Seinät valuvat kuin hiukset, pöytä on tulessa
Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski rakensi lapsuudenkotinsa uudelleen voidakseen ohjata Peilin. Kuitenkin peilistä heijastuu lopulta katsoja itse.
Katsomme palavaa taloa ikkunan läpi
Läikehtivästä peilistä heijastuvat liekit, lapset ja lasipullo
kolahdus
messinkinen astia kaatuu.
lapsi havahtuu hereille ja henkäisee isä.
Joitakin vuosia sitten aloin nähdä unia, joissa keskeiset tapahtumat ja henkilöt sijoittuvat taloon, kuin haaleanvihreälle näyttämölle. Tunsin ympärilläni laajenevat huoneet.
Samoihin aikoihin talo, jossa vietin elämäni ensimmäiset 18 vuotta, katosi lopullisesti.
Yritän kirjoittaa tätä tekstiä kauan. Se elää päässäni kuvina, syvänä vihreänä, etäisenä huutona, urkuna, kieleen sulautuvana viuluna. Jossain kohtaa kuva kaksoisvalottuu. Kun alan kirjoittaa, olen talossa ja sitä ympäröivässä metsässä.
Teen harjoitusta, jossa kierretään istuma-asennossa kehää selkärangan ympärillä. Sisäänhengityksellä rangan nikamajoukko notkistuu ja uloshengityksellä pyöristyy. Lopulta liike jää kuin itsestään pyörimään rintarangan kipeän kohdan ympärille. Kipu ei katoa, joten liike ei lakkaa.
Kun kiertää spiraalia, ajautuu kohti ydintä kuin haluamattaan.
• • •
Andrei Tarkovski palasi unissaan lapsuutensa taloon uudestaan ja uudestaan. Unessa mustavalkoisen metsän ja kasvuston läpi käy elävä tuuli. Aluskasvillisuuden seassa on valkoisella liinalla peitetty pöytä, messinkinen kynttilänjalka vierii kasvustoon. Ikkunasta helähtää pala, kun lintu lentää sen lävitse. Siilitukkainen lapsi käy kohti taloa ja koittaa päästä sisään. Ovi ei aukea, hän kääntyy pois.
Peili-elokuvan ensimmäisen version nimi oli Valkea, valkea talo1. Tarkovski ei ollut siihen tyytyväinen. Kokonaisuus oli rakennettava uudelleen. Ja uudelleen. Lopulta elokuva luotiin uusiksi ainakin 20 kertaa.2
Peilissä ei ole mitään kätkettyä, vain halu puhua totta.
Jo vuosia ennen kuvauksia Tarkovski kirjoitti muistot paperille kuin pieniksi novelleiksi. Hän halusi jotenkin käsitellä äitiinsä liittyvää syyllisyyttä, tehdä jonkinlaisen hyvityksen. Yksi suunnitelma oli haastatella äitiä ja kuvata vastaukset salaa. ”Rakastatteko eläimiä? Uskotteko enteisiin?” Haastattelu ei koskaan toteutunut, mutta äiti on silti läsnä niin näyttelijänä, hahmona kuin tunnelmana.
Kohtauksia kuvattiin satunnaisessa järjestyksessä, eivätkä näyttelijätkään välttämättä tienneet, mitä kohtauksessa tapahtuu. Prologin jälkeen koittavassa alkukohtauksessa Tarkovskin äitiä näyttelevä Margarita Terehova istuu aidalla paperossia polttaen ja odottaa miestään palaavaksi. Terehova ei näytellessään tiennyt, mikä on kohtauksen tarkoitus.
Peiliä on sanottu runoksi, mutta nyt katson elokuvaa kuin lyyristä esseetä. Sen kudoksessa on dokumentaarista materiaalia, muistoja, runoja, kuvataidetta ja barokkimusiikkia. Elokuvan assosiatiivinen logiikka muistuttaa unta tai ehkä vain ajattelua. Raja unen ja valveen välillä ei ole selkeä.
Elokuvan keskiössä on talo. Katsomme sitä ulkopuolelta, pyrimme sisään.
