Brokeback Mountain Arkadianmäellä
Katja Raunion toinen kirja on kunnianhimoinen yritys patriarkaatin testamentiksi.
Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa.
469 s. Teos 2020.
Anton Harmajasta, Suomen tasavallan presidentistä 2000–2011, kiertää huhu. Arkistovirkailija kuulee päivälliskutsuilla Harmajan syyllistyneen nuoruusvuosinaan sittemmin täysin unohdettuun raiskaukseen. Huhu saa työnsä äärimmäisen vakavasti ottavan virkailijan selvittämään mitä dokumentaarisia jälkiä oikeudenkäynti on jättänyt. Aineiston pohjalta hän ryhtyy vähitellen täydentämään kuuluisan valtiomiehen elämänvaiheita ruusuisista nuoruudenvuosista aina traagiseen loppuun saakka.
Katja Raunion Sinun päiväs koittaa on avoimen kokeellinen romaani, mikä näkyy jo tekstin ulkomuodossa. Teos koostuu muun muassa kirjeistä, litteroiduista puhelinnauhotteista, erinäisistä asiakirjoista ja 90-luvun lopulta lähtien jopa muutamasta sähköpostiviestistä. Lukuisat yliviivaukset ja mustaukset, litterointimerkinnät ja liitteet tuovat romaaniin postmodernismille ominaisen fragmentaarisen tunnelman. Arkistomateriaalin lisäksi romaania rakentaa arkistovirkailijan referointi ja ajoittain koomisenkin paneutuneet tulkinnat.
Taannoin Runokuussa Raunio paljasti vielä tekeillä olleen teoksensa tekniikasta, että se on eräänlainen lainausten ja palimpsestien kollaasi. Kirjeet ja keskustelut ammentavat materiaalia muun muassa oikeiden presidenttien kirjeistä ja vanhoista sotaoppaista, joiden kieltä ainakin Harmajan isä ja häikäilemätön poliitikko käyttää toistuvasti. Kollaasimaisuus tuo teokseen täysin uuden tason ja palauttaa kokeellisuuden kirjeromaanin ajatukseen, joka sellaisenaan näki kukoistuskautensa vuosisadat sitten.
Vaikka teos koostuu arkistomateriaalista ja sen pohjalta tehtävistä johtopäätöksista sekä teoreettisista, metatasolle asti lipuvasta pohdiskelusta, on kerronta yllättävän visuaalista ja proosa elävää. Esimerkiksi puhelinkeskustelun litterointiin on lisätty huomioita kuten “((Palbitzki yskäisee. Nauhalla ei kuulu ryystämisen ääniä. Palbitzkin puhe ei vaimene evässämpylän pehmentämäksi muhinaksi tai sanoja katkaise kosteat maiskahdukset. On siis pääteltävä Palbitzkin kärsivän vuotavasta henkitorvesta, bakteeri- tai virusperäisestä yskästä, keuhkovaurioista tai kehnosta äänenkäytön tekniikasta.))”. Hahmojen omintakeiset maneerit, kuten Anton Harmajan isän tapa katkaista puhelinkeskustelut kärsimättömästi heti omien hyvästiensä jälkeen, ovat romaanin kerronnassa keskeisessä asemassa.
[K]oko teos on mahdollisesti alkutekijöistään lähtien subjektiivinen. Sama koskee kuitenkin vakiintunutta narratiivia Harmajan elämästä, johon on myös varmasti sisältynyt paljon kuratointia ja isänmaallisuuden huumaa.
Lukuisat valokuvien kuvaukset toimivat runsain sanoin maalattuina kohtauksina, jotka pitkällisyydestään huolimatta onnistuvat elävöittämään staattisesti ikuistetut hetket. Koko romaani on vastaavalla tavalla joukko asiakirjoja, jonka monipuolinen kielenkäyttö ja vaihtelevat kirjoitustyylit herättävät henkiin. Vastapainona eloisille kuvauksille ovat kuitenkin arkistovirkailijan jatkuvat välihuomautukset ja pitkänpuoleiset analyysit, jotka ajoittain hipovat pedanttisuutta ja kuvaavat sellaisina täydellisesti arkistovirkailijan stereotyyppistä olemusta.
Lähteiden monipuolisuus ja dokumentaarisuus herättävät yhtäältä luottamusta. Samalla arkistovirkailijan jatkuvasti esiin nousevan äänen voi katsoa punovan omaa narratiiviaan, ehkä harhaanjohtavastikin. Aina ei ole selvää, yrittääkö arkistovirkailija purkaa vai lujittaa suurmiehen myyttiä – todennäköisesti ei kumpaakaan. Lähtökohtaisesti virkailija esittää faktat puolueettomasti, mutta kirjaan koottu aineisto on hänen valikoimaansa, eli koko teos on mahdollisesti alkutekijöistään lähtien subjektiivinen. Sama koskee kuitenkin vakiintunutta narratiivia Harmajan elämästä, johon on myös varmasti sisältynyt paljon kuratointia ja isänmaallisuuden huumaa. Selvää on, ettei politiikasta puhuttaessa ole olemassa täysin neutraalia ääntä. Vaikka faktat olisivat selkeitä, on puolueettomuuden tuolla puolen valittava vähintään, mitkä näistä faktoista tuodaan esille sekä mitä niistä voidaan päätellä.
Kansallisten kertomusten purkamisen, poliittisen juonittelun ja vallan houkutusten lisäksi romaanin pääteemoihin kuuluvat Harmajan lukuisat etuoikeudet. Aihe on niin tärkeä, että Harmajalla on sille oma uusi terminsä: hän ei ole syntynyt kultalusikka suussa, vaan “menestyksen hattu päässään”.
