Peter Hujar
PeterHujar

Julkinen aivo - Susan Sontagin laaja elämäkerta esittelee epätodennäköisen amerikkalaisjulkkiksen

Arvio
|
Antti Hurskainen
|

Benjamin MoserSontag: Her Life. 

816 s. Penguin Random House 2019.

Susan Sontag on Suomessa akateeminen marginaalinimi, mutta Yhdysvalloissa valtakunnanjulkkis. Uusi massiivinen elämäkerta yrittää tulkita tulkintoja vastustaneen hahmon kirjojen takaa.

Helsingin Sanomat uutisoi viime lokakuussa tutkimuksen, jossa selvitettiin lapsille valehtelemisen vaikutuksia. Vanhempien esittämät perättömät uhkaukset ja lapselle tärkeiden tietojen pimittäminen altistavat sosiaalisille ongelmille. Singaporelaisessa kyselytutkimuksessa selvisi myös, että valehtelun kohteeksi joutuneet lapset valehtelevat luultavasti myös omille lapsilleen: ”Heillä oli enemmän häiritsevää käyttäytymistä, häpeän ja syyllisyyden kokemuksia, itsekkyyttä ja taipumus muokata toisia ihmisiä”.

Kirjailija, kriitikko, aktivisti, elokuvaohjaaja ja humanisti-intellektuelli Susan Sontag (1933–2004) oli viisivuotias, kun hänen isänsä Jack kuoli. Äiti Mildred kertoi tyttärelleen asiasta kuukausia myöhemmin. Mildred meni uusiin naimisiin, mistä Susan sai kuulla vasta seremonian jälkeen. Isoisän kuolemastakin informoitiin ohimennen. Kun Mildred alkoholisoitui, äitiään jumaloinut Susan joutui kannattelutöihin. Julkisivu ei pysy pystyssä itsestään, saati totta puhumalla.

Viisitoistavuotiaan Sontagin päiväkirjasta löytyy luonnos hautakivitekstiksi: ”Here Lies (as she did throughout life) Susan Sontag 1933–195?”

Sontag jatkoi sepitteellistä elämäänsä puoli vuosisataa kauemmin kuin teininä ennusti. Päiväkirjoja, joissa Sontag omien sanojensa mukaan ”luo itseään”, on jo julkaistu. Elämäkerturi Benjamin Moserilla (s. 1976) on tutun materiaalin ohella ollut käytössään yksityistä kirjeenvaihtoa kuten Sontagin sähköpostiarkisto. Moser – jonka ansioluettelosta löytyy jo Clarice Lispector -biografia – on myös haastatellut lähipiiriä asianmukaisen kattavasti.

Sontag on definitiivisyyteen pyrkivä järkäle. Perusjännite rakentuu yksilöllisten patologioiden ja julkisen persoonan välille. Mekanismi ei ole omaperäinen: joka toinen elämäkerta vannoo paljastavansa ”ihmisen myytin takaa”.  Harva kohde on kuitenkaan tehnyt jakautumisestaan yhtä ohjelmallista kuin Susan Sontag. Moser puhuu Sontagista ja ”Sontagista” raskain, kohteensa artikuloimin perustein.

Jos Sontag eläisi ja lukisi suomalaisia kulttuurijulkaisuja, hän pitäisi kritiikkini aloitusta ikävänä. Myös Moserin teoksen kaltainen monumentti herättäisi kysymyksiä kulttuurikriitikossa, joka saarnasi 1960-luvulla ”tulkintaa vastaan”. Jos ja kun on niin, että Susan Sontag on taideteos, Andy Warholin ja Annie Leibovitzin kuvaama ikoni, pitääkö selityksiä etsiä lapsuudesta? Pinta riittää, sivut ovat millimetrien syvyisiä.

”Tulkintaa vastaan” -esseensä lopussa Sontag esittää kuuluisan toiveen: ”Hermeneutiikan sijaan me tarvitsemme taiteen erotiikkaa.” (Suom. Ville Luoma-aho. Nuori Voima 4–5 / 2009) Sontagille uskollinen elämäkerturi ja elämäkerran kriitikko paneutuisivatkin vain performoituun, loisivat ”Sontagin erotiikkaa” ja vaikenisivat juoppoäidistä.

