Maaria Ylikangas
vaaleansininen munankuori ruskeassa maassa

Ihminen ja luonto sisäkkäin - Katja Seudun ja Hanna Tuomisen runot todistavat luontorunouden monipuolisuudesta  

Arvio
|
Tatu Pajula
|

Uusi luontorunous valottaa ihmisen ja luonnon liukuvaa suhdetta. Tatu Pajulan kritiikissä Katja Seudun ja Hanna Tuomisen kokoelmat. 


Katja Seutu: Jäätyväinen. 66 s. WSOY 2019.


Hanna Tuominen: Kaikki vesi kädellä. 101 s. Aviador 2020.

 

Katja Seudun Jäätyväinen ja Hanna Tuomisen Kaikki vesi kädellä  käsittelevät kummatkin maapallolla elävien suhteita sekä luovan työn ja todellisuuden yhteyttä. Näitä aiheita yhdistävinä tekijöinä ovat veden olomuodot sekä meren uutta luova, mutta toisaalta mitassaan pelottava hahmo.

Seudun Jäätyväinen on ilmaisultaan monimuotoista ja -mutkaista. Välillä vain muutama sana koristaa muuten tyhjää sivua ja välillä taas monet eri puhujaäänet ja tekstiviitteet kilpailevat huomiosta saman runon sisällä. Aiheet liikkuvat maapallon tilan, metamorfoosin, uuden ja vanhan taiteen, arkisten havaintojen sekä kirjoittamisen itsensä seuduilla nopeasti ja arvaamattomasti. Ympäristön ja ihmisen samankaltaisuus erottuu kuitenkin tärkeimpänä: ”aurinko viiltää peltoa / eikö koske sinua / se mikä peltoa” (14‒15). Ihmisen vastuu maailman tuhoamisesta korostuu selvästi.

Maapallon eliöiden rajat eivät ole Jäätyväisessä selviä. Puuta kuvataan hän-pronominilla, lehdellä on kasvot ja japanilaisen puupiirroksen koton soittaja kukkii kauniisti. Taloon kasvanutta puuta ei kaadeta, vaan sen oksille muutetaan asumaan ja lemmikkipöllöt määräävät omistajiensa reviirin.

Onko luontokirjoittaminen siis jotenkin toivotonta?

 

Kokoelman puhuja toteaakin osuvasti, että ”on luonnollista / että ihmisen läpi / näkyy sininen taivas / Ei ole tavallista / että näkyy.” (62). Vaikka maapallon olioiden samanlaisuus ja samanarvoisuus olisi luonnollista, se ei ole tavallista. Tähän samankaltaisuuteen pääseminen on vaikeaa etenkin kielen avulla, sillä kuvattu ympäristö on teoksessa kieltä vastaan. Linnut astelevat tekstin yli ja voikukka kasvaa, missä haluaa, vaikka sitä sanotaankin roskakasviksi. Onko luontokirjoittaminen siis jotenkin toivotonta? Pitäisikö olla vain hiljaa ja kuunnella? Vai ovatko juuri teot ja etenevä liike tärkeitä, kuten Jäätyväisen puhuja sutkauttaa: ”En olekaan nyt kuulolla vaan liikkeellä” (55).

Teoksen puhuja lähtee ”kuulostelemaan jäätyväisen ääntä” (11) ja kysyy myöhemmin jäältä neuvoa kuunnellen sen narahtelua. Vesi jäätyneenä on uhkaava voima, joka voi murskata kaiken alleen laajentuessaan. Jäätyväinen kuvaa, kuinka talvella jää hajottaa veteen jääneitä puita. Samalla se on kuitenkin toisessa olomuodossaan nesteenä elämänvoimaa palauttava eliksiiri, joka elvyttää lepakonpoikasia ja pussieläimiä sekä tulee kyynelinä ihmisten silmiin, jotka pyytävät ympäröivältä elämältä anteeksi omia tekojaan.

