Feminististä lihan ilotulitusta
Inger-Mari Aikio
69 čuoldda − 69 pylvästä
Suom. Inger-Mari Aikio ja Helena Sinervo
151 s. DAT.
Inger-Mari Aikion seitsemäs runokirja 69 čuoldda − 69 pylvästä rikkoo saamelaisrunouteen liittyviä mielikuvia. Teoksen suomeksi ja pohjoissaameksi julkaistut runot eivät kuvaa pohjoisia tunturimaisemia, luonnonläheistä elämäntapaa tai kolonialismin karua historiaa, vaan antavat häpeilemättömän äänen säästelemättömän lihalliselle naiseudelle, jossa mikään halun tai seksin muoto ei ole mahdoton. Janoava ihmiskeho tuoksuineen, hyllyvine muotoineen ja ääntelevine aukkoineen piirtyy runoteoksesta elävästi ja kursailematta. Värikkään lihallisuuden lomasta kuultaa länsimaista naisihannetta ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa kritisoiva feministinen ääni. Niin naisiin kohdistuvat luonnottomat ulkonäkövaatimukset, naisen ja miehen seksuaalisuuden epäsuhtaiset normit kuin myös vanhenevaan naiskehoon liittyvä kulttuurinen inho nousevat tarkkanäköisen ironian kohteiksi.
Aikion tuotannossa naiseuden ja seksuaalisuuden kuvaus ei ole uutta, vaan jo hänen esikoisessaan Gollbiekkat almmi dievva (1989, ”Taivas täynnä kultatuulia”) käsitellään naisen ja miehen välistä eroottista latausta. Aikio on julkaissut pääosan teoksistaan pohjoissaameksi mutta kääntänyt myös suomeksi kaksi runokirjoistaan. Monikielisyys on leimallista saamelaiskirjallisuudelle − iso osa siitä on pohjoissaamenkielistä, mutta sitä julkaistaan hieman myös pienemmillä saamen kielillä ja suomen lisäksi norjaksi, ruotsiksi ja toisinaan venäjäksi.
Janoava ihmiskeho tuoksuineen, hyllyvine muotoineen ja ääntelevine aukkoineen piirtyy runoteoksesta elävästi ja kursailematta.
69 čuoldda − 69 pylvästä käynnistyy prologilla, jossa puhuja haaveilee kaikkien sadan kokemansa miehen kokoontumisesta luokseen. Muistot, kosketukset ja kehon eritteet ovat lomittuneet ajan saatossa: ”tunteiden, miesten siemenet / sameutuneet sata kertaa / sekoittuneet sata kertaa / sata sarvensa tiputtanutta”. Prologista käynnistyy sukellus seksuaalisuuden kirjavaan, toisinaan hekumalliseen, toisinaan kovin turhauttavaan todellisuuteen, jossa nainen on joskus härnäävä ja itsetietoinen ottaja, joskus eturauhasvaivoista kärsivän ukkomiehen rakastaja, välillä orgasmia teeskentelevä tunnollisuutensa uhri, jota piiskaa tarve täyttää miehen halut oman nautintonsa kustannuksella. Jo ”Ensimmäinen verenluovutus”, prologia seuraavaa neitsyyden menettämisen kuvaus, muistuttaa, että makuukamarissa taru on usein totuutta ihmeellisempää: ”vinkaisen kun ratkot minut / et edes huomaa / alat jyystää / unelmieni täyttymys, / siis onko todella”.
Aikion runojen sisältöä hallitsevat seksi ja sen mahdollistava elävä, kömpelö ja ylistettävä ihmiskeho, jonka osista erityisesti fallos saa osakseen paljon sanailua: ”pili, pippeli, kikkeli / pikku reppana / toki pirtsakka / kuin pässikaritsa”. Kuvallinen ilmaisu ja seksin ja kehollisuuden suorasukainen, lakoninen esittäminen vaihtelevat runojen säkeissä: ”nahallinen sukeltelee kurkussa / yhtäkkiä alkaa sykkiä / patoutunut keväinen teno / roiskit kasvoilleni / melkein silmään.” Hetkittäin genitaalikuvaston ja hienostumattomien vertauskuvien rehevä viljely vaivaannuttaa, mutta Aikio vaikuttaa venyttelevän hyvän maun rajoja tietoisesti ja siten muistuttavan, että tällaiseenkin runous, myös saamelaisrunous, taipuu. Sunná Valkeapään aistikas kuvitus vahvistaa teoksen yleiseroottista tunnelmaa.
Pääasiassa Aikion runoissa on äänessä miesten kanssa seksuaalisuuttaan toteuttava hetero-oletettu nainen, mutta teosta ei silti ole aiheellista syyttää kapeasta ihmiskuvasta tai kohtuuttomasta heteronormatiivisuudesta: runojen joukkoon mahtuu myös naisrakastajaansa ylistävä naispuhuja, miesten välisen aktin sisältävää kolmenkimppaa sekä transvestiittimies naisen syvän halun kohteena. Vaikka seksuaalisuuden ja sukupuolisen ilmaisun moninaisuus jää pieneen ja ehkä hieman päälle liimattuun osaan, on pyrkimys heteronormatiivisen kuvaston rikkomiseen tärkeä ele.