Tarkovskin lapsuudenkoti oli rekonstruoitava elokuvaa varten. Tämä oli mahdollista, sillä perustukset olivat tallella. Kun talo oli valmistunut, Tarkovski toi äitinsä sen luo. Peilissä kaksikerroksinen puutalo on mäntyjen ympäröimä, valo käy sisään suurista ikkunoista.
Lapsuudenkodin vieressä oli kasvanut tattaripelto. Kolhoosin väki oli jo vuosia viljellyt pellolla apilaa ja kauraa. He vakuuttivat, että tattari ei voisi kasvaa maaperässä. Kuitenkin kuvausryhmä istutti siemenet. Ja kuin ihmeen kaupalla kohosi pelto valkoisena. Tarkovski kuvaa Vangitussa ajassa (1989):
En tiedä, miten elokuvan olisi käynyt, jollei tattaripelto olisi kukkinut! Miten sanomattoman tärkeää se silloin minulle oli. Ja se kukki!3
Tekijät pitivät tattaripellon kukkimista hyvänä enteenä. Se materialisoi muistin emotionaalisen puolen, piilotetut kätköt, jotka elokuvan oli määrä paljastaa. Tattaripelto kohoaa myös Tua Forsströmin teoksessa Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen, joka on kuin kirje Tarkovskille.
Mutta voi olla,
ettei loppua ole, vain veden vaivaama metsä ja ruohosavu ja
suot Andrei Arsenevitš.4
Elokuvan valmistuttua Tarkovskin unien talo katoaa.
• • •
Heinäkuussa astun pikaraitiovaunusta kehätien varrelle. Siirryn metsäpolulle, joka kohoaa kohti Elfvikinkujan päätepistettä. Hiekkainen aukio näyttää pieneltä. Jäljellä on kiveä. Kasvihuoneen kiviportaat ja kuhmurainen kivipöytä. Takapihan portaat, jolla äitini poltti savukkeita perjantai-iltaisin. Kasvihuoneen ja takaoven kiviset jäänteet piirtävät talon rajat. Kiviset ääriviivat ovat kumman lähellä toisiaan. Aurinko siivilöityy vihreän läpi. Lapsena lensin kivien yllä.
Yritän kuvitella talon kivisten jäänteiden ympärille. Se on rakennettu 1940-luvulla, valtion unohdettu vuokrakohde, vahingossa suojeltu tilapäinen ratkaisu. Korkeat huoneet, suuret ikkunat, vaatimaton rappaus ja pieni veranta. Syreenit ja rhododendronit. Villiintynyt ruohikko, pihaan sulautuva metsä ja kivilouhimon jäänteet. Ruokasalista alkaa kasvihuone, jossa ei koskaan ole kasveja, se on eri kokoisten koirien valtakunta. Kiviporras ja pöytä ovat yhä sijoillaan. On kummaa katsoa sisäiseen maisemaan.
Ja koivu, joka kasvoi korkeana kasvihuoneen läpi. Istun tupakkaportailla ja yritän kuvitella hetkeä, kun puu on lävistänyt muovisen katon. Kirjoittaessani tätä tekstiä löydän internetistä vanhoja rakennuspiirrustuksia ja tajuan, että puu ei ole lävistänyt kattoa, vaan katto on koottu sen ympärille. Valitsen mielikuvan, jossa koivu on kurottanut pleksin läpi.
• • •
Peilin viimein päästyä levitykseen5 katsojat lähestyvät Tarkovskia kirjein, sillä he näkevät elokuvassa itsensä. Läsnä on hämmennys todelliseksi muuttumisesta. Eräs katsoja kirjoittaa:
Kiitos teille Peilistä. Itselläni oli samanlainen lapsuus… Oli juuri samanlainen tuuli ja ukkonen… ’Galka, pane kissa ulos!’ huutaa mummo… Huoneessa on pimeää… Ja öljylamppu sammui samoin ja koko sielun täytti äidin odotus. Ja miten ihanasti elokuvassanne näytetään tajunnan ja ajatusten herääminen lapsella!... Ja miten totta se on, hyvä Luoja… Emmehän me todellakaan tunne äitiemme kasvoja. Ja miten yksinkertaista. Tiedättekö, että kun pimeässä salissa katsoin kankaanpalaa, jonka teidän lahjakkuuttenne oli valaissut, tunsin ensi kertaa, etten ole yksin…
Psykoanalyytikko Riitta Tähkä kirjoittaa Elokuva ja Psyyke 3: Tarinan lumous -teoksessa (2012), että Peilin päähenkilö on lopulta katsoja itse. Siksi Peili on aina uusi. Kohtaukset vaihtavat paikkaa keskenään ja tapahtumien painotus muuttuu.