Onneksi Moser rohkenee liputtaa tulkinnan puolesta ja hyödyntää traditionaalisen biografian menetelmiä. Juuri Susan Sontagin kaltainen luikertelija-esteetti hyökkää tulkintaa vastaan – ymmärrettävästi. Omasta kellarista löytyy liian pelottavaa tavaraa. Sinne Moser laskeutuu, taskulampun kanssa, vaikka uuskritiikin perilliset ärsyyntyisivät.

Freud kelpasi maalitauluksi. 1960-luvun puolivälin kumouksellinen mentaliteetti kannusti kentän laidalla: sikariäijä kumoon!

Niin: kellari, id ja Sigmund Freud. Moser muistuttaa nuorimpia lukijoitaan siitä, miten 1900-luvun läntinen taide ja itseymmärrys näyttäisivät toisenlaiselta ilman Wienin tohtorin sanastoa ja tapauskertomuksia. Sattuvaa onkin, että Sontagin ensimmäinen kirja käsittelee Freudia. Vielä sattuvampaa eli kivuliaampaa lienee se, että Freud: The Mind of the Moralist (1959) julkaistiin Sontagin silloisen puolison Philip Rieffin nimissä. Moser asettuu tukemaan käsitystä, jonka mukaan Freud-teos on käytännössä Sontagin kirjoittama. Rieff niitti maineen ja otti vastaan myyntitilitykset. David-pojasta käyty huoltajuuskiista sentään kääntyi nuoren äidin hyväksi.

Vuonna 1966 ilmestynyt esseekokoelma Against Interpretation merkitsi Sontagille läpimurtoa. Rieff-tapauksen tappiot hyvitettiin moninkertaisesti. Moserin viehkon tulkinnan mukaan kirjan nimen voisi yhtä hyvin laittaa muotoon Against Freud. Raskauttavimmat palautukset perhedraamaan tehdään psykoanalyyttisen hybriksen vallassa. Moser leikittelee jopa oidipaaliasetelmalla: kuinka äitiään rakastanut lapsi kehittää pakkomielteen isähahmoa kohtaan ja haluaa tappaa tämän. Sontagilla ei ollut oikean elämän isää kumottavanaan, ja koska kaikki hänessä oli älyllistä, Freud kelpasi maalitauluksi. 1960-luvun puolivälin kumouksellinen mentaliteetti kannusti kentän laidalla: sikariäijä kumoon!

Moser istuttaa Sontagin tekstuaalisen ruumiin sohvalle ja palaa varhaisiin merkintöihin. Keskenkasvuinen Susan ihmettelee ja välttelee kehollisuuttaan. Ihannetilanteessa Sontagilla ei olisi vartaloa vaan pelkkä ajatteleva mieli. Moser kohdistaa teini-Sontagiin male gazensa ja painottaa tämän häikäisevää kauneutta. Kyse on puberteetista saakka ollut ”Sontagista”, hahmosta, joka päättää koulua vaihdettuaan ryhtyä suosituksi. Sama persoona poseeraa myöhemmin Time-lehdessä ja antaa kuvauttaa syövän runtelemaa kehoaan. Kun liha ja luut eivät ole samalla tavalla totta kuin muilla, niitä on vaivattomampi hyödyntää julkisuudessa.

Silti yksityinen Susan Sontag eli vartalossaan 71-vuotiaaksi. Moserin esimerkit ovat hämmentäviä. Sontag sai lapsen 19-vuotiaana eikä ollut kuullut, että synnyttäminen sattuisi. Hän oli luullut lapsivettä virtsaksi ja ihmetellyt, miksi kätilöt eivät poistaneet tuskia. Moser painottaa, että synnytyskertomus on yksin Sontagin: naisen, joka halusi hengeksi tai korkeintaan aivoksi. Aikuisella iälläkin Sontag yllättyi, kun kuukautiset alkoivat, ja joutui Vietnamin matkallaan vaikeisiin hygieniaongelmiin. Sontagin piti myös kotonaan tehdä muistilappuja, jotta peseytyminen ei olisi unohtunut.

