50 novellia ja muuta asiaproosaa
Judith Schalanskyn taidetietokirjan visuaalisuus ihastuttaa, mutta mitä piilee kauniiden kansien alla?
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas. Viisikymmentä saarta, joilla en ole käynyt enkä tule käymään.
(Atlas der abgelegenen Inseln, 2009.)
Suom. Marko Niemi.
143 s. Poesia 2019.
Kaukaisten saarten atlas on monipuolisen kirjantekijän Judith Schalanskyn palkittu rakkaudenosoitus karttakirjoille ja lukumatkailulle. Teoksen kattamat 50 saarta ovat niin pieniä, etteivät ne usein näy edes pisteinä karttakirjojen mannerkeskeisissä skaaloissa.
Erityisesti teoksen ulkoasua on kehuttu paljon. Se on Suomessakin puhututtanut ja ollut ainakin suosittu kuvauskohde sosiaalisessa mediassa. Vahva kontrasti räikeän oranssin ja vaimeasti sinertävän harmaan välillä vetää katsetta puoleensa. Ulkonäöstä puhuttaessa voisi toisaalta myös mainita johdannon fonttikoon, joka on vähemmän miellyttävää katsottavaa. Huomio tuntuu mitättömältä, mutta fontin koko on erittäin silmiinpistävä. Lukija olisi pienemmässäkin koossa päässyt ihailemaan Schalanskyn suunnittelemia kirjaisimia. Onneksi johdannon jälkeen kirjaisinkoko pienenee, jolloin myös saarten lumoavista kuvauksista pääsee nauttimaan helpommin.
Suomennos jäi edesmenneen Marko Niemen viimeiseksi käännöstyöksi, ja se on uskollinen alkuteoksen suhteellisen suoraviivaisille proosalle.
Teos on jaettu eri saaria käsitteleviin aukeamiin. Oikeanpuoleisella sivulla on piirros meren ympäröimästä saaresta ja vasemmalla joitakin perustietoja, kuten etäisyyksiä ja suppea historiallinen aikajana. Perustietojen alla on saarta koskeva pieni kuvaus tai anekdootti. Niissä piilee Atlaksen todellinen kirjallinen potentiaali.
***
Kaukaisten saarten atlas on kiehtova tapaustutkimus tietokirjallisuuden konventioista ja niiden rikkomisesta. Se on yhtäältä mittauksen ja kartografian rajoitusten alainen, mutta myös vapaa taideteos viidenkymmenen saaren mielivaltaisesta valinnasta lähtien. Erityisen taiteellisia ovat saarten kuvaukset, sillä niiden tyyli ei pyri ylläpitämään tietokirjan informatiivista otetta.
Oikuistaan huolimatta Atlas on tietokirja.
Saarten esittelytekstit sisältävät paljon faktuaalista informaatiota, mutta tietoa ei esitetä systemaattisesti, vaan fokus ja aiheet ailahtelevat tekstistä toiseen. Esittelytekstit eivät myöskään johdattele aiheeseen tai ole erityisen lukijaystävällisiä tiedon esittämisen mielessä. Ajoittain eklektisiltä tuntuvat valinnat koskien sitä, mikä on kunkin saaren kohdalla oleellista tai kertomisen arvoista, ovat yhtä sattumanvaraisia kuin Joulu- tai Pääsiäissaaren nimet. Kuvaukset ovat enimmäkseen anekdootteja, jotka muistuttavat tekstilajiltaan eniten novellia. Novellimainen vaikutelma syntyy vapaista aiheenvalinnoista, joita on selvästi johtanut taiteellinen impulssi, sekä luovasta ilmaisusta, joka ilmenee erityisesti tekstien loppukaneeteissa: ”Kraatereista tuprahtelee silloin tällöin savua, joskin kyse voi olla myös vuorenhuippujen yllä roikkuvista pilvistä.” tai ”Amelia Earhart katoaa päivämäärärajan taakse lennolla kohti eilistä. Meri pysyy vaiti.”
Oikuistaan huolimatta Atlas on tietokirja. Sen sisältämä tieto on faktuaalista, vaikkei se aina ole kaikkein oleellisinta informaatiota tietokirjan kriteereillä. Tekstit paljastavat kustakin saaresta vain pienen fragmentin, kiehtovaksi koetun yksityiskohdan, jonka kautta saarta luonnehditaan. Mukana on välähdyksiä saarten alkuperäiskansojen uskomuksista ja tavoista, elämästä salaisissa sotilastukikohdissa sekä kuvauksia löytöretkeilijöiden ensikosketuksista saariin. Osa teksteistä puolestaan kuvaa erikoisia tapahtumia, kuten harvinaista tulivuorenpurkausta tai ufon valokuvaushetkeä.
Pienet aforismimaiset tai runolliset huomiot värittävät tekstiä ajoittain: ”asumattomilla saarilla asuu valtavasti lintuja”, ”[l]aivoilla julistetaan vallankumouksia ja saarilla eletään utopioita”. Kaiken kaikkiaan kieli ja kerronta eivät kuitenkaan ole teoksessa niin aistikkaita ja runollista kuin usein kuuluu väitettävän. Esimerkiksi pienten rapujensa vuosittaisesta vaelluksesta tunnetun Joulusaaren kuvaus ei ole kielellisesti kovin kummoinen. Se on käytännössä novelliversio luontodokumentista, jota seuraisi mieluummin ruudulta.
