Tony Hisgett, Wikimedia Commons
meri

Kaksi erilaista esikoiskirjaa menevät sinne, minne vain runoudella on pääsy

Arvio
|
Aleksi Wilenius
|

Maiju Pohjola luottaa pelkistettyihin säkeisiin luodatessaan sukupolvien jatkumoa, Laura Tressel proosanpätkiin tarkentaessaan elämän ja kuoleman rajalle.


Maiju Pohjola: Lautuma. 75 s. Aviador, 2020.

Laura Tressel: Hengitys. 76 s. WSOY, 2020.

Maiju Pohjolan esikoisrunokokoelma Lautuma istahtaa nykyisten rajojen päälle, muistuttaa vanhasta. Sen runot ovat helposti lähestyttäviä mutta moniulotteisia, tiiviydessäänkin täynnä tunnetta: ”täältä näkee kauas / vastapäiseen seinään asti // kuinka jonot tyhjyyteen / parsivat jalkakäytävät / ja poliisi löytää paikalle / kadunkulman noutokeittiöön // toisen kerroksen asukkaat / eivät ymmärrä sulkea verhoja”.

Tärkeintä ovat rajat. Seksuaaliset rajat, sukupuolirajat, koskemattomuuden rajat; sukupolvirajat, suhderajat, maalaisuuden rajat; kansalaisrajat, rajoitteiden rajat, ajatusten rajat… Maailma koostuu rajoista. 

Lautuma lähtee tutkimaan rajan käsitettä niin ajan, paikan kuin mielen rajojen kautta, ja etenkin ylisukupolviset kokemukset, kuolema ja traumat nousevat esiin. Puhujan vanhempi on vainaa ja läsnä Lautuman sivuilla, kuvat kietoutuvat pitkälti lapsuudenkotiin. 

Kokonaisuus on ennen kaikkea ehyt, yhtenäinen. Kliininen muodon varjelu, vakaa ilmaisu ja yhdenmukaiset kuvat muodostuvat teoksen selviksi vahvuuksiksi. 

Lapsuudenmaiseman tautologisuudesta huolimatta teoksen kieli on koukuttavaa. Melodiset vahvuudet tuovat mieleen Ilpo Tiihosen: ” - - luomet voi painaa / multaan, hikeen, nurmiin, lantaan, kylkiin, takaoven / halkovakoon”. 

Runojen tiivis muoto sekä laaja sanasto tuntuvat konventioita arvostavalta, mikä luo kokoelman aiheisiin osuvasti kiinnittyvän tunnelman. Kuolema ja kauneus ovat yhtä aikaa läsnä. Teoksen tyyli – joka ei koettele runouden alati taipuvia aitoja – tukee Pohjolan otetta näkökulmaan.

Kokonaisuus on ennen kaikkea ehyt, yhtenäinen. Kliininen muodon varjelu, vakaa ilmaisu ja yhdenmukaiset kuvat muodostuvat teoksen selviksi vahvuuksiksi. 

Toisaalta: runot vaihtuvat mutta aika ajoin tuntuu, että kyse on samasta tilanteesta eri tavoin luonnehdittuna. Kokoelma piristyisi, jos kuvat olisivat yllätyksellisempiä – nyt Pohjola on jäänyt hieman omien rajojensa sisään. Vaikka aiheet, muoto ja kieli pysyisivät samankaltaisina, kehittämällä kuvia yllätyksellisempään suuntaan kokoelma saisi lisää liikettä ja syvyyttä; näin ollen myös Pohjolan ajattelun uudet, versovat suunnat pääsivät paremmin esiin. 

On kuitenkin kaikkinensa ilahduttavaa huomata, että Pohjola luo miellyttävää runoutta sukupolvien välisestä suhteesta, jossa niin hyvät kuin pahat asiat jahtaavat aina seuraavaa sielua. Teoksen teema koskettaa lukuisia ihmisiä päivittäin. Lautumaa lukiessa voikin miettiä rajojaan: historiaa, kuolemaa ja mielen rajallisuutta kaiken edessä.