Hänellä oli parempaa tekemistä. Moser käsittelee Sontagin työtapoja ja -rutiineja harmillisen kursorisesti, mutta ääriviivoistakin erottaa paljon. Nukkuminen oli vastenmielistä, ja Sontag väitti pärjäävänsä parilla tunnilla. Kun työpäivät venyivät kellon ympäri, amfetamiini auttoi jaksamaan. Nykyaikaisella lastensuojelulla saattaisi myös olla sanottavaa 1960-luvun nuoren yksinhuoltajan arjesta ja juhlasta. David hääräili omiaan, Sontag kirjoitti, laittoi pojan nukkumaan, lähti ensi-iltoihin ja palasi aamunkoitteessa. Läsnä ollessaan Sontag teki Davidista pikkuälykköä eikä esimerkiksi suostunut lukemaan tälle lastenkirjallisuutta. Homeroksella ja Dantella mentiin.

Kun Sontag kirjoittaa syövästä, hän väistelee omia kokemuksiaan ja hyökkää metaforaa vastaan. Kun aiheena on Sartre, syntyy vain vaivoin verhottua omakuvaa. Sontagin tuotanto noudattaa omanalaistaan paljastamisen ja vetäytymisen logiikkaa, eikä, kuten Moser osoittaa, lukija voi tietää, viitataanko Sontagiin vai ”Sontagiin”. 1980-luvulla Sontag valitteli agentilleen, että ei saa haluamaansa romaania kirjoitettua, koska ”this Susan Sontag -thing” vie kaiken ajan ja tilan.

Muotokuva ja Dorian Gray ovat etäisyyksistä huolimatta kytköksissä toisiinsa.

 

***

 

Kun meillä puhuttiin Vesa-Matti Loirin meskaliinistondiksesta, Benjamin Moser kiersi Yhdysvaltoja kertomassa Susan Sontagin elämästä. Sontag on kotimaassaan saanut osakseen laajan vastaanoton, noussut puheenaiheeksi ja aiheuttanut vastalauseita. Täkäläisestä näkökulmasta älykköelämäkerran kansansuosio vaikuttaa oudolta. Sontagin teoksia on käännetty hajanaisesti, eikä esimerkiksi Against Interpretationia voi lukea kokonaan suomeksi. Nuoren Voiman vuoden 2009 Sontag-numero paikkaa pahimpia aukkoja. Pohjolan Susan Sontag on joka tapauksessa akateeminen ja kokoaan pienempi nimi. Yhdysvalloissa puhutaan julkkisikonista, matalan ja korkean välisestä sillasta, kappaleesta 1900-luvun kuuminta kulttuurihistoriaa.

Jasper Johns oli luonnostellut maailmankuuluja töitään seiniin – jotka Sontag, ehkä parisuhdeonnea muistellen, maalautti uudelleen.

Sontag on teos nimenomaan stadionluokan Sontagista. Moser pyrkii olemaan yleistajuinen kipurajoille saakka. Paikoin hänen lukijaa holhoava ja leimallisen amerikkalainen nuottinsa häiritsee, valtaosin ei. Tekstikeskeisempää Sontag-analyysia janoavat pettyvät kunnes ymmärtävät, että elämäkerta on väärä paikka etsiä. Sontag on itsekin esseemuodon, pitkän ja lyhyen, taituri. Hänen kirjallinen projektinsa pakenee kokonaisselitystä. Sontag elää, kun joku, ehkä yliopistossa, ottaa hänen valokuvausanalyysinsa tai camp-merkintänsä työn alle. Benjamin Moser ei halkaise kovaa ydintä mutta selvittää laitamat, kellarit ja ullakot niin perusteellisesti, että Sontag on jatkossa erottamaton osa ”tätä Sontag-juttua”.