Meren, järven tai muun vesistön ääreen palataan aina tärkeinä aikoina Jäätyväisessä. Se on paikka häkeltymiselle, myrskyn mittaamiselle, ajatuksille ja mittakaavan etsimiselle sekä itsensä näkemiselle. Jää katsoo teoksessa puhujaa, joka on apeutunut, ja tämä ymmärrys omasta apeudesta on mahdollinen vain jään peilin kautta.

Nyt on maapallon aika, kuten Jäätyväinen hienosti muistuttaa.

Onko kaikki kuitenkin liian myöhäistä tai väärään aikaan tehtyä? Tämä tuntuu olevan Jäätyväisen päähuoli. Puhuja sanoo kirjaavansa ympäröivän maan ääniä ”väärässä paikassa väärään aikaan” (35). Vaikka kieli sytyttääkin elämän pyörän liekkeihin, kuten teos lainaa Jaakobin kirjettä, onko tuo tuli liian kelmeä vaikuttamaan? Voiko runoilla pelastaa maailman? Jäätyväinen jättää kysymyksen ilmaan maapallolaisten ratkaistavaksi, mutta tekee sen kuitenkin hyvin ja ilman pakottavaa tarvetta vastaukseen. Ilmaan jää myös toiveikas lause: ”mailm on gaunis kummingi” (59). Niin on myös Jäätyväinen. Teos säilyy sellaisena, mutta entä maailma? Jäätyväinen puhuu myös suloisensurullisesti kauniista asioista kauniina, silloin ”kun ei ole niiden aika” (9), kuten lumesta muuten sulaneessa tienvarressa. Ehkä kieli ja sillä luotu kirjallisuus voivat kuitenkin määritellä uudestaan sen, minkä aika on ja minkä ei. Nyt on maapallon aika, kuten Jäätyväinen hienosti muistuttaa.

 

Myös Hanna Tuomisen esikoiskokoelma Kaikki vesi kädellä yhdistää veden eri olomuotoja toisaalta uutta elämää synnyttäväksi ja toisaalta sitä tuhoavaksi voimaksi. Lumilinna sortuu päälle, jää pettää alta ja eläimen poikanen syntyy mereen, joka antaa sinne uskaltavalle uuden rytmin.

Meri liittyy myös kokoelman puhujan kipuiluun pianon soittamisesta ja vaikeudesta luoda musiikkia sekä taidetta yleensä. Teoksen puhuja kertoo meren kuohunnasta sisällään sekä pianonsa uppoamisesta meren syvyyteen. Kun puhuja etsii soitintaan mereltä, hän etsii samalla omaa kadonnutta luovuuttaan. Piano on tavallaan uponnut hänen itsensä sisään, koska hän on itsekin merta. Luovuuden lukko löytyy siis sisimmästä.

Se on villi ja maailmaa ravisteleva, samoin kuin taiteellinen ilmaisu.

Ei-inhimillinen on lähellä myös Kaikki vesi kädellä -kokoelmassa, mutta se saa erityispiirteekseen yhteyden musiikkiin, taiteeseen ja luovaan työhön. Runojen puhujan flyygelistä hyppää jänis kesken esityksen ja loikkii häiritsemään yleisöä. Se on villi ja maailmaa ravisteleva, samoin kuin taiteellinen ilmaisu. Ne eivät kummatkaan halua asettua kaavoihin, vaan juoksevat vapaina ja valloittamattomina, odotuksia vastaan ja selityksen yläpuolella.

Ihminen on ympäröiville kanssaeläjilleen kuitenkin lopulta liikaa. Jäniksen ruumis löytyy autotien varrelta. Samalla eläimen yhteys musiikillisen ilmaisun ailahtelevuuteen korostuu. Välillä puhuja kertoo, että ”siirtelen huoneiden kokoisia ääniä, vasaroin niistä taloa. … Sellaista, jossa elää maltti / ja mielenrauha.” Välillä luomisvimma taas kuihtuu ja jäniksen juoksu katkeaa. Silloin ”siirtelen tulitikkuaskin kokoisia ääniä, nakutan onnetonta / hökkeliä.” Joskus taas edes mitättömät sävelet eivät tule: ”en saa tehdyksi edes vähää, yötä päivää tyhjää” (26).

