Bellamyn äiti jää ruumisark­kuun eikä hän lähde sieltä enää koskaan mihinkään.

Kääntäjä Viljami Hukka teki onnistuneen valinnan, kun päätti suomentaa Bellamyn tuotannosta juuri esseistiikkaa, sillä lajiin suhtaudutaan suomen kielialueella poikke­uksellisen konservatiivisesti. Hukka suomen­taa erityisesti Bellamyn hykerryttävän pitkät virkkeet ja puhekieliset ilmaukset taidok­kaasti. Kun sairailla on kaikki valta ei ole koko­naisuutena yhtä vangitseva kuin sen parhaat esseet ovat. Lukiessa syntyy vaikutelma, että mukaan on haluttu ottaa kaikki mahdollinen ja kokonaisuutta yhdistävää punaista lankaa on vaikea löytää. Toki laaja kokonaisuus voi toimia myös niin, että se onnistuu tarjoa­maan jokaiselle jotakin.

Kritiikki on julkaistu maaliskuussa ilmestyneessä Katoaminen -numerossa (1/26). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.