Katsokoon jokainen, joka haluaa, elokuvaani kuin peiliin, niin hän näkee oman itsensä.6
Tähkän mukaan Peili ei herätä tarvetta psykoanalyyttisten symbolien penkomiselle, mutta katselukokemus tavallaan muistuttaa psykoanalyysia. Hän kirjoittaa, että ”Tarkovskille taiteellinen ilmaisu ilman yhteyttä toisiin on mieltä vailla. Ilman ponnistelua, usein tuskallistakin, ilman intohimoista paneutumista ihmisen on usein mahdotonta ymmärtää toista, voittaa mykkyyttä ihmisten välillä.” Vastaavaa emotionaalista soinnuttumista ja pyrkimystä ymmärtää tarvitaan myös psykoanalyysissa. Kyse on todeksi tekevästä tunnustuksesta.
Näen Peilin ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana elokuvateatteri Orionissa. Äitini on kuollut vuosi aiemmin, ja olen alkanut käydä Orionissa samana keväänä. Elokuva nivoutuu uneen. Sen jälkeen olen nähnyt elokuvan useampia kertoja ja tatuoinut nimen Зеркало iholleni. Luen jostain aikakauslehdestä toimittajan haastattelun, jossa hän kertoo löytäneensä Peilistä lohtua äitinsä kuoleman jälkeen.
Kun katson peiliin, näen äitini kasvot. Kuitenkin olen elokuva-arkistossa isäni kanssa. Voisi kai sanoa, että Tarkovski yhdistää meitä. Silti en ole ihan varma, mitä elokuvat hänelle merkitsevät. Isäni on opiskellut venäjää, joten yritän kysyä häneltä alkuperäisen käsikirjoituksen merkityksistä. Hän soittaa kertoakseen, että hänen oma isänsä on leikkinyt Stalkerin ”vyöhykkeellä”.
Kevättalvella 2018 kävelen Kallvikin mäntyistä harjua kohti ortodoksisen kulttuurikeskus Sofian Peili-seminaaria. Auditoriossa katsomme DVD-kopiota. Tarkovskia ja Peiliä tutkinut Mia Öhmän avaa mysteerioita. En muista Öhmanin tulkinnoista enää juuri mitään. Muisti valikoi ja rakentaa koettua uudelleen, kuten Peilissä. Tietoisuuteni torjuu selityksiä. Samasta syystä luen kuin sormien läpi Tarkovskin päiväkirjaa ja esseististä selontekoa Vangittua aikaa.
Kun katson peiliin, näen äitini kasvot.
Unohduksessa on aina kyse jostain henkilökohtaisesta ja emotionaalisesta. Koitan vastustaa vääjäämätöntä liikettä ulkokehältä kohti keskustaa.
Pitkään aikaan en pysty vierailemaan lapsuuteni talolla. Joskus syksyllä matkustan talon alapuolella avautuvalle niitylle ja katson sitä kaukaa. Aina kun yritän puhua Peilistä, tai Tarkovskista ylipäänsä, alkaa kurkkuni tuntua paksulta. Puhun nopeasti, jotta polttavat virkkeet olisivat jo ohi. Kenties läsnä on pelko, ettei kuulija voi ymmärtää. Ymmärryksen tai tunnustuksen ulkopuolelle jääminen on yksinäisyyden tila.
• • •
Kävelen kauppakeskuksessa ja kuuntelen haastattelua, jossa Öhman avaa toimittaja Tuomas Karemolle suhdettaan Tarkovskiin. Hänenkin Peilinsä muuttaa muotoaan. Öhman kuvailee elokuvan kohtausta, jossa lapset harjoittelevat ampumista.