***
Atlaksen sisällön satunnaisuus alleviivaa erityisesti historiankirjoituksen sekä matkaoppaiden ja -kertomusten konventioihin sisältyvää rajaamisen välttämättömyyttä. Sen informatiivisuuden taiteellinen vapaus ei saa kyseenalaistamaan itse teoksen sisältöä, vaan tieteellisen kirjoittamisen suhteen luovuuteen.
Internetin aikakaudella maailma ei enää ole samalla tavoin mysteeri.
Jokainen Atlaksen tekstikappale pyrkii taiteelliseen, lähes aforismimaiseen tai tarinalliseen kokonaisuuteen, mikä tilan puitteissa sulkee ulkopuolelleen kaiken muun (oleellisen) saarta koskevan tiedon. Tämä on tuttua erityisesti historiankirjoituksessa, josta Atlaksessa on selkeitä kaikuja. Historian teoriassa korostetaan historioitsijan alati kohtaamaa pakkoa rajata ja täydentää aineistoaan, sekä muodostaa siitä koherentti narratiivi. Historiankirjoitus päätyykin usein seuraamaan perinteistä kaavaa, joka korostaa sotien ja hallitsijoiden viittomia suuria linjoja. Kun tällaisia rajauksia on tehtävä, miksei voisi suurten sotalaivojen sijaan keskittyä hetkeksi vaikka ”pieniin korallieläimiin”?
Myös Schalansky on Atlasta kirjoittaessaan kohdannut monen saaren kohdalla historioitsijan suurimman vihollisen eli aineiston niukkuuden. Joillakin hänen kuvaamistaan saarista on ehkä edelleen käynyt vähemmän ihmisiä kuin kuun pinnalla. Suurimman osan ihmisen historiasta myös kartografia on joutunut tyytymään vähäiseen tietoon, minkä seurauksena keskiaikaisiin karttoihin merkittiin merihirviöitä ja lohikäärmeiden maita. Mutta internetin aikakaudella maailma ei enää ole samalla tavoin mysteeri. Lukija voi Atlaksen selailun ohessa katsoa vaikka satelliittikuvia sen saarista. Teoksen minimalistinen kuvitus on hieno, mutta valokuvat (ja joistakin saarista saatava Street View) ovat kieltämättä kiehtovampia.
Miksei voisi suurten sotalaivojen sijaan keskittyä hetkeksi vaikka ”pieniin korallieläimiin”?
Toisin kuin maantieteilijälle, historioitsijalle ei ole saatavilla satelliittikuvan kaltaista selväpiirteistä ja objektiivista totuutta, jonka hän saattaa löytää. Historiankirjoittaja joutuu luottamaan vajanaiseen ja ajoittaan virheelliseen historialliseen aineistoon, jonka pohjalta hänen on lopulta luotava oma narratiivinsa. Atlaksessa tämä välttämättömyys viedään äärimmilleen, jolloin siinä luovutaan täysin sisällön oleellisuuden etsimisestä. Objektiivisuuden toivottoman tavoittelun korvaava runollinen asenne sallii Schalanskylle aidon ilmaisun vapauden, mutta vapaudestaan huolimatta Atlas ei itsekään välty kaikilta valottamiltaan ongelmilta. Useamman saaren kohdalla esimerkiksi konteksti esille tuoduille alkuperäiskansojen tavoille jää pimentoon yhtä lailla kuin suurin osa kolonialismin pitkästä ja tuskallisesta historiasta.
Teoksen johdannossa Schalansky esittää useita kiintoisia kriittisiä ajatuksia kartografiasta ja maantieteen politiikasta. Hän esimerkiksi kertoo suhtautuvansa ”epäluuloisesti poliittisiin maailmankarttoihin – Ne vanhenevat nopeasti ja kertovat lähinnä sen, kuka hallinnoi mitäkin väriläiskää hetkellisesti.”
Koko planeetan lukuisia saaria tuskin voikaan esitellä muuten kuin eurooppalaisten miesten löytöretkeilyn kautta.
Atlaksessa käsitellään kyllä kolonialismiakin esimerkiksi Diego Garcian saaren kohdalla, mutta ongelmat piilevät yksityiskohdissa: esimerkiksi Amsterdamsaaren todetaan ohimennen olevan ”eksynyt pala Ranskaa”. Johdannossa tekemistään huomioista huolimatta Schalansky lähtee mukaan maiden rajojen kolonialistiseen leikkiin jo saarista antamissaan perustiedoissa. Konventioista irtautuminen on siis teoksessa selvästi rajallista. Atlas on vapaa taiteellisessa mielessä, mutta se ei pääse pakoon todellista historiaa, jonka varaan se hyvässä, pahassa ja kaikessa taianomaisuudessaan rakentuu.
Koko planeetan lukuisia saaria tuskin voikaan esitellä muuten kuin eurooppalaisten miesten löytöretkeilyn kautta. Historiankirjoituksen ikkuna maailmaan on aina rajallinen, mutta Atlas tekee parhaansa puhaltaakseen sen läpi uusia tuulia.
Kaukaisten saarten atlas on ihastuttavan paradoksaalinen taidetietokirja, jossa historia ja maantiede tulevat yhtä aikaa ylistetyiksi ja kyseenalaistetuiksi. Se on poikkileikkaus ajasta, maailmasta ja ihmiselle tuntemattomasta. Jo itsessään taianomaiset saaret ja niiden kiehtova menneisyys arkistoituvat Atlaksessa eräänlaiseksi runolliseksi seikkailunkaipuuksi, jonka ainoastaan luova mielikuvitus voi ihmisessä herättää.
Julkaistu alun perin Murhaballadi-numerossa 5/2020.
