Andersudde/Ahvenanmaaa, Åland.
Thesleff Soininen
Kaiku, 1891.

Erään taiteilijan omakuva

Arvio
|
Sanni Purhonen
|

Pirkko Soininen: Ellen.

189 s. WSOY 2018.

 

Pirkko Soinisen fiktiivinen Ellen Thesleff (1869–1954) -päiväkirja Ellen, kuvaa taidemaalarin kehitystä tämän toisessa kotikaupungissa Firenzessä vietettyjen ajanjaksojen kautta. Sivumääräisesti tiiviin teoksen skaala ulottuu vuoden 1894 nuoresta aloittelijasta lähes seitsemänkymppiseen naiseen vuonna 1939. Kirja on osa laajempaa buumia, tuleehan taiteilijan syntymästä ensi vuonna kuluneeksi 150 vuotta. Soininen itse mainitsee teoksensa lopussa Hanna-Reetta Schreckin, jonka kirjoittama elämäkerta Minä maalaan kuin jumala (Teos 2017) nousee luontevasti romaanin rinnalle, jos taiteilijaan tutustumista haluaa jatkaa vielä syvällisemmin. Mutta mitä omaperäistä sitten on juuri Soinisen Ellen-muotokuvassa?

Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen edistyksellisen luovan yksilön ja samalla päämäärätietoisen naisasianaisen kuvaus. Ellen haluaa taiteilijaksi, eikä hän taivu sukupuoleltaan elinaikanaan odotettuun muottiin. Kulttuurikodissa näitä haaveita ei suinkaan lakaista maton alle vaan kannustetaan. Varsinkin kirjan alussa jo edesmennyt isä tai hellemmin pappa on ollut kaikille tyttärilleen tärkeä tukija, jota tämän tästä muistellaan haikeana.

Naisen aseman kapeus turhauttaa Elleniä niin, että siihen palataan jatkuvasti – viestin tehokkuuden kannalta kenties jopa turhan toistuvasti. Toisaalta, kaikki asiat eivät ole puolessatoista vuosisadassakaan kummemmin muuttuneet. Tilanne on varmasti todellisuudessakin mietityttänyt aikansa lahjakkuuksiin kuulunutta tekijää, joka koki seksististä vähättelyä, eikä aina saanut myöskään kriitikkoja puolelleen.

”Mikseivät miehet kehrää, leivo, pane olutta, kaitse lapsia, luuttua ja hoida karjaa, mutta naiset kelpaavat avuksi heinätöihin, kaskenpolttoon ja ojien kaivuuseen? Miksi miehiset ominaisuudet ovat hyveitä ja naiselliset eivät? Siinä missä miesten taide on voimakasta, syvällistä, rehellistä ja persoonallista, on naisten taide teennäistä, pinnallista, epäitsenäistä ja avutonta. Ja kun kriitikko ihastuu naismaalarin työhön, hän kuvaa sitä mieheyteen liitetyillä käsitteillä. Niin nurinkurista.” (s. 133.)

Kenties myös taiteilijoille ominainen epävarmuus näkyy riveillä, joilla Suomen ”takapajuinen taidekenttä” saa useaan otteeseen kuulla kunniansa. Maamme ensimmäiseksi ekspressionistiksikin tituleerattu Thesleff halusi tarjota katsojalleen väriä ja tunnetta synkkien aikojen vastapainoksi. Toisinaan arvostelijat eivät pitäneet tällaista tyyliä kyllin kantaaottavana, vaikka taiteilija sai elinaikanaan kiitostakin.

Rakkaan papan ja mamman ohella myös Thesleffin sisarukset tukevat ehdoitta toisiaan ja tämän yhteyden kuvaus on tärkeä osa romaanin kokonaisuutta. Siinä missä suuret maailman mullistukset – kuten Euroopassa kytevä maailmansota – kuitataan usein muutamilla sivulauseilla, Ellen on nimenomaan sisään katsova ja yksityisyyden tunnun tavoittava teos. Perheenjäsenten ja ystäväpiirin elämä – parisuhteet, työ, vanheneminen ja kuolema – ovat arkisen draaman suuria käännekohtia.

Kirjan loppupuolella varsinkin Gerda-siskon tärkeys korostuu, sillä herkkä taiteilija tarvitsee käytännön läheisemmät tukijansa. Epäsovinnainen arki, niukkuus ja kädestä suuhun eläminen nousevat toistuvasti esiin. Hoikassa kunnossa pysytään niin, että hameet pyörivät päällä. Toisaalta yksittäisillä ruuilla myös herkutellaan kirjassa kuvauksen tasolla, kun syödään vaikkapa viikunoita, valmistetaan kanaa tai punaviini virtaa. Kesää kuvataan makeudessaan marengiksi tai huoneen valoa munankuoren valkoiseksi. Firenzen tunnelmallisuus, värit, hajut ja maut, on tavoitettu ja yhdistetty toisiinsa uskottavasti.

Yksityinen voi olla myös äärimmäisen traagista ja läheisten yllättävät menetykset heijastuvat maalauskankaalle. Teoksen tapahtuma-aikoja varjostavat paitsi sodat, Ellenin perheessä myös ennen kaikkea sairaudet. Nuorikin ihminen saattaa menehtyä äkisti esimerkiksi lavantautiin. Kuolevaisuuden ja elämän haurauden tuntu leimaa koko tarinaa. Naisellinen ”hulluuteen lankeaminen” eli rakkaussuhde teatteritaiteilija Gordon Craigiin (1872–1966) toki mainitaan. Se tuntuu lopulta kuitenkin vain tylsähköltä alaviitteeltä olennaisemmassa tarinassa, joka kuvaa Ellenin omaa kehitystä.

Kaikkein tärkeintä on tietenkin taide. Runoilijanakin tunnetun Soinisen kieli tavoittaa onnistuneesti Ellenin maalauksiin siirtyvän intohimon erilaisine tyylillisine kausineen. Maalaukset muuttavat muotoaan tekijänsä elämän ja ympäristön mukana.

”Vaikka väri olisi vain marraskuisen Helsingin kalpeaa ja kitsasta valoa, valkoisen kaupungin ylle lankeavaa harmaata hohdetta ja väsynyttä valohämyä kattojen yllä, on se siltikin väriä. Minä etsin värejä, mutten minä niitä paletiltani etsi, vaan sydämestäni, sen pienistä liikahduksista.” (s. 165.)

Thesleffin tauluja toivoo pääsevänsä näkemään heti kirjan luettuaan.