Päähenkilö seuraa Asafjevia, joka vastustaa sotakouluttajan käskytystä. Sotakouluttaja uhkaa lähettävänsä niskoittelijan vanhemmilleen, johon muut lapset toteavat Asafjevin vanhempien kuolleen Leningradin piirityksessä. Asafjev heittää maahan kranaatin. Sotakouluttaja hyppää sen ylle ja käskee lapsia suojautumaan, hänen päälakensa sykkii. Hän on jälleen valmis uhraamaan itsensä. Kranaatti paljastuu harjoituskranaatiksi.
Kohtaukseen limittyy dokumentaarista materiaalia, jossa riutunut puna-armeija rämpii Sivaš-järvessä. Asafjev nousee kukkulalle ja alle aukeaa Brueghel vanhemman luminen talvimaisema. Hän viheltää jäätyneet kyyneleet poskillaan. Lintu lentää Asafjevin päähän, hän laskee kätensä sen ylle.
Isäni kertoo minulle, että Tarkovskia häiritsivät ihmisten kyselyt hänen elokuviensa symboliikasta. Vesi, tuli ja tuuli eivät symboloi mitään.
Voin vain sanoa, että lintu ei laskeudu pahan ihmisen päälaelle, mutta sekään ei riitä.7
Öhman ei pysty kuvailemaan kohtausta itkemättä. Hän liikuttuu myös kertoessaan, että samastuu Tarkovskin vaikeuteen kertoa kaikkein tärkeintä rakkaimmilleen. On helpompaa kirjoittaa teksti. Tai tehdä elokuva.
Tarkovskin elokuvat kuvaavat sanojen tavoittamatonta todellisuutta, ja niissä kyseenalaistetaan sanojen voimattomuus myös paikoin suoraviivaisesti. Kun unen lapsi pääsee viimein sisään taloon, seinät valuvat kuin hiukset. Pöytä on tulessa. Äiti katsoo heijastusta, pyyhkii pintaa kädellään.
Muistojen metsästä siirrytään elokuvan nykyhetkeen. Kamera panoroi ehkä moskovalaisen huoneiston seiniä, joista yhdellä on Andrei Rublev -juliste. Peilin päähenkilö, elokuvaohjaaja puhuu äitinsä kanssa puhelimessa oltuaan hiljaa kolme päivää ja toteaa: ”sanat eivät voi ilmaista kaikkea, mitä ihminen tuntee, ne ovat jotenkin löysiä...”8 On kiinnostavaa, että käännös kuuluu nimenomaan löysiä, eikä esimerkiksi heikkoja. Venäjäksi sana on вялый, joka mitäänsanomattoman lisäksi viittaa velttoon ja välinpitämättömään. Se kuulostaa ääneen lausuttuna miltei valjulta. Englanniksi sana on käännetty flaccid, veltto, holtiton. Sanat kuulostavat ruumiilta, holtittomilta raajoilta.
Elokuvaohjaaja ymmärtää, ettei ole pystynyt antamaan lähimmilleen pyyteetöntä rakkautta. Hän ei kestä kohtaamattomuudesta seuraavaa syyllisyyttä. Elokuvan lopussa näemme seinällä riippuvat lukuisat peilit. Ohjaaja makaa vuoteessaan ja vaikeroi, ”jättäkää minut rauhaan”. Valkoisella lakanalla makaa sulkansa varistanut lintu kuin kuollut. Ohjaaja puristaa linnun käteensä, se onkin elossa. Lintu lennähtää ilmaan, loppu on tullut.
Myös vuonna 1986 ilmestyneen Uhrin9 loppukohtauksessa talo palaa ja kieli kyseenalaistetaan. Tarkovski teki viimeisen elokuvansa Gotlannin Fårössä, joka on Ingmar Bergmanin maailmasta tuttu valkoisen hiekan, meren ja mäntyjen täyttämä saari. Kieli on ruotsi, ja osa näyttelijöistä, myös pääosaa näyttelevä Erland Josephson, on tuttuja Bergmanin elokuvista, mikä luo elokuvaan kumman tason. Avaavassa kohtauksessa elokuvan päähenkilö ja tämän pieni poika, nimetön gossen, istuttavat rantaan kuivan karahkan, jota puhumaton lapsi kastelee. Päähenkilö Alexander kertoo tarinan ortodoksimunkista, joka on säntillisesti kastellut päivittäin kuollutta oksaa, aina samaan aikaan. Lopulta se on alkanut vihertää.