Pohjolan tekstin rytmisyys, muoto ja melodisuus kiepauttavat Lautuman yli nykypäivän raja-aidoista, vähemmän kokeellisille kentille sekä poeettisesti että temaattisesti. 

” … luutuma, pilke, maidonmakeat jalkasi / polvistun, suutelen // nämä railot // läpikotaisin”

***

Laura Tresselin esikoiskokoelma Hengitys vetää sisäänsä runoutta mutta puhaltaa ulos proosaa. Teokselta toivoo rohkeampaa hyppäämistä veden allekin. 

Hengitysilma kulkee sivuilla läpi kokoelman. Tämän lisäksi aiheina esiintyvät meri, ilma ja vesi – merenneitokin, rajaolento, ilmestyy motiivin kaltaisena elementtinä muutamaan kertaan. Sinällään myös Hengitys on eräänlainen tutkimus rajoista: sisään- ja uloshengittämisestä, pinnasta ja syvyydestä, elämästä ja kuolemasta.

Happi on kaikkialla läsnä, ja ihminen sen orja: ”en voi päättää, että lopetan hengittämisen / en voi päättää, että jatkan hengittämistä”.

Teoksen fragmentaarinen rakenne kuljettaa tekstiä kuin lyhyet henkäykset. Parin säkeen mittaiset toteamukset, kuten ”sumu on veden ja ilman yritys olla yksi”, seuraavat toisiaan väljän koheesion kautta, joten muotoa pitävät koossa lähinnä toistuvat aiheet. 

Hengitys määrittää elämän ja kuoleman rajaa. Tressel tuo tämän taiten esiin, ja onnistuu hienosti kuvaamaan myös arkisten hetkien todellista, huomaamatonta syvyyttä.

Hengityksen kieli pysyy pääosin kliinisenä, ilmaisu on taloudellista, eikä kokoelma lainehdi suuresta tekstimassasta. Valkoinen paperi valtaa alan, mutta juuri typografialla luotu tila on teoksen vahvuus: vaikka kieli on niukkaa, sen ympärille jäävä tyhjyys muodostaa kentän, jossa säkeet saavat syvyyttä ja oma ajattelu tilaa, "ilmassakin ääni etenee aaltoina".

Toteavuudessaan teoksen kieli muistuttaa proosasta leikattuja säkeitä. Hengitys tuntuukin tasapainottelevan lyriikan ja proosan rajalla. Ilmaisusta huolimatta tekstistä paistaa runollinen ajattelu, esimerkiksi puhujan puhaltaessa lapselleen uimarenkaan: ”hengitykseni kannattelee sinua vedessä”.

Tasaisen hengityksen sijaan teokselta toivoo rohkeampaa kielellistä hengästymistä sekä sukellusta pinnan alle; nyt hiottu ilmaisu jättää kokonaisuuden ilman järeämpää rytmistä liikettä. Miellyttävimmiksi runoiksi koinkin ne, joissa Tressel uskaltautuu rikkomaan tasaisen ilmaisun sekä tiiviin muodon ja antautuu lyyrisen kielen vietäväksi.

Kokoelman hienous piilee itse tekstin takana – siinä miten Tressel onnistuu käsittelemään teoksen teemoja. Vaikka hengitys on kokoaikainen ja usein tiedostamaton tapahtuma, venyy se tämän kokoelman sivuilla moneksi. Aihe voi kytkeytyä aivan erilaisiin kuviin ja teemoihin: ensin ”painan kylmät kätesi huulilleni ja puhallan, kunnes sormesi / lämpenevät” ja sitten ”pakkaus läpikuultavia kertakäyttökumihanskoja / numeroimattoman huoneen hyllyllä / lääkärin etusormi hengityskoneen virtakytkimellä”.

