Herra yksinäinen hajoaa
Runoilija Katharine Kilalean omaperäinen esikoisromaani tähtää ei-tietämiseen.
Katharine Kilalea: OK, herra Field.
(OK, Mr Field, 2018) Suom. Erkki Vainikkala.
200 s. Poesia 2022.
Kaunokirjallisuuden mielletään usein kehittävän lukijan empatiakykyä ja toisen tunnistamisen taitoa. Katharine Kilalean romaanissa OK, herra Field tapaamme tunne-elämältään niin lattean henkilöhahmon, herra Max Fieldin, että hänen asemaansa on likimain mahdotonta samaistua.
Romaani oli ilmestymisvuonnaan 2018 epätyypillinen esikoinen. Se ei liene erityisen omakohtainen eikä kerro identiteettitarinaa. Se ennemminkin häiritsee ja pakenee identiteettejä – niin minäkertojan kuin itse teoksen.
Runoilla aloittanut Kilalea alkoi tutkia proosan mahdollisuuksia jouduttuaan runoilijana umpikujaan. Suomentaja Erkki Vainikkalan jälkisanojen mukaan Kilaleaa vaivasi runojen omakohtaisuus, niiden tapa väistämättä läpivalaista tekijänsä, ja hän koki asettuneensa runoissaan liian ”tietäväksi”. Jo romaania edeltäneissä runoissa ”tunnistettava yhtenäisyys muuttuu nopeiden havaintojen ja mielikuvien, kuultujen keskustelunpätkien ja oman sisäisen sanailun peräkkäisyydeksi”.
Tapaamme tunne-elämältään niin lattean henkilöhahmon, herra Max Fieldin, että hänen asemaansa on likimain mahdotonta samaistua.
OK, herra Field julkaistiin ensin kolmessa jaksossa The Paris Review -lehdessä, ja se ilmestyi kirjana perinteikkään Faber & Faberin kustantamana. Nyt romaanista saatu suomennos on nautittavan tarkka ja perehtynyt, kuten jo suomentajan laaja jälkikirjoitus osoittaa.
Kilalean epämusikaalinen proosa on hauskaa ja hämmentävää. Jotkut Vainikkalan käännösvalinnat pyöristävät suotta Kilalean tietoisen tylsää ilmaisua. ”Syksy saapui ja avasi syksyn väripaletin” on huomattavasti lyyrisemmin ja lämpimämmin todettu kuin ”autumn arrived with a general spray of autumn colour.” Lauseesta haihtuu myös romaanin lävistävä absurdi huumori.
*
Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Kilalea (s. 1982) asuu Lontoossa. Hänen oma tarinansa kulkee siis päinvastaiseen suuntaan kuin romaanin minäkertojan, keski-ikäisen Max Fieldin, joka muuttaa Lontoosta Etelä-Afrikkaan.
Herra Field asuttaa yhtä Le Corbusierin kuuluisan Villa Savoye -rakennuksen kopioista. ”Veden tutkimisen talo” on rakennettu meren äärelle Kapkaupunkiin. Modernin arkkitehtuurin helmi – tai sen kelpo jäljitelmä – tarjoaa ryhdikkäät, joskin ilmeettömät puitteet Fieldin krooniselle yksinäisyydelle.
Field on konserttipianisti, jonka viimeiseksi epäonniseksi esitykseksi jää Chopinin Sadepisara-preludi. Hän eläytyy liikaa Chopinin tarinaan ja alkaa soittaa mekaanisen raivokkaasti. Konsertin jälkeen hänen ranteensa murtuu junaonnettomuudessa Lontoossa, ja pianistin ura on ohi. Vakuutusrahoilla hän ostaa maineikkaan jäljitelmätalon itselleen ja vaimolleen Mimille, joka jättää Fieldin kohta muuton jälkeen.
Aviosuhde on viileä ja enemmän tai vähemmän kuollut, mutta Mimin lähtö hämmentää Fieldiä silti. Ainoita kiinnekohtia poissaolevaan vaimoon on tämän muistikirja. Mimin merirunot, tai kliseet, kuten Field tekstit arvioi, jättävät miehen etsimään vastauksia meren ääreltä. Luonto ei vastaa, mutta meren sinänsä merkityksettömän aaltoilun katsominen herättää Fieldissä halun kirjoittaa, aivan kuten se nostatti runoilun tarpeen Mimissä aikaisemmin.
”Toisinaan, kirjoitin, kun katson merta ja se näyttää niin yksitoikkoiselta, että en voi olla aivan varma edes olemassaolostani, niin – ja tunsin taas läsnäoloni. Seison tässä ajatellen näitä outoja filosofisia ajatuksia, kirjoitin, ja jonkinlainen onnen tunne valtasi minut, tai ehkä lohdun, ikään kuin meitä olisi äkkiä kaksi, ikään kuin se että kirjoitin ajatuksiani muistiin olisi tapa pitää itselleni seuraa.”
Vaikka katkelma on koko romaanin tapaan ytimeltään ironinen, Kilalea tavoittaa kirjoittamisen – ja eksistenssin – kaksinaisuuden vilpittömän oivaltavasti. Kirjoittaminen on ei-tietämistä: poissaolon ja tyhjyyden kohtaamista niin, että yksinäisyys hälvenee hetkeksi.
*
Field on minäkertoja, joka hahmottaa kokemuksiaan ja havaintojaan välillä lakonisesti, välillä polveilevammin, mutta aina viileästi. Fieldin sisäiseen puheeseen livahtaa huolta ja hellyyttä vasta kun hän alkaa ajatella kaappaamaansa koiraa, johon on rakastunut.