Päähenkilö ja katsoja aistivat lähestyvän uhan. Pimeys laskeutuu ja värit kaikkoavat kuvasta. Radiolähetys viestii lähestyvästä tuhosta. Emme voi olla varmoja, onko uhka sisäinen vai ulkoinen.
Sanat kuulostavat ruumiilta, holtittomilta raajoilta.
Lopulta Alexanderin on uhrattava itsensä, elämänsä ja materiaalinen todellisuus sellaisena kun se on, poltettava perheen talo, joka kohoaa mäntyjen keskeltä. Hän kieltäytyy puhumasta, juoksee pois paikalta, ambulanssi saapuu ja hän astuu vastustelematta kyytiin. Kamera kohoaa korkeuksiin, Matteus-passion loppuvaiheelle sijoittuva ”Erbame dich” alkaa soida. Armahda minua jumalani. Sekoamisen kääntöpuoli on kirkkaus. Kameran katse seuraa mutkittelevaa saaristotietä kulkevaa ambulanssia ja pysähtyy pojan luokse.
Poika seisoo yksin rannassa karahkan luona ja avaa ensimmäistä kertaa suunsa.
”Alussa oli Sana. Miksi, isä?”
Johanneksen ensimmäisen kirjan ensimmäisessä jakeessa teksti jatkuu: ”Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” Mooseksen kirjan sana on alkuperäiskielellä koinee-kreikaksi Logos. Järkeen assosioituvaa kieltä.
Puhumaton poika haastaa sanojen merkityksen. Tarkovskin seitsemästä elokuvasta viimeinen päättyy tähän kysymykseen. Vuonna 1986 ilmestynyt Uhri jää Tarkovskin viimeiseksi elokuvaksi. Hän kuolee keuhkosyöpään 54-vuotiaana, vielä saman vuoden lopussa. 13 vuotta aiemmin Tarkovski sai kertomansa mukaan spiritualistisessa istunnossa yhteyden runoilija Boris Pasternakiin, joka sanoi, että Tarkovski tekee uransa aikana seitsemän elokuvaa. Ennustus toteutui. Muistan isäni kertoneen tämän joskus.
Tarkovskin isä Arseni Tarkovski oli runoilija. Runot ja Arsenin ääni maalaavat etenkin Peilin maailmaa. Sikäli kun ääni on ihon läpi kurottavaa ruumiillisuutta, on osa Arsenin ruumiista tallentunut osaksi elokuvaa. Psykoanalyyttisia tulkintoja tekemättäkin se liikuttaa, sillä Tarkovskin suhde isäänsä on vähintään ristiriitainen. Isä jätti perheen Tarkovskin ollessa neljä. Puhumattoman pojan isä Alexander ei enää vastaa kysymykseen, sillä hän on joko vajonnut hulluuteen tai herännyt todellisuuteen, jota kukaan muu ei voi nähdä.
Helmi Kajaste kirjoittaa esseeteoksessaan Rakenna, kärsi ja unhoita, että elokuvan palava talo voi edustaa väkivaltaa kotia ja menneisyyttä kohtaan, mutta myös niistä vapautumista. Kuvausryhmä joutui rakentamaan Uhrin talon toistamiseen, sillä ensimmäisellä kerralla kamera lakkasi toimimasta. He joutuivat katsomaan, kun neljän kuukauden työ paloi savuna ilmaan. Kuin uhri.
• • •
Olen vielä lähes lapsi, ja kävelemme pitkin kujaa neljän koiran kanssa. Louhoslammen kohdalla vastaan tulee kävelijäkaksikko. ”Tien päässä palaa talo”. Pallea kohoaa kurkkuun, sillä talo on kujan ainoa. Kiihdytämme askelia. Perillä havaitsemme, että tulessa onkin alaniityn puukasa. Äitini lukee sängyssä lehteä eikä ole huomannut mitään, vaikka pelastusajoneuvot ovat saapuneet pitkin pientä metsäkujaa.
