Arvio: Kadonnutta draivia etsimässä

Ulla Donner: Spleenish.

Suom. Sinna Virtanen.

Schildts & Söderströms, 2017.

Ajassa, jossa meidän pitäisi olla kekseliäämpiä, luovempia, ketterämpiä, seksikkäämpiä, älykkäämpiä ja tehokkaampia kuin koskaan, todellisuus on yhä useammin sitä, että lojumme kotisohvalla Netflixin äärellä ja seuraamme tyhjänpäiväisiä mielijohteita internetissä. Miksi käydä dinnereillä, joogaretriiteillä, oluenmaistajaisissa ja kirppiskierroksilla tai hankkia itselleen hienot lihakset? Miten olla intohimoinen ja luova, jos ei vain tee mieli?

Ulla Donnerin (s. 1988) sarjakuvateos Spleenish julkaistiin ruotsiksi viime vuoden keväällä ja suomeksi syksyllä. Graafisena suunnittelijana ja kuvittajana toimivan Donnerin esikoisteos oli tänä keväänä ehdolla Sarjakuva-Finlandian saajaksi.

Kirjan päähenkilö on nuorehko nainen, joka ei ainakaan omasta mielestään osaa mitään erityistä, eikä hänellä ole kenellekään mitään annettavaa. Hän kiertelee bileissä ja avajaisissa, koska niistä saa ilmaista viinaa. Turhautuminen maailmaan, jossa kaikki muut ovat laihoja, luovia ja intohimoisia ja kaikilla on aina joku poikkitaiteellinen proggis meneillään, ajaa hänet aika ajoin lukittautumaan neljän seinän sisälle rypemään itsesäälissä.

Tässä ei muuten olisi ongelmaa, mutta hän tarvitsee rahaa. Rahasta on monenlaista hyötyä: saa vuokran maksettua, ehjiä vaatteita, sosiaalista hyväksyntää ja Rieslingiä. Jotta voisi saada rahaa myöhäismodernissa maailmassa, jossa robotisaatio ja hyvinvointivaltion mureneminen uhkaavat toimeentuloa, ainoat keinot erottautumiseen ovat luovuus ja intohimo. Mutta entä jos kumpikaan ei huvita?

Miksi tehdä asioita vain tekemisen vuoksi, kirjan kertojaminä kysyy symbolisesti juoksumatolla seisten. Tästä kysymyksestä on vaikea päästä yli. Kaiken merkityksettömyydestä on tullut yhä selvempää, mutta silti pitää tekeytyä sokeaksi ja elää elämää, jossa keinoista on tullut päämääriä. Miten manifestoida todeksi hurjimmat unelmansa, jos oikeastaan ainoa, mistä unelmoi, on lautasellinen falafeleja ja ilmainen wifi?

Päähenkilö tuntee ylemmyyttä tyhjän trendihypetyksen perässä juoksevia ihmisiä kohtaan, mutta on samalla kipeän tietoinen siitä, ettei ole itse sen parempi. Hänen henkevyytensä ei yllä ahdistavan tilanteen havaitsemista pidemmälle. Hän kärsii vaikeasta huijarisyndroomasta ja pelkää kehnoutensa paljastuvan muille minä hetkenä hyvänsä, mikä estää häntä edes yrittämästä niin sanottua mukavuusalueensa ylittämistä. Hänen ainoa hyveensä on jättää tekemättä, vältellä sosiaalisia tilanteita ja vetäytyä masentuneeseen energiansäästötilaan, jossa turhaa toimintaa vältellään.

Yhdeksi selitykseksi henkiseen alennustilaansa päähenkilö keksii seksuaalisen jännitteen puuttumisen elämästään. Saadakseen takaisin menettämänsä draivin, hänen pitäisi taata tyydytyksensä heteroseksuaalisen parisuhteen muodossa. Mutta kuinka se onnistuu, kun hän on lakannut siivoamasta kylpyhuonettaan, lopettanut kaiken liikunnan, eikä hänellä ole rahaa? Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta. ”Ei se niin vaikeaa voinut olla. Jopa hyvin epätodennäköiset henkilöt ovat onnistuneet pariutumaan modernina aikana, esim. Josef Fritzl”, hän toteaa. Siis syömään salaattia, kuntosalille vihaamaan läskejään ja profiili tinderiin, jossa kaiken maailman yrittäjä-Juccikset esittelevät sixpackejään kaulasta alaspäin rajatuissa kuvissa. Koko proseduurin kuvottavuus ja välineellisyys on kuvattu hyvin osuvasti.

Sarjakuvaromaanista puhuttaessa on vaikea olla mainitsematta malmölaista feministisen sarjakuvan skeneä (mm. Liv Strömquist, Sara Granér), josta myös Donnerin naseva piirrostyyli muistuttaa. Häntä onkin osin aiheellisesti tituleerattu suomen Liv Strömquistiksi. Kirjassa toistuvat sisältörikkaat, hahmoja ja keskusteluja vilisevät kuva-aukeamat tuovat toisaalta mieleen myös Tove Janssonin kuvakirjat. Liv Strömquistin sarjakuvakirjoissa yksilö usein ikäänkuin katoaa jäljettömiin, koska alistavia ovat nimenomaan kulttuuriset ja poliittiset rakenteet. Siinä missä Strömquistin kirjat muistuttavat eräänlaisia johdantoluentoja feminismiin ja kapitalismin kritiikkiin, Donner pureutuu henkilökohtaisiin kokemuksiin tilanteessa, jossa tuo tieto on jo omaksuttu ja kaikki turhauttaa.

Kuten päähenkilökin toteaa googletettuaan selityksiä ahdingolleen, 1800-lukulainen modernin äärellä tunnetun melankolian sanasto ei täysin sovi tähän tilanteeseen. Nyt ei tykitetä oopiumia, eikä seurata Baudelairea kapakan nurkkaan tai Rimbaudia ojan pohjalle. Spleenin sijaan ollaan ehkä vain vähän sinne päin: spleenish. Jos ei muuta, niin mielikuvissa ahdistuneet fin-de-siecle -kaunottaret ovat aina laihempia. Entisaikojen ihmiset eivät myöskään nykyisten tavoin tarvinneet elävöittäviä harrastuksia, koska heillä oli ”liian kiire viljellä kaskia ja kuolla lapsivuoteeseen”. Nykyajassa sen sijaan sekä harrastukset että ystävyyssuhteet valjastetaan itsen muokkaamiseen yhä tehokkaammaksi informaatiokapitalismin tuotantoyksiköksi.

Donnerin kirja on kuin sukupolviromaani, mutta samanaikaisesti ei tunnu romaanilta ollenkaan. Kirjan kerrontaa ja juonenkuljetusta palvelevat elementit tuntuvat paljolti päälleliimatuilta, tarina kiertää kehää ja loppuu kesken. Loistavan kirjasta tekevät sen visuaalinen puoli, tunnelmien ja olotilojen kuvaaminen sekä nykyelämän yksityiskohdista tehdyt piinaavan tarkat havainnot. Typografisten elementtien käyttö on taidokasta, punaisen painojäljen ansiosta lukukokemus poikkeaa herkullisella tavalla totutusta. Paradoksaalista kyllä, draivin puuttumisesta kertova kirja on mitä suurimmassa määrin älykäs, hauska, oivaltava ja ajan hermolla.