Ei vain puheenaiheiden vuoksi

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa.

184 s. WSOY 2020

Tommi Melender onnistuu kirjoittamaan tavallisista esseeaiheista tavallisella esseeäänellä harvinaisen vaikuttavasti, "kuin mitään ei olisi tapahtunut".

Poika joka luki Paavo Haavikkoa on rennosti kirjoitettu, hyvässä mielessä kevyt ja yksinkertainen kirja. Se on sanalla sanoen tyylikäs. Tosin ensimmäinen tyylirikko on teoksen nimessä: olisipa se arroganssin uhallakin ilman Paavoa, mitä muuta Haavikkoa kukaan on muka ikinä lukenut?

Kirja on vahvimmillaan omaelämäkerrallisessa esseessä, heikoimmillaan kirjallisuusesseissä. Jälkimmäisetkään eivät ole huonoja, vaan aivan mallikasta Parnasso­-tasoa, mutta ne jäävät jotenkin triviaaleiksi kirjan omaelämäkerrallisten esseiden rinnalla.

Hienoja näistä esseistä tekee niiden tapa puhutella. Enkä nyt tarkoita sitä tapaa, jolla iskelmä joskus puhutteli kansaa tai reipas Mikki Hiiri uutterien kapitalistien sukupolvia, vaan jotain teknisempää. Melender on löytää paikoin jonnekin esseistiikan ytimiin, jossa puhe itsestä sille, joka viitsii kuunnella, ei vaikuta teennäiseltä, provokaatiohakuiselta tai ylipäätään vakuuttuneelta siitä, että tässä on nyt tabunrikonnan meininkiä.

Tabuja ei rikota, ei sinnepäinkään. Jokin on… ihanan tavallisesti. Ei ole vähän onnistua konventiossa niin, että se tuntuu raikkaalta. Ei sen paremmin oikeastaan voi onnistua.

Kun jokin tuottaa näin suoranoloisen efektin, haluan purkaa sen osasiinsa, jotta tajuaisin miten se toimii. Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tapauksessa se on tavallaan hankalaa, koska sen toisen ihmisen tuollaisuuteen tulee muodostaneeksi suhdetta, vaikka ei itse asiassa tiedä edelleenkään tuon taivaallista toisesta. 

Monet Melenderin teksteistä vastaavat kysymykseen ”miten minusta tuli minä”.

Melenderin aiheet ovat juuri niitä, joita nykyessee käsittelee tämän tästä: suhde kristinuskoon, Pentti Linkola, ilmastonmuutos, klassikkokirjat, maskuliinisuus. Essee edellyttää paitsi kirjallisia keinoja puhuttelevuuden luomiseen myös keskustelullisia rakenteita. Aihepiirit ovat siihen otollisia, vaikka minusta ne tuntuvatkin jotenkin itsestäänselviltä. Näistä puhutaan nyt – enkä tarkoita, että Melender kävelisi valmiiseen pöytään kaappaamaan keskustelut, vaan eiköhän esseistillä ole osansa puheenaiheiden luomisessa.

Monet Melenderin teksteistä vastaavat kysymykseen ”miten minusta tuli minä”. Ajatus toistuu kokonaisten esseiden mittakaavassa, mutta myös yksityiskohdissa: ”Minussa heräsi kaipuu löytää itselleni poliittinen koti” (81), ”[m]inua hänen [Houellebecqin] romaaninsa kiinnostavat uskonkaipuun sairaskertomuksina, olenhan kyseisestä taudista toipuva” (31), ”[m]yöhäisteininä löysin Pentti Linkolan” (16). Tämä toistuu myös teoksen nimessä.

Juuri tällaisessa lähestymistavassa esseen kyky antaa tilaa lukijalle on erityisen tärkeä. Miten Melender välttää sen, että esseiden kerronnasta ei tule Linkolan-Haavikon-Flaubertin evankeliumia, joka vaatii lukijalta uskoa? Arvelen, että tämä liittyy Melenderin ymmärrykseen esseetraditiosta: siinä on sellainen keskusteleva tendenssi, joka sallii yksilön ottaa tilansa mutta myöntää sen toisellekin.

Jonkinlaista kulmaa Melenderin ajattelutapaan avaa essee ”Klassikoiden taivas”, joka käsittelee kompleksista suhdetta kirjallisuuden kaanoniin ja klassikoihin. Lähtökohta on samaan aikaan institutionaalinen ja sitä kevyesti kritisoiva että omakohtainen: ”Virityin Flaubertin teosten äärellä sellaiselle taajuudelle, josta oli suora yhteys muistoihini, ajatuksiini ja kokemuksiini” (131).

Ajatus tuokin oikeastaan esille sen subjektikäsityksen, jossa Poika, joka luki Paavo Haavikkoa liikkuu. Politiikka ja uskonto toimivat esseissä jännitteinä yksityisen ja julkisen välillä. Melenderin maailma on hyvin maskuliininen, vaikka hän avoimesti, bell hooksin avulla, irrottautuukin sellaisesta brutaalista arkimaskuliinisuudesta, jolle vivahteet ovat pelkkiä tyttöjen juttuja. Melender tarttuu maskuliinisuuden käsitteeseen ja purkaa sitä hyvin, ja tekee nimenomaan olennaisia havaintoja ja olennaista työtä erilaisten maskuliinisuuksien tunnistamisessa. Silti Melenderin esseet pysyttelevät juuri kulttuurimaskuliinisuuden ytimessä. Ei voi sanoa, että ne loisivat sitä uudelleen, vaan pikemminkin ne avaavat sitä nykyhetkeen. Ja osittain tästä johtuu se, että Melenderin esseiden seurassa on ihan mukavaa.