Seison olohuoneen ikkunan äärellä ja katson siniharmaana kohoavaa savupatsasta kuin vangittuna.
Myöhemmin havaitsen lisää enteitä.
Lehdet eivät hiiltyneet,
oksat eivät katkenneet…
Päivä on kirkas kuin huuhdeltu lasi.
Mutta se ei riitä.10
Lopulta lapsuuteni taloa eivät tuhoa liekit, vaan vihreänä läpitunkeva kasvusto. Voiko edes puhua tuhosta silloin, kun luonto ottaa vallan? Jo vuosia vesi on valunut katosta läpi. Kuten Peilissä, katto alkaa tippua vetenä, valua valkoisina paloina. Unessa olen jälleen talossa, astun verannalle ja tavoittelen homeen hajua, olen helpottunut kun ullakolla käy tuuli.
• • •
Heinäkuussa 2025 kierrän kasvihuoneen rajaa ja juoksen metsään ”kuin huimaus”11. On outoa miten jalat löytävät kaikki tutut kivet. Ruumis pystyy sen kummemmin miettimättä kiertämään rajan taakse kohti vanhaan kivilouhokseen muodostunutta ruutanalampea. Nyt lammen tilalla on vain kasvillisuutta, ruutanat ovat kuolleet vuosia sitten. Tämä kaiken rehevöityminen ja katoaminen on surullista ja tympeää.
Lammen ylle kohoavalla kalliolla istuvat mies ja musta koira, ruumiiseen virittyy lapsuudesta tuttu säikähdys. Metsässä olen turvassa mutta aina valppaana. Kieli alkaa oikeastaan syvältä palleasta.
Koska talosta on tullut osa ruumistani, tuntuu sekin huokoiselta. Katon läpi ilmaantuva ruskea kosteus, tikkuiset lattiat. Kellarin lahoavat portaat. Niiden alla ovi, jota ei koskaan avattu. Katosta putoavat koppakuoriaiset ja talossa asumisen loppuaikoina kellariin ilmaantuva kissa, jonka päälle vahingossa astun.
On tärkeää pyrkiä puhtauteen. Joskus pesen hiukset kaksi kertaa päivässä ja keskityn ihon muutoksiin. Ruumiin rajat tuntuvat läpäiseviltä. Talo tulee huokosista läpi.
Asetun sammaleelle makaamaan ja yritän päästä tyypillisten ruumiillisten tuntemusten läpi. Tuntea solujen sisäiset prosessit, jatkuvan muutoksen ja hajoamisen. Kuvittelen matojen ja muiden hajottajien saapumisen, sienirihmaston valtauksen. Hajoamalla samastun äitiin, joka ei muovautunut hitaasti maaksi vaan paloi kirkkaana liekkinä.
Tämä on kuin loppurentoutuksessa, kuolleen miehen asennossa. Kun makaan tarpeeksi kauan, hengitys pienenee, kunnes lakkaan lopulta hengittämästä. Kummallisia ajatuksia alkaa ilmaantua, uusia yhteyksiä, kuin unessa. Entä jos tuhoutuminen onkin äärimmäisen rentoutumisen tila? Ydinmuiston maatuminen voi johtaa keveämpään oloon. Madot herättävät primitiivisen kauhun, koska ruumis tietää voivansa joutua vastaavan hyökkäyksen kohteeksi.
Koska talosta on tullut osa ruumistani, tuntuu sekin huokoiselta.
Peilin loppukohtauksessa kuljemme läpi ikkunan valkealle tattaripellolle. Kamera kulkee maatasossa. Talosta on jäljellä vain vetisiä perustuksia ja kostuneita hirsiä, kaivon esineistöä. Bachin Johannes-passion avaava, kiirehtivä alkukuoro ”Herr, unser Herrscher” soi. Nuori ja vanha äiti kohtaavat samassa kuvassa. Lapsen huuto kaikuu maisemassa.