Ahdistus taiteellisen ilmaisun vaikeudesta vie Kaikki vesi kädellä -teosta varmalla tahdilla eteenpäin. Puhujan motivaatio on selvä: ”Pakko pysyä pinnalla” (27). On pakko luoda, pakko soittaa, pakko kirjoittaa. Vaikka jänis on kuollut, vaikka flyygeli on saastuneen ja jätteisen meren pohjalla, on pakko yrittää luoda. Puhuja on jo luopumassa toivostaan painajaismaisen meren keskellä, kun hän vihdoin pääsee takaisin musiikin luo.

Hän löytää ”Kaksi vaeltajaa, parivaljakko a ja e / aamu ja ilta, kvartti ja kvintti / ne ovat minussa” (82). Hän löytää kadonneen ääniparin itsestään, jolloin meren olemus muuttuu. ”Meri on pelkkä kevyt etydi / pienen pieni amme” (80). Meri on yksinkertaista, teknistä opettelua, sorminäppäryyden harjoittelua. Samalla se on näyttämönä suuremmalle luovalle teolle – syntymälle: ”Puristunut nyrkki avautuu helläksi; sellaiseksi, johon lintu lentää, kun sädehtii siemenestä pyöreä maha …” (99).

Kaikki vesi kädellä saa meren monet ilmeet esiin. Se on syvänä ja tummana ahdistava ja pakottava lopun maa, jonka pohjassa lepäävät roskan lisäksi niin luovuus kuin onnellisuuskin. Toisaalta se on myös tuttu, kirkas ja huvittava lätäkkö, alkumeri ja koti. Nämä kaikki meren ominaisuudet Kaikki vesi kädellä yhdistää kekseliääksi kokonaisuudeksi, joka laineiden heittelemänä pystyy silti pitämään katseensa suuntatähdessään.

Inhimillinen muuttuu puiksi, linnuiksi ja jäniksiksi ja toisin päin.

Jäätyväinen ja Kaikki vesi kädellä onnistuvat kumpikin yhdistämään vaikeasti yhdistyviä asioita samaan elämänpyörteeseen. Ihminen ja tätä urhoollisesti elättänyt elinpiiri, jota luonnoksikin kutsutaan, on joskus nähty erillisiksi, mutta teokset todistavat kauniisti, ettei näin ihan ole. Inhimillinen muuttuu puiksi, linnuiksi ja jäniksiksi ja toisin päin. Ei ole me ja ne, vaan ainoastaan me. Vastakkainasettelu ja mystifiointi, jota minäkin olen tämän arvostelun aikana luonut ihmisen ja muun maailman rajapintojen välillä, on väärä lähtökohta.

Asiallisempaa, ja varmasti myös todempaa, olisi puhua maapallon asukkaista ilman ääripäihin vieviä termejä inhimillisestä ja ei-inhimillisestä. Jäätyväinen ja Kaikki vesi kädellä pystyvät merkittävän runouden tapaan tarjoamaan tämän kaikkea syleilevän ja kaiken mukaan ottavan kannan tyrskyissään. Voisin siis lopuksi kirjoittaa vertauksen samassa veneessä olemisesta, mutta näiden kahden vaikuttavan teoksen teemoihin sopivasti puhun mieluummin samassa meressä olemisesta. Ehkä kirjaimellisesti sitten muutaman vuosikymmenen kuluttua.

 

Teksti on alunperin ilmestynyt Nuoren Voiman Magia-numerossa (2/2020). Voit tilata Nuoren Voiman kotiisi tästä.