Q.U.I. / Unsplash
koralli akvaariossa

Katso kylmään

Arvio
|
Herman Raivio
|

Harry Salmenniemen novellit ovat parhaimmillaan silloin, kun lukija tunnistaa niistä itsensä – vaikkei haluaisi.


Harry Salmenniemi:
Asiakaskoralli ja muita novelleja.
211 s. Siltala, 2021.

Novellikokoelmien kohdalla on harvoin syytä kiinnittää huomiota ulkoasuun, mutta Harry Salmenniemen kokoelmat ovat Suomessa poikkeuksia. Ne noudattavat yhtenäistä hienostunutta linjaa. Markus Pyörälän graafisessa suunnittelussa aistii ranskalaistyyppistä kirjantekoperinnettä. Ilmava taitto tekee rikkaalle kielelle tilaa.

Kokoelmasarjan ensimmäinen osa Uraanilamppu (2017) leikkii minun makuuni vähän liikaa kirjallisuuden tradition kanssa. Pidän seuraavaa osaa Delfiinimediaatiota (2019) tähän astisista täyteläisimpänä. Siinä pimeyden voimat on valjastettu mukaansa tempaavasti kirjallisuuden palvelukseen. Uhrisyndroomassa (2020) on jykeviä esityksiä, mutta huteraakin tekstiä. Kirja luottaa vähän liikaa omaan nokkeluuteensa.

Uusimmassa kokoelmassa Asiakaskorallissa taso heittelee reippaasti. Moni teksti on luonnosmainen ja siten yhdentekevä. Kokoelmassa on aiempaa vähemmän kokeilevia kirjoituksia. Ongelma ei ole silti kokeilujen puutteessa, vaan todella laadukkaan materiaalin vähyydessä.

Vika voi olla tietenkin myös minun: odotan Salmenniemeltä paljon. Kirjailijan sokeeramisen taju ja taito ovat kunnioitettavia. Hänellä on pokkaa leikkiä vakavilla asioilla ja mukavan likainen mielikuvitus. Ikävä kyllä Salmenniemi pilaa silti monta kertaa hyvin alkaneen moraalisen ambivalenssin moraalisella nuhtelulla.

Kirjailijan sokeeramisen taju ja taito ovat kunnioitettavia. Hänellä on pokkaa leikkiä vakavilla asioilla ja mukavan likainen mielikuvitus.

Asiakaskoralli on kapitalismikritiikkiä proosan muodossa. Kovia oikeistolaisia arvoja kritisoidaan satiirin kautta. Satiiri ei liioittele lainkaan. Se vie vain voitontavoittelun logiikan tavanomaista pidemmälle. ”Yritys”-novellissa firma tekee kauppaa ihmisillä. ”Lapsisiirtokohteiden hyvinvointiin ja turvallisuuteen kiinnitetään erityistä huomiota.” Niminovellin toimistotarvikeyhtiössä puolestaan keksitään, että luontoakin voi kohdella asiakkaana.

”Hakemuksia”-novellissa parodioidaan yritysjargonia. Kunnanjohtajan paikkaa haetaan tutunkuuloisilla itsekehuilla, ollaan ”intohimoisia kopinottajia”, ”tuloshenkisiä joukkuepelaajia” ynnä muuta. Vähitellen hakemusten sävy muuttuu uhkaavammaksi: ”Minä tiedän, missä puolisonne ovat töissä ja mitä kouluja lapsenne käyvät. Te ette huomaa minua, mutta minä näen teidät koko ajan. Ja ennen kuin ehditte tajuta, viimeinen ratkaisu on tapahtunut.” Lisäkierrettä tulee siitä, että työttömät hakevat paikkaan työvoimatoimiston patistamina. Novelli on kokoelman riemukkaimpia.