Aikion estottoman eroottiset runot edustavat valtavirrasta poikkeavaa runoutta saamelaisrunouden kentällä, joka kuitenkin on jo ennestään monipuolinen, muodostaahan runous saamelaiskirjallisuuden elävimmän lajin yhdessä lastenkirjallisuuden kanssa. Yhteiskunnallisuus ja kriittisyys, Aikionkin runoteoksessa näkyvät keskeiset piirteet, eivät ole saamelaisrunoudessa uusia ilmiöitä: Pohjoisen kolonialismi, saamelaisiin kohdistettu assimilaatio, on ollut 1900-luvun saamelaisrunoudessa yleinen aihe. Runouden kautta on jaettu ja käsitelty kollektiivisia traumoja, kuten saamelaislapset omasta kielestä ja kulttuuristaan repäissyttä koululaitosta ja asuntolaelämää, jossa lapset joutuivat kasvamaan erossa vanhemmistaan ja kodistaan. Useat runoilijat, kuten saamelaisrunouden kenties tunnetuin nimi Nils-Aslak Valkeapää, ovat myös käsitelleet tuotannossaan länsimaisen kulttuurin ja saamelaisen elämäntavan välistä ristiriitaa, ja nuoremman runoilijasukupolven edustaja Niillas Holmberg kuvaa tasapainottelua saamelaisen ja suomalaisen identiteetin välillä. Ekologinen kantaaottavuus on ollut saamelaisrunoudessa yksi yhteiskunnallisuuden muoto – runouden yleistä aihetta, pohjoista luontoa, on kuvattu ympäristöeettisin äänenpainoin.
Aikion teoksen keskeinen kehys, naiseus, ei ole saamelaisten naisrunoilijoiden käsittelyssä uusi aihe. Paitsi Aikio jo aiemmissa runoteoksissaan, naiseutta on sanoittanut terävänäköisesti ja monen sukupolven näkökulmasta esimerkiksi Rauni Magga Lukkari. 69 čuoldda − 69 pylvästä siis sekä ottaa pesäeroa saamelaisesta runouteen että kiinnittyy siihen.
Aikion estottoman eroottiset runot edustavat valtavirrasta poikkeavaa runoutta saamelaisrunouden kentällä, joka kuitenkin on jo ennestään monipuolinen, muodostaahan runous saamelaiskirjallisuuden elävimmän lajin yhdessä lastenkirjallisuuden kanssa.
Vaikka Aikion runoteos ei korosta saamelaisuutta, saamelaisuus ilmenee teoksessa häivähdyksittäin, esimerkiksi pohjoiseen luontoon ja elämäntapaan liittyvän kuvaston runsaana hyödyntämisenä ja ajoittaisina viittauksina saamelaiseen perinteeseen. Runossa ”Pintava” verrataan nykyistä länsimaista naisihannetta ja Saamenmaassa vallinnutta kauneuskäsitystä: ”ennen saamenmaassa / olisin ollut kaunein / punaposkinen ja pyöreä / uhkea ja muodokas // nykymaailmassa / liian pyylevä / liian vankka / suorastaan läski”. Kuten saamelainen kieli ja elämäntapa, myös saamelainen naisihanne on assimiloitu valtakulttuuriin.
Saamelaisen runouden juuret juontavat joikuperinteestä, jota kirjallisessa muodossa esitteli ensimmäisen kerran Johannes Scheffereuksen teos Lapponia (1673). Myös tämän päivän saamelaisrunoudessa joikuperinne elää vahvasti, sillä saamelaisen nykyrunouden konkreettisen ja aforistisen haaran katsotaan ammentavan joikuperinteestä, jolle oli ominaista tiivis kieli. Aikion kielessä konkreettisuus saa välillä väistyä metaforisuuden tieltä, eikä ilmaisu useimmiten tyydy aforistisen tiiviiksi, mutta 69 čuoldda − 69 pylvästä kiinnittyy joikuperinteeseen siinä mielessä, että länsimaisen naisihanteen kritisoinnin ja lihan ilojen kuvauksen lisäksi se käsittelee yhdestä näkökulmasta Lapponiankin joikuja hallinnutta ikiaihetta, rakkautta, jonka eräs ilmenemisväylä on vapaassa, seksuaalisuudestaan nauttivassa kehossa. Teoksen päättävä runo ”Irti” ilmentää tätä – se näyttäytyy seksuaalisen vapauden riemullisena kuvauksena, josta paistaa rakkaus elämään ja puhujan mahdollisuuteen toteuttaa itseään ja moneen suuntaan avautuvaa kiintymystään kahlitsemattomasti: ”avaan luukut ja / pirskottelen kevyttä iloa / nautiskelen anteliaasta elämästä // olen kokonaan sinun / kun olen kanssasi / mutta vain silloin // olen myös hänen / ja hänen ja hänen ja hänen / ja sitten taas sinun”.
Aikion runoteos ei ole poeettisesti erityinen tai tuo naiseutta ja naisen seksuaalisuutta koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun mitään sinänsä uutta, mutta saameksi tai suomeksi ei ole liiaksi julkaistu runoja, jossa naisen halu ja kehollisuus sekä niitä koskevat kulttuuriset käsitykset tulisivat käsittelyyn näin konstailemattomasti. 69 čuoldda − 69 pylvästä vahvistaa saamelaisen ja pohjoismaalaisen runouden asemaa rohkeana ja kantaaottavana kirjallisuutena, johon kaikki ihmisyyden ulottuvuudet, löyhkäävätkin, ovat tervetulleita.
Lähteet:
Mattila, Hanna (2015): "Saamelainen runous eilen ja tänään." − En laske, en koskaan. Kokoelma saamelaista runoutta. Toim. & suom. Kaija Anttonen. Inari: Kieletär.
Ahvenjärvi, Kaisa (2018) Esipuhe. – Tuulisolmut. Valikoima saamelaista nykyrunoutta. Suom. Kaisa Ahvenjärvi. Helsinki: Poesia.