Hengitys määrittää elämän ja kuoleman rajaa. Tressel tuo tämän taiten esiin, ja onnistuu hienosti kuvaamaan myös arkisten hetkien todellista, huomaamatonta syvyyttä. Kokoelma käsittelee siis suuria asioita hengittämisen kautta, mutta myös pienet asiat saavat suurempia muotoja Tresselin säkeiden myötä. Nämä asiat toteuttaessaan runokokoelman on vaikeaa olla huono.

***

On mielenkiintoista, että lähes samaan aikaan ilmestyy kaksi esikoiskokoelmaa, jotka voidaan mieltää käsittelevän samaa aihetta, kun niitä luetaan toisiaan vasten. Vaikka molempien teosten perustaksi on mahdollista ajatella rajat, lähestyvät Tressel ja Pohjola ilmiötä eri suunnista, hieman eriävin teemoin.

Teoksia toisiaan vasten lukiessa rajojen teema piirtyy esiin entistä värikkäämpänä ja paksumpana. Siinä missä Pohjola tutkii edellisten sukupolvien ja yksilön välistä kuilua jossa riippusilta kannattelee muistoja mukanaan, Tressel hengähtelee yksilön elämän ja kuoleman rajalla. 

Kokoelmat puhuvat kuolemasta lempeästi, omalla tyylillään. Kun Tresselin runous on tekstin vähyydestä ja fragmentaarisesta muodosta johtuen hieman aukkoista, Pohjola luottaa enemmän itse lyyrisen kielen voimaan. Hengityksessä lukijalle jäävä tulkinta pohjautuu valkoiseen paperiin, Lautumassa kielen kuvallisuuteen. 

Kun kokoelmat laskeutuvat vallitsevaan aikaan, voidaan niiden kuoleman hyväksyvä ote laskea ehdottomaksi vahvuudeksi. Kokoelmat muistuttavat meitä siitä, että vaikka kuolema onkin elämässä aina läsnä, sitä ei välttämättä tarvitse kokea vain negatiiviseksi tai pelottavaksi asiaksi. 

Teoksia toisiaan vasten lukiessa rajojen teema piirtyy esiin entistä värikkäämpänä ja paksumpana. Siinä missä Pohjola tutkii edellisten sukupolvien ja yksilön välistä kuilua jossa riippusilta kannattelee muistoja mukanaan, Tressel hengähtelee yksilön elämän ja kuoleman rajalla. 

Sinällään elämän ja kuoleman välisen rajan tutkiminen – ja etenkin rajan taakse kurkkiminen – on mittaamattoman kauas ulottuva perinne. Kun universaalia, kiehtovaa rajaa lähdetään tutkimaan, runous saattaa helposti kompastua kliseiseen tai tylsään ajatteluun. Nyt niin ei kuitenkaan käy, vaan molemmat kokoelmat tuovat jotakin uutta runokentälle. 

Nykypäivän runoutta vaivaa hienoinen vaikeaselkoisuuden leima. Ilmaisua vahvasti uudistamaan pyrkivät, kielen mahdollisuuksia tutkivat, avantgardesta ammentavat teokset sumentavat lukijoiden kuvaa julkaistavasta runoudesta. Kieli koetaan liian kokeelliseksi, runot vaikeaselkoisiksi. 

Lautuma ja Hengitys liukuvat kuitenkin lempeästi tälle samalle lyyriselle laitumelle, vaikka kyseisten kokoelmien kieli onkin helposti lähestyttävää. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö runoista löytyisi myös monitasoisuutta ja tulkittavaa. On esimerkiksi selvää, että rajojen käsittely on vain yksi asento, josta näitä kokoelmia voidaan tutkia. 

Tresselin Hengitys uudistaa myös osaltaan runokieltä. Sen toteavuus ja vahva, tylsäksikin kieleksi miellettävä asiaproosamaisuus on itsessään jotakin sellaista, jota ei järin usein näe. Kielen uudet suunnat eivät aina ole ”vaikeaselkoisuuteen” kääntyviä. 

Arviot