Työttömiä kuritetaan kirjoituksessa, jossa klassiset maalaukset tuodaan nykykapitalismin kehyksiin. Pyhää Matteusta ja enkeliä esittävässä maalauksessa ”työtön on juuri täyttämässä lomaketta, kun työmarkkinoiden lähettämä enkeli tulee kutsumaan häntä. Työttömän kasvoilta kuvastuu hämmennys, jopa ärtymys – ovelasti Caravaggio vihjaa, ettei työtön ole itse asiassa kiinnostunut palkkatyöstä.”

Moni novelli on enemmän idea kuin vetävästi kirjoitettu kertomus. Dramaturgisesti tiukempaa kapitalismikriittistä proosaa tekee Eino Santanen teoksessaan rakas kapitalismi pilkku.

Asiakaskorallissa esiintyy yksi Salmenniemien tavaramerkki: kiiltävään pintaan tulee halkeama, joka paljastaa olemassaolon kauhun.

Novellissa ”Viimeinen naula” ollaan gallerian avajaisissa. Paikalla pörrää hyväntuulisia menestyjiä, jotka etsivät taiteesta huumoria. Miestaiteilijasta annetaan haastatteluissa kuva elämänmyönteisenä ja syvällisenä ihmisenä. Kesken kaiken taiteilija vetää kertojan takahuoneeseen ja tunnustaa, että miesystävä hakkasi ja raiskasi hänet edellisenä yönä. Sekö komea ja huumorintajuinen tyyppi, kertoja miettii. Taiteilija romahtaa, kokoaa itsensä ja palaa yleisön eteen. Taiteilijasta on nyt tullut tähti, kertoja ajattelee. Kertoja näyttää suhtautuvan asiaan viileästi, mutta jokin on muuttunut.

Tilitoimistossa järjestetään orgiat. Kekseliästä ei ole se, että tylsäksi mielletyssä työpaikassa jyllää eläimellisiä haluja. Novellin ”Avokadoseksi” oivaltavuus tulee siitä, että ryhmäseksistä riisutaan pois fantasia. Kaksi kokijaa analysoi jälkikäteen poikkeustapahtumaa aivan eri tavoin. Yksi koki tilanteen kiusallisena, se hermostutti enemmän kuin kiihotti. Ahdistaa, kun samoja naamoja joutuu katsomaan työpaikalla jatkossakin. Toinen taas otti kokemuksen kasvattavana: ”Oli mukavaa nähdä nämä ihmiset mukavuusalueensa ulkopuolella.”

Asiakaskorallissa esiintyy yksi Salmenniemien tavaramerkki: kiiltävään pintaan tulee halkeama, joka paljastaa olemassaolon kauhun.

”Surumigreenissä” käydään deittailusotaa. Kertojanainen ottaa Tinderissä tähtäimeensä sotilaita. Treffeillä mies toisensa jälkeen tuottaa pettymyksen. Nainen pitää miehiä luusereina, haukottelee, häipyy paikalta ja jättää jälkeensä taas yhden ruumiin. Paljastuu, että nainen on hylätty ja itkee elämäänsä terapiassa. Novellin dramaturgia pysyy hyvin koossa, mutta ”kyynisyyden takana on kärsimystä” -psykologia on liian suoraviivaista. Jotkin lauseet, kuten ”Kuka valmistaa nämä hyvännäköiset ihmiskopiot?” ja ”Minua kiinnosti lasi, ei ihminen”, alleviivaavat vieraantuneisuutta.

Räikeimmin osoitellaan ”Ydin”-novellissa, jonka satiirinen kertoja ”uskoo koteloimiseen”. ”Minä uskon siihen, että vaikeat tunteet ja traumat kannattaa koteloida mahdollisimman syvälle piilotajuntaan. (– –) On järkevää tunnustaa emotionaalisen aineen vaarallisuus ja kunnioittaa sitä sulkemalla se mahdollisimman tarkasti muurien taakse.”

