Kenen tasa-arvo?
Suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuutta selittää osaksi sivistysperinteen ohuus – ojassa oli parempi rämpiä joukolla. Mutta ollaanko täällä valmiita keskusteluun toiseudesta?
Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö: Tytöt– Suomalaisen tasa-arvon perusteet. 156 s. Siltala 2020.
Toni Morrison: Toiseuden synty. Suom. Koko Hubara ja Astrid Swan. 120 s. Tammi 2020.
Suomalaisen tasa-arvon tarina on monin tavoin ihailtava. Se on myös hyvää PR:ää pienelle maalle. Kun kuva Sanna Marinin vastavalitusta naisjohtoisesta hallituksesta lähti kiertämään mediassa joulukuussa 2019, Suomi mainittiin maailman tiedotusvälineissä ja monen kansainvälisen poliitikon Twitter-tilillä volyymilla, jollaista harvoin näkee.
Vappu Kaarenojan ja Aurora Rämön kirja Tytöt – Suomalaisen tasa-arvon perusteet – lähtee liikkeelle tuosta kuuluisasta valokuvasta ja laajenee pohtimaan tasa-arvon syntysyitä ja kehitystä. Kirjassa on käsitelty tiiviinä välilukuina alkuperäisen hallituksen viisikon – Marin, Andersson, Henriksson, Kulmuni, Ohisalo – taustaa ja uria. Ne toimivat melko pinnallisina esimerkkeinä eritaustaisten suomalaisten naisten poliittisista menestystarinoista. Näiltä osin kirjan tyyli on asiallinen ja hiukan luettelomainen. Teoksen varsinainen pihvi on menneeseen kiinnostavasti kurkottavissa luvuissa, jotka keskittyvät tasa-arvon historiaan ja yhteiskunnalliseen muotoutumiseen.
Kuten Katri Kulmunin suhteellisen pikainen eroaminen ja Matti Vanhasen tulo hallitukseen osoittavat, voisi hallituksen kärkiministereiden kuvassa yhtä hyvin olla viisi muuta henkilöä, sukupuolesta riippumatta. Kaikesta huolimatta kansainvälisenkin uutiskynnyksen ylittänyt asia oli, että enää ei puhuttu vain mahdollisuuksista: tällä kertaa johtopaikoilla todella oli viisi naista. Mikä sen selittää?
Mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset?
Kaarenojan ja Rämön analyysin mukaan tasa-arvo on osittain sattumaa. Ajatus ei ehkä ole mediaseksikäs, mutta jos yhteiskunnan olosuhteet tai naisille asetetut odotukset olisivat olleet toisenlaiset, helposti olisi voinut käydä toisin. Meillä ylpeillään usein naisten äänioikeuden toteutumisesta ensimmäisenä maailmassa. Ennen Suomea asialle vain ehtivät Uusi-Seelanti ja Australia. Merkittävämpää on, että Suomessa nähtiin vaalikelpoisuuden myöntämisen jälkeen maailman ensimmäiset naiset parlamentissa.
Mudassa rämpimiseen tarvitaan monesti kaikkien yhteinen työpanos. Karkeasti sanoen, Suomessa jokainen oli yhtä köyhä ja kipeä. Naisia ei ollut varaa sulkea ulkopuolelle.
Ensimmäisten naisedustajienkin joukossa oli sellaisia poliitikkoja kuin Alexandra Gripenberg (1857–1913), jotka vastustivat naisten vaalikelpoisuutta ja äänioikeutta kaikille. Kaikkia naisia tai ehkä oikeammin kaikkia sosiaaliluokkia ei pidetty ”valmiina” äänestämään. Siis tasa-arvoa harvoille! Vastustuksesta huolimatta sukupuolten tasa-arvo muuttui Suomessa vaalikelpoisuuden kautta suhteellisen nopeasti teoriasta käytännöksi.
Käytännönläheisen elämän vaatimukset selittävät miesten ja naisten asemaa meillä muutenkin. Kun monissa vanhoissa sivistyksen kehdoissa kehittyi ajatus filosoivasta ”vapaasta miehestä”, Suomessa rämmittiin vielä mudassa. Mudassa rämpimiseen tarvitaan monesti kaikkien yhteinen työpanos. Karkeasti sanoen, Suomessa jokainen oli yhtä köyhä ja kipeä. Naisia ei ollut varaa sulkea ulkopuolelle. Esimerkiksi yhden ensimmäisistä naisedustajista, sosiaalidemokraatti Hilja Pärssisen (1867–1935), pohdintoja lainataan seuraavasti.