Nyt yritän kirjoittaa taloa todeksi, ommella vaiheita toisiinsa. Minuuden ytimessä on kiviä, sammalta, vettä ja kylmää vihreää. Sanoilla ei voi tavoittaa kaikkea, joten kipu asettuu palleaan ja linnun on lennettävä lapsen päähän.
Kohoan kiviportailta ja laskeudun talon alapuolelle aukeavalle niitylle.
En kaipaa vapautusta unista.
Essee on julkaistu alun perin Katoaminen -numerossa (1/26). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
Kirjallisuus
Forsström, T., & Westerberg, C. Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen. Tammi 1998.
Kajaste, H. Rakenna, kärsi ja unhoita. Kosmos 2020.
Karemo, T. ”Andrei Tarkovskista ei voi puhua liikuttumatta.” KC Karemo (radio-ohjelma), Yle Areena 2021.
Mäenpää, R. & Pyhälä, J. ”Taiteen on jalostettava katsojia. Tarkovskin haastattelu.” Filmihullu nro 8 (1976): 7–11.
Tarkovski, A. Vangittu aika. Suomeksi toimittaneet Risto Mäenpää, Velipekka Makkonen, Antti Alanen. Love kirjat 1989.
Tarkovski, A. Martyrologia (kotimaassa): Päiväkirjat 1970-1981. Suom. Kari Klemelä. Mabuse 1989.
Tähkä, R. ”Kasvoista kasvoihin – ajatuksia Andrei Tarkovskin Peilistä.” Teoksessa
Alanen, Antti (toim.): Elokuva ja psyyke 3: Tarinan lumous. s. 45–64. Minerva 2012.
Vähälä, K.-A. & Leffkowitsch, J. Peili-elokuvan suomen- ja ruotsinkieliset tekstit elokuvateatterikopiossa. Kosmos-Filmi/KAVI 1977/78.
Öhman, M. ”Tarkovski ja neuvostoelokuvan dilemma.” Filmihullu, 2/2020, s. 4–7.
Öhman, M. ”Peili-elokuvan vastaanotto Suomessa: Andrei Tarkovski neuvostoelokuvan keulakuvana.” Lähikuva, 32, no. 1 (2019): 27–45. https://doi.org/10.23994/lk.80165
- 1. Peilin alkuperäinen nimi oli Valkea päivä. Kuten Mia Öhman (2021) toteaa KC Karemo -ohjelmassa, yksi nimi-idea oli myös Miksi seisot siellä kaukana, joka olisi tavallaan ollut varsin sopiva.
- 2. Peilin on leikannut Ljudmila Feiginova ja olen monesti pohtinut hänen merkitystään Peilin kudoksen synnyssä.
- 3. Andrei Tarkovski, Vangittu aika (1989).
- 4. Tua Forsström, Tavallisesti Keski-Ruotsissa ei sada lunta lokakuussa, Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (1997, suom. 1998).
- 5. Tarkovskin elokuvien kansalliseen tai kansainväliseen levitykseen suhtauduttiin Neuvostoliitossa penseästi, sillä niiden henkilökohtaisesta, runollisesta ja kaunistelemattomasta aineksesta ei ollut propagandakäyttöön. Lue lisää esim. Öhman (2019).
- 6. Vangittu aika (1989).
- 7. Tarkovski Risto Mäenpään ja Jaakko Pyhälän tekemässä Filmihullun haastattelussa vuonna 1976.
- 8. Ote Peili-elokuvan tekstityksistä (Vähälä & Leffkowitsch 1977/1978).
- 9. Tehdessään viimeistä elokuvaansa Tarkovski ei voinut enää palata Neuvostoliittoon. Hän ikävöi kotimaataan, etenkin sen kulttuuriin kietoutuvaa hengellisyyttä, joka niin sanotusta lännestä uupui. Uhrissa hän halusi käsitellä pyhän ja materiaalisen suhdetta (ks. esim. Tarkovski, 1989).
- 10. Arseni Tarkovskin runo Tua Forsströmin teoksessa Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (1998). Suom. Caj Westerberg ja Pekka Pesonen.
- 11. Ote Peili-elokuvan tekstityksistä (Vähälä & Leffkowitsch 1977/1978.), joihin on käännetty Arseni Tarkovskin runo Ensimmäiset kohtaamiset.