Kriitikko Esa Mäkijärvi kaipaa Asiakaskorallin kritiikissä (Demari, 19.2.2021) kylmiin novelleihin enemmän lämpöä. Maaria Ylikangas taas löytää omassa arviossaan (HS, 13.3.2021) Salmenniemen tuotannosta ”psykopaattisuuteen asti kyynistyneen kertojan näkökulman”. ”Novellit muuttuvat nihilistisiksi julistuksiksi kaiken, erityisesti kaiken miellyttävän, perustavasta onttoudesta”. Niissä ei esiinny iloa mutta ei raivoakaan, vain näköalattomuutta. Kumpikaan kriitikko ei noteeraa lopun pientä toivon kajoa.

Ymmärrän, että Mäkijärvi ja Ylikangas kaipaavat negatiivisuudelle vastapainoa. Olen kuitenkin Ylikankaan kanssa eri mieltä ilon, raivon ja näköalattomuuden puutteesta. Niitäkin löytyy, kun vain vaihtaa vähän näkökulmaa. Erään novellin murhaaja vaikuttaa iloiselta veikolta. Tinder-nainen suhtautuu yhteen mieheen niin raivoisasti, että upottaa kyntensä tämän ihoon. Ryhmäseksin osanottaja näkee sessiossa mahdollisuuden havaita estonsa, joista voi tulevaisuudessa vapautua.     

Itseäni kyynistyneet kertojat tai nihilistiset julistukset eivät haittaa enkä kaipaa niille vastasävyjä. Mielestäni teoksen suurin vika on siinä, että Salmenniemi objektivoi pahuuden. Hän asettaa sen ikään kuin näytteille ja sanoo, että katsokaa miten moraalittomia ihmisiä, eivät välitä tippaakaan muista, hyi! Lukija voi asettua helppoon paheksujan rooliin. Hän voi erottaa itsensä todellisuuden kylmästä osasta ja jäädä lämpimään turvaan. Kaikki on silloin hyvin.

Novellia lukiessa tulee mieleen, että tuo kamala hahmohan kuvaa todella osuvasti ihmisiä, aika lailla myös naurattaa, vaikkei saisi. Tapahtuu epämukava tunnistaminen.

Lukijan eteen pitää kuitenkin asettaa peili eikä akvaariota, jonne hän voi tirkistellä. Tällöin proosa kaappaa lukijan epämiellyttävän ihmisen ja tilanteen sisään. Näin tapahtuu novellissa, jossa sekä murhaaja kokee mielihyvää ja murhattu toivoo hänelle parasta.

”Murhatuksi tuleminen on tietenkin likaista ja ikävää, se on tyyneyden ja eleganssin täydellinen vastakohta. Pahimmassa tapauksessa murhaaja näyttää saavan teostaan nautintoa: hän seisoskelee aivan rauhallisena, hengittää muina miehinä tai naisina, katselee välillä uhriaan välinpitämättömän uteliaasti ja hymyilee itselleen. Monilla murhaajilla on kai sellainen olo, että he ovat viimeinkin saaneet jotakin aikaan, että tästä elämä toden teolla vasta alkaa.”

Murhattu katselee murhaajaansa: ”Toivoisin, että murhaajani olisi minut tappamalla saavuttanut syvän viisauden, että hänen tekemänsä väkivallanteko olisi ollut ratkaiseva hänen henkisen kehittymisensä kannalta.”

Kirjallisuuden pitää hankaloittaa lukijan tuomisemisen halua, ei ruokkia sitä. Toinen rohkaiseva esimerkki löytyy Delfiinimeditaation novellista. Siinä lukija joutuu keskelle asiakkaitaan halveksivan terapeutin potilaskertomuksia ja ajatuksia. Novellia lukiessa tulee mieleen, että tuo kamala hahmohan kuvaa todella osuvasti ihmisiä, aika lailla myös naurattaa, vaikkei saisi. Tapahtuu epämukava tunnistaminen.