”Usko edistykseen on uskoa uljaaseen huomiseen kirvelevistä takaiskuista huolimatta. Enää horisontissa ei kajasta Kristuksen toinen tuleminen ja taivasten valtakunta, vaan maallinen yhteiskunta, jossa tieto ja sivistys takaavat ikuisen rauhan ja veljeyden. - -

Tavallisen ihmisen, tuon ahkeran keskiluokkaisen muurahaisen, usko edistykseen on pikemminkin refleksinomaista kuin tunnustuksellista.” (18-19)

Enemmän kuin subjektiivisuuden, essee on minusta subjektienvälisyyden laji. 

Esseetä on pakko katsoa kontekstissa. Melenderin kirjan avausesseessä kerronta syntyy pienistä yksityiskohdista, jotka solmiutuessaan toisiinsa toisintavat esseistiikan maskuliinista traditiota. Samaan maskuliinisuuksien jatkumoon kiinnittyvät muutkin tekstit: Kun kyse on kuolemasta, minäkertojan viitehenkilöinä ovat Seppo Heikinheimo, Houellebecq, Jörn Donner… Kun kyse on lukemisen kerrostumista, nimiesseen mukaisesti puhe on Paavo Haavikosta. Kun kyse on kaanonista, Harold Bloomin arkun päälle rapsahtaa kourallinen kevyttä multaa.

Tämä ei, hyvänen aika, ole mikään call out. Kyse ei ole viasta. Melenderin ei tarvitse tehdä mitään toisin. Mutta tunnistaminen on olennaista, koska vain se tekee tilaa esseistiikan monipuolistumiselle. Melender itsekin problematisoi maskuliinisuutta ja tarttuu bell hooksin teksteihin: ”todella monet pojat ja miehet ovat sisäistäneet ajatuksen, että saattavat jossain vaiheessa elämäänsä joutua turvautumaan henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan todistaakseen mieheytensä.” (90) Muutamaa kappaletta myöhemmin Melender muistuttaa lukijaansa vaivihkaa esseen myötäsyntyisestä subjektiivisuudesta – mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että esseen kertoja puhuu vain omasta puolestaan.

Silti kaikessa julkisessa puheessa yleisistä asioista on yleistävä puolensa, vaikka se ei olisi tarkoituksellista. Enemmän kuin subjektiivisuuden, essee on minusta subjektienvälisyyden laji. 

Esseen (maskuliinisen) tradition hienot piirteet voi ottaa kirjaimellisesti: kyse ei ole meistä, samanlaisista, vaan kyse on sinusta ja minusta, meistä toisina toisillemme. Joku Montaigne ei, kirjoittaessaan poissaolevalle, voinut ymmärtää tekniikkansa yllättävän kauaskantoisia mahdollisuuksia radikaaliin dialogisuuteen, mutta kirjallisuutta eivät synnytä vain kirjoittamisen sisällöt vaan lukemisen tavat ja ne keinot, joilla teksti antaa lukijalleen (ja ne keinot, joilla lukija on valmis särkemään tekstin omat suositukset).

Lukijan ja tekstin jännite on herkullinen ja ristiriita todellinen, ja välillä se vuotaa esiin. Melender toteaa että suurin osa hänen lukijoistaan on keski-ikäisiä naisia. Se taas johtuu siitä, että heitä (tai, no, meitä) suurin osa kaikista, melkein kaikkien kirjojen, lukijoista on.

Kerronnan tekniikka on hämmästyttävä, ja teksti niin varmaa itsestään, ettei sen tarvitse hakea impaktia.

Lukijamassa hurmataan vetoamalla keski-ikäisten naisten älyyn, mutta todellinen arvostus etsitään (kirjoittavilta) miehiltä. Tämä on sosiaalinen tosiseikka, jota havainnollistaa herkullisesti Melenderin humoristinen ja  hieman epäuskoinen kertomus siitä, miltä Matti Mäkelän henkilöstä huokuva miehuullisuus tuntui. Ilmassa oli mittelön tuntua, omituisella kierteellä.

Melender kirjoittaa niin hyvin, että nämä vyöhykkeet muuttuvat irtonaisiksi, ikään kuin ne olisi helpompi huomata. Hänen aihepiirinsä eivät juuri minulle ole erityisen antoisia, mutta sitä hauskempi onkin huomata, ettei kirjallisuus typisty käsittelemiinsä aiheisiin (kuten valtavirtajulkisuudesta voisi päätellä).

Ei siis se, mitä Melender sanoo, vaan miten! Luen Poika joka luki Paavo Haavikkoa uudestaan vain nähdäkseni siirtymät, tunnesävyjen muutokset, huumorin piilot ja yleisen ja yksityisen tason siirtymät uudelleen. Eräs minulle tärkeimmistä prosaisteista on yhdysvaltalainen Joan Didion, joka kirjoittaa näennäisen yksinkertaisesti. Kun lukee vaikkapa Maagisen ajattelun aikaa, teksti saattaa vaikuttaa dokumentaarisen läpinäkyvältä ja yksinkertaiselta, ikään kuin olisi nukkunut näkemättä unta, hengittänyt hajutonta ilmaa tai nielaissut vähän sylkeä huomaamattaan. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kerronnan tekniikka on hämmästyttävä, ja teksti niin varmaa itsestään, ettei sen tarvitse hakea impaktia. Ja parhaimmillaan Melender tavoittaa jotain tästä itsestäänselvyyden tilasta.