Etäisyys lukijaan korostuu kerronnan kaksinaisuudessa: se jakautuu merkillisesti hän- ja minä-kerrontaan. Kuin kertova ”hän” käyttäisi kokevaa ”minää”. Tai toisinpäin.
”Katsoin itseäni niin tiiviisti ja niin kauan että, kuten tapahtuu väsyneenä tai kun on tuijottanut itseään jonkin aikaa, aloin nähdä itseni etäältä kuin olisin ollut joku muu. Näyttääpä hän surulliselta, sisäinen ääneni pohdiskeli. Näyttääpä hän surulliselta tuossa seistessään. Ketä hän suree? Tai mitä?”
Romaanin kivijalka muodostuu läheisyyden ja etäisyyden sekä läsnäolon ja poissaolon teemoille. Field on eroottisesti ja pakkomielteisesti kiinnostunut Hannah Kallenbachista, jolta on ostanut talonsa. Hänen mielensä täyttyy arkkitehdin lesken analyyttisestä ja toisaalta rauhoittavasta puheesta, ja hän alkaa seurata tätä pienen etäisyyden päästä. Vaikka välimatka säilyy, ei tilanne ole millään muotoa sosiaalisesti hyväksyttävä. Lopulta Field sieppaa Kallenbachin asunnon lähettyviltä koiran, josta tulee hänen uusi asuinkumppaninsa.
Field kamppailee rajojensa kanssa. Häneltä vaikuttaa puuttuvan taito luoda ja ylläpitää suhteita ihmisiin ja muihin eläviin. Hän on umpimielinen ja outo, mutta samalla häntä ajaa halu päästä niin lähelle toisen olennon tai taideteoksen – musiikkikappaleen, rakennuksen, naisen, koiran – salaisuutta kuin mahdollista.
Fieldin sisäiseen puheeseen livahtaa huolta ja hellyyttä vasta kun hän alkaa ajatella kaappaamaansa koiraa, johon on rakastunut.
Toive on yleisinhimillinen mutta itsessään mahdoton, ja ylilyötynä perverssi ja sosiaalisia sopimuksia rikkova. Toisen mieleen, tarinaan tai fyysiseen tilaan tunkeutuminen on rike, joka voi eristää muista lopullisesti.
Arkkitehtuurin, taiteen ja ihmissuhteiden sopimukset ja rakenteet tähtäävät läheisyyden kasvattamiseen ja vaalimiseen, mutta yhtä lailla ne saattavat tuottaa erillisyyttä. Kilalean romaanissa musiikki ei vapauta tai yhdistä muihin ihmisiin, kuten se potentiaalisesti tekee. Chopinin preludi karkottaa Fieldin kuuntelijat, ja yksin soitettuna teos sulkee hänet yhä syvemmälle itseensä.
”Se syö ihmistä, sanoi Hannah Kallenbach, jos joutuu olemaan sillä lailla yksin tuntikausia, kuukausia, vuosia... Jos on viettänyt niin paljon aikaa yksin jossain huoneessa, niin kyllä sen ymmärtää, jos ajan mittaan alkaa uskoa ettei huoneella ole muuta tarjottavaa kuin yksinäisyyttä.”
Fieldin lapsuusmuistot ovat kolkkoja. Oboesta haaveillut lapsi sai äidiltään pianon, ja pianonsoiton harjoittelu vei häneltä kaiken liikkumatilan. Musiikki oli pianohuoneeseen suljettu suoritus, iloton velvollisuus, johon Field jo nuorena sidottiin. Myös varhaisia masturbointikokemuksia rytmitti metronomin napsutus.
*
Kilalea on nimennyt Thomas Mannin järkälemäisen Taikavuoren (1924) tärkeimmäksi vaikuttajakseen romaanikirjailijan urallaan. Hän on sanonut ihailevansa modernistikirjailijoiden kunnianhimoista tapaa käsitellä olemassaolon suuria kysymyksiä, kuten rakkautta, kuolemaa ja elämän tarkoitusta. Tätä projektia OK, herra Fieldkin omalla tavallaan peilaa.
Taikavuorta tavataan lukea symbolien kautta. Kilalean romaanissa räikeällä korostuskynällä alleviivattua symboliarvoa saavat tilat, huoneet ja rakennukset, erityisesti Fieldin jäljitelmätalo ja naapuriin nouseva tornitalo.
Suomentaja Vainikkala kiinnittää huomiota romaanin arkkitehtonisiin ideoihin. Rakennukset avaavat ja rajaavat kokemusta ruumiillisesti ja mielikuvien kautta. Field saa oivalluksia olemisestaan katsellessaan naapuritalon myrskyssä romahtanutta, tyhjää ja puolivalmista tornia.
Arkkitehtuurin, taiteen ja ihmissuhteiden sopimukset ja rakenteet tähtäävät läheisyyden kasvattamiseen ja vaalimiseen, mutta yhtä lailla ne saattavat tuottaa erillisyyttä.
”Sillä äkillisesti torni paljasti minulle jotakin, ei sanoin vaan hahmoina – – sain yhtäkkiä silmiini oman sisukseni tavalla, jolla en aikaisemmin ollut kyennyt sitä näkemään.”
Tyhjine ytimineen tornista on tullut ontto, jättiläismäinen roskapönttö. Romaanin tarjoama lohtu on tyhjyyden käsittämistä eksistentiaalisesti tyydyttävänä. Field kokee puutteen antoisana ja uutta avaavana.
”Tuotti mielihyvää ajatella ruumista, jossa kuten naisen ruumiissa oli vapaata tilaa, tila johon saattoi laittaa kaikenlaista.”
OK, herra Fieldin huumori on kriittistä ja kumouksellista. Se paljastaa fallisten ja maskuliinisten mielikuvien ja ideoiden sisältä feminiinisiä mahdollisuuksia.