Romaani käsittelee kaikkia yleisimpiä etuoikeuksia kiinnostavilla tavoin. Esimerkiksi sukupuolten välinen epätasa-arvo heijastuu naisten lähes totaalisena poissaolona romaanin sivuilla.
Kun nuori Harmaja saa harjoittelupaikan isänsä vaalikampanjassa ilman tehtävänimikettä, hän toteaa: ”olihan minulla jo ennestään mainio titteli: poika”. Sukupuoli ei kuitenkaan ole ainoa etuoikeus, jonka Harmaja on saanut osakseen. Rikkaan vaneritehtailijan isinpoika, jonka isä puuttuu jatkuvasti poikansa asioihin ja hoitaa niitä tämän puolesta aikuisiälläkin, päätyy omista toiveistaan huolimatta kuin kohtalon sanelemana presidentiksi – aivan kuin maineella, taloudellis-sosiaalisella asemalla, sukupuolella ja ihonvärillä olisi jonkinlainen yhteisvaikutus yksilön tulevaisuudennäkymiin.
Romaani käsittelee kaikkia yleisimpiä etuoikeuksia kiinnostavilla tavoin. Esimerkiksi sukupuolten välinen epätasa-arvo heijastuu naisten lähes totaalisena poissaolona romaanin sivuilla. Sitä vastoin miehisyyden moniulotteinen kuvailu kannattelee teosta useammassakin juonikuviossa. Eräs keskeisimmistä on Harmajan suhde toimittaja Judas Berglundiin. Harmajan mahdollinen/selkeä bi-/panseksuaalisuus (tai mahdollisesti heteronormatiivisten yhteiskuntapaineiden laajentama homoseksuaalisuus) tuo teoksen asetelmaan äärimmäisen kiinnostavan käänteen: Kutsu minua nimelläsi kohtaa Kekkosen kootut kirjeet. Tai Brokeback Mountain Arkadianmäellä.
Suuri osa teoksen kirjeenvaihdosta on valtiomiehen ja toimittajan välistä. Se on ajoittain yllättävän tunnesidonnaista, vaikka homoeroottisen alavireen epäilys tuntuu ensi alkuun ylitulkinnalta. Raunio onnistuu kuitenkin taidokkaasti ja äärimmäisen monipuolisin vihjein vahvistamaan vähä vähältä epäilyksiä Berglundin ja Harmajan välisestä rakkaussuhteesta. Lopullista varmistusta asialle ei koskaan tule, mikä puolestaan heijastaa nerokkaasti arkistomateriaalin luonnetta ja sen tulkintaan sisältyvää aika- ja kulttuurisidonnaista subjektiivisuutta.
Miesten välisen rakkauden voi nähdä jonkinlaisena miehisyyden ja patriarkaatin kommentaarina. Erityisen terävä on asetelman herättämä ajatus misogyynisestä homopatriarkaatista, jossa ei tarvittaisi naisia lainkaan, etenkin kun huomataan patriarkaatin toimineen pitkään täysin samalla ajatuksella ylpeää homoilua lukuun ottamatta. Mieleen nousee Suomen kansallispyhimys marsalkka Mannerheim, jonka huhuttu homoseksuaalisuus herättää aina kiivaan vastakkainasettelun viheliäisen (tai mikä pahempaa, naisellisen) sodomian ja isänmaallisen sankarillisuuden välillä.
Ihmisen syntymää ei merkitse ensi-itku tai napanuoran katkaiseminen vaan syntymätodistuksen allekirjoitus.
Sinun päiväs koittaa tuo suurmiesten hauraan maskuliinisuuden muiden etuoikeuksien tavoin etualalle ja saa lukijan pohtimaan, miksi menneiden vuosikymmenien homofobisten valkoisten (ja harmaiden) miesten maailma tuntuu niin kaukaiselta, vaikka yhteiskunnan valtarakenteet ovat siinä edelleen tiukasti kiinni.
Arkistovirkailija muistuttaa lukijaa ajoittain myös siitä, että kaikki jättävät nykymaailmassa jälkeensä jumalattoman määrän paperia ja viime vuosikymmeninä ennen kaikkea digitaalisia jälkiä. Teos ei erityisesti pureudu yksityissuojan ja tarkkailun kulttuurin kysymyksiin, mutta se nostaa esiin toistamiseen oman olemassaolonsa mahdollistavan arkistomateriaalin. Näin se saa lukijan tiedostamaan, kuinka ihmisen elämä on pohjimmiltaan dataa. Huomio suhteutuu myös kiinnostavalla tavalla teoksessa esille nousevaan arkistoimisen postmoderniin teoriaan. Ihmisen syntymää ei merkitse ensi-itku tai napanuoran katkaiseminen vaan syntymätodistuksen allekirjoitus. Ihmisen identiteetti kiteytyy passiin tai henkilökorttiin, ja sielu jättää ruumiin vasta kuolintodistuksen nähtyään. Tuntuu myös vahvasti siltä kuin Matleena Papin raiskausta ei olisi lainkaan tapahtunut, ellei arkistovirkailija olisi löytänyt siihen viittaavaa aineistoa.
Arkistot laajentavat kuvaamme Anton Harmajasta, mutta todellisuus, jota arkistot kuvaavat, saa lopulta sekä arkistovirkailijan että lukijan unohtamaan Papin ja raiskaustapauksen suurmiehen elämän levittäytyessä romaanin sivuille.
Kritiikki on julkaistu alun perin Monumentti-numerossa (6/2020).
Katja Raunio on Nuoren Voiman Liiton hallituksen jäsen.