Moser saa avattua 1900-luvun loppupuolen amerikkalaista ja eurooppalaista kulttuurihistoriaa esittelemällä Sontagin ystäviä ja seurustelukumppaneita. Erillisille historiallista kontekstia antaville osioille ei synny tarvetta. Andy Warhol, Joseph Brodsky, Jackie Onassis, Camille Paglia… Sontagiin tavalla tai toisella liittyneiden suurnimien lista on mittava, ja Moser tekee parhaansa yhdistääkseen pisteet. Lukija saa paitsi kattavan kulttuurieliittikartaston, myös herkullisia juoruja.

Suhde kuvataiteilija Jasper Johnsiin päättyi nopeasti, mutta Sontag sai jäädä asumaan Johnsin entiseen asuntoon. Johns oli luonnostellut maailmankuuluja töitään seiniin – jotka Sontag, ehkä parisuhdeonnea muistellen, maalautti uudelleen.

Yksityisen Susanin julmat tendenssit hahmottuvat suhteessa valokuvaaja Annie Leibovitziin. He elivät parisuhteessa, ja Leibovitz auttoi keski-ikäistynyttä kirjailijaa myös rahallisesti. Silti Sontag saattoi letkauttaa juhlatilanteessa, että Annie tässä on ”tyhmin ihminen, jonka tiedän”. Moser ei aivan onnistu perustelemaan, miksi Leibovitzin elämää ennen hänen ja Sontagin tapaamista tulee käsitellä oman päälukunsa verran. Toki Rolling Stone -lehti ja John Lennon, jota Leibovitz ahkerasti kuvasi, uhkaisivat muuten jäädä teoksen ulkopuolelle. Ja koska Leibovitz oli Sontagin elämän rakkaus, Suuren Kertomuksen lait velvoittavat Moseria.

Sontagia voi moittia teksti- ja elokuva- mutta ei persoonakriittisyyden puutteesta. Etenkin teoksen loppua kohden Moser onnistuu piirtämään kulissien takaisesta Sontagista inhorealistisen kuvan. ”Rakastin Susania”, kommentoi #MeToon kaatama lehtimiesystävä Leon Wieseltier, ”mutta en pitänyt hänestä”. Sontagin destruktiivinen käytös syvensi yksinäisyyttä, josta hän kärsi läpi elämänsä. Wieseltier näkee kammioituvassa Sontagissa yhtymäkohtia Marilyn Monroehen, ”joka ei onnistunut hankkimaan treffejä lauantai-illaksi”.

 

***

Sontag vakiinnutti asemansa intelligentsian kärjessä alle kolmekymppisenä. 1970- ja -80-luvuilla status paisui, kunnes historiallinen romaani Tulivuoren rakastaja (1992) toi Sontagille myös kaivattua kaupallista menestystä. Moser kiteyttää Sontagin vaikutusvaltaa ilmauksella ”the worlds most authoritative blurber”. Kehuva sitaatti Sontagilta oli suurenmoinen kunnianosoitus. Huomio ei liity ainoastaan yhdysvaltalaiseen kirjajulkisuuteen. Sontag on esseehistorian suuria esittelijöitä. Kun Elias Canetti palkittiin Nobelilla, englantia puhuvassa maailmassa lähinnä Sontag oli kirjoittanut hänestä. Hän nosti W. G. Sebaldia ja Roberto Bolañoa yhden naisen etujoukoissa. Esseet Cioranin, Weilin ja Bergmanin kaltaisista monumenteista kuuluvat myös Sontagin parhaimpiin.

Jos pitäisi valita Dostojevskin ja Springsteenin väliltä, venäläinen kirjallisuus veisi voiton. ”Mutta minun ei tarvitse valita.”

Hienovirittynyt, korkeasti moderni maku, joka ei vieroksu vaan tarvitsee ”alhaista”. Siinä Susan Sontagin ohittamattomin perintö, kaikkialta hänen tuotannostaan säteilevä perussuhtautuminen. ”Muistiinpanoja campista” (1966. Suom. Kyösti Niemelä. Nuori Voima 4–5 /2009) saattaa lainausmerkkeineen ja banaalin tajuineen olla Sontagin omakohtaisin kirjoitelma. Uudella vuosituhannella, napit korvissa Kansalliskirjastossa, on helppo kadottaa perspektiivi Sontagin kulttuurikriittisten kirjoitelmien edelläkävijyyteen. Raja-aitojen kaataminen oli mahdollista 24/7 lukevalle, kirjoittavalle, katsovalle, kuuntelevalle ja analysoivalle piripäälle, jonka tahtokaan ei kunnioittanut rajoja.

Moser siteeraa haastattelua vuodelta 2001. Emeritavaiheeseen siirtynyt Sontag painottaa, että korkeakulttuuri on kasvattanut hänet. Suhde kaanoniin on uskollinen ja ironiasta vapaa. Ei lainausmerkkejä tähän! Jos pitäisi valita kahden rakkauden, Dostojevskin ja Springsteenin väliltä, venäläinen kirjallisuus veisi voiton. ”Mutta minun ei tarvitse valita”, Sontag naurahtaa. Eikä valitsemattomuus ollut valikoimassa kauan ennen Sontagia.

 

***

1960-luvulla oli vaikea olla yhdysvaltalainen intellektuelli kommentoimatta Vietnamin sotaa. Ajalleen tyypillisen vasemmistoretoriikan omaksunut Sontag matkusti Kaukoitään. Matka Hanoihin (1968) kuvaa etuoikeutetun tuskaa ja vierautta viihdyttävästi, mutta kommunistisen järjestelmän estoton kannatus luisuu sietämättömyyksiin. Moser huomauttaa, että muutaman korttelin päässä hotellista, jossa Sontag fiilisteli ja kirjoitti, kidutettiin amerikkalaisia sotavankeja. Robert Silvers käyttää Sontagin asenteesta ilmausta ”tietoinen sokeus”. Sontag itsekin häpesi Hanoi-selontekoaan, kun sota loppui.

Runnellussa Sarajevossa, Beckett keppihevosenaan, Sontag saattoi olla kokonaan hyvä, pelastaa maailman ja saada nimikkoaukion.

Sontagin suhde kohteensa aktivismiin on ambivalentti. Moser ei halua tai osaa painottaa, kuinka paljon heikommin Sontag kirjoittaa kolmannesta maailmasta kuin porvarillisista taideaiheistaan. Toisaalta elämäkerta juhlii 1980-lukulaisen ”tolkun Sontagin” syntyä. Ex-kommunisti alkoi julkisesti kritisoida reaalisosialismin perintöä – antamatta armoa Reaganille. Ehkä ystävyys Joseph Brodskyn kanssa aukoi silmiä.

Silti: Vuonna 1993 Sontag saapui piiritettyyn Sarajevoon ja toteutti paikallisten kanssa Beckettin näytelmän Huomenna hän tulee. Moser nostaa produktion Sontagin taiteenfilosofiseksi riemuvoitoksi. The Guardianin Peter Conradin epäilyyn on kuitenkin helppo yhtyä. Moser päästää asemastaan kiinnostuneen kulttuuri-ikonin helpolla. Sontagin kuultiin vertaavan itseään Jeanne d’Arciin. Runnellussa Sarajevossa, Beckett keppihevosenaan, Sontag saattoi olla kokonaan hyvä, pelastaa maailman ja saada nimikkoaukion.

Susan Sontag haudattiin Pariisin Montparnasselle pyhiensä yhteyteen. Seremonia oli pienimuotoinen, eikä 15-vuotiaana luonnosteltua hautakivitekstiä käytetty. Vaikka valehtelija ei aina muistanut ”valehdella”, on ilo muistaa lainausmerkit. Moserin Sontag sisältää ne sekä paljon, paljon muuta. Kuvahaku sanalla ”runsaudensarvi” johtaa camp-henkisiin tuloksiin.

 

Antti Hurskainen