Sosiaalidemokraateille naisten poliittiset oikeudet olivat vain osa laajempia uudistusvaatimuksia. Ei ollut ”naisasiaa”, vaan vaatimus yhteiskunnan demokratisoimisesta. Oikeudet kaikille työläisille. Sukupuolikysymys oli alisteinen luokkakysymykselle. Ei ollut niin, että miehet sorsivat naisia, vaan ylemmän luokan miehet ja naiset yhdessä sorsivat alemman luokan miehiä ja naisia, Pärssinen kirjoitti.
Niin ikään kiinnostavasti kuvataan, miten Suomessa myös äitien on perinteisesti oletettu olevan mukana työvoimassa. Vaikka mahdollisuutta toimia kotiäitinä yritettiin meilläkin esimerkiksi Miina Sillanpään (1866–1952) johdolla markkinoida ”todellisena emansipaationa” ja kotia ”naiselle parhaana paikkana”, suomalaiset naiset ovat käyneet laajasti töissä jo ennen päivähoitojärjestelmää. Jälleen kerran, omana aikanaan tätä ei välttämättä nähty edistyksenä.
Oli noloa, että suomalaisten naisten piti käydä töissä. Kun oltiin niin köyhiä. Suomessa tasa-arvo oli olosuhteiden sanelema välttämättömyys.
Suomalaisten naisten työllisyysprosentti on edelleen maailman korkeimpia, eikä ero miehiin ole merkittävä. Monessa muussa maassa tilanne on kääntynyt: kotiäitejä yritetään houkutella töihin. Varmasti pitkällinen kouluttautumisen ja työssäkäynnin osin pakon sanelema perinne selittää tasa-arvon kehittymistä ja myös nykyisiä valinnan mahdollisuuksia.
Tytöt, pojat ja ne muut
Tasa-arvo ei kuitenkaan edelleenkään ole tasa-arvoa kaikille. Tämä nähtiin viimeistään siitä, millainen poru nousi, kun taannoisessa keskustelussa hallituksen tasa-arvo-ohjelmasta vain mainittiin sanapari intersektionaalinen feminismi. Kysymys ei ole kummemmasta ajatuksesta kuin siitä, että sukupuolen lisäksi monet muutkin taustatekijät selittävät ihmisten asemaa yhteiskunnassa. Kun BBC teki loppuvuodesta ihailevan YouTube-videon Suomen hallituksesta, kritiikkinä vihjattiin, että lopulta naisviisikkokin on melko homogeeninen. Meitä edustaa valkoinen korkeasti koulutettu vammaton cisheteronaisjoukko. Mitä merkitystä tällä sitten on?
Morrison käsittelee toiseutta henkilökohtaisten kokemustensa kautta tavalla, josta jokainen voi tunnistaa itsensä ja omat ennakkoluulonsa.
Intersektionaalista feminismiä ja moninkertaista toiseutta pohtiville voi suositella luettavaksi kirjallisuuden nobelisti Toni Morrisonin (1931–2019) esseekokoelmaa Toiseuden synty. Morrisonin luentojen pohjalta koottu teos on tietysti erityisen kiinnostava peilattuna vasten Yhdysvaltojen yhteiskuntaa ja historiaa. Sen rasisminvastainen sanoma on silti yleismaailmallinen. Kirjan esipuheessa esseisti Ta-Nehisi Coates huomioi, kuinka Donald Trumpin hallinto osoitti rasismin edelleen olevan voimissaan USA:ssa. Jälkisanoissa suomentajat Koko Hubara ja Astrid Swan puolestaan kytkevät kirjoitukset kesään 2020 ja Black Lives Matter -mielenosoituksiin. Vaikkapa ajatus ”rotupuhtaudesta” ja muu rasismi eksyy valitettavan usein myös suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Morrisonin tarkemmassa tarkastelussa ovat orjuuden romantisointi, muukalaisuuden syntyminen, siirtolaisuus, mustuus, toiseus, (tai viitattaessa henkilöön joskus Toinen isolla t:llä, Morrisonilla Other) sekä pakkomielteinen suhtautuminen ihonväriin erityisesti kaunokirjallisuudessa. Morrison käy osuvasti läpi mustuuden ajatukseen liittyvää suoranaista kauhua esimerkiksi Ernest Hemingwayn ja William Faulknerin romaaneissa. Lisäksi hän kirjoittaa seikkaperäisesti siitä, miten on käsitellyt ja tietoisesti purkanut muiden muassa rodun ajatusta omassa tuotannossaan.
Esseekokoelma muodostaa mielenkiintoisen sisarteoksen luettavaksi Morrisonin romaanien rinnalla. Kirjallisuus on hänelle keino asettua toisen nahkoihin. Teos on malliesimerkki siitä, miten eräs kirjallisuuden ja kirjoittamisen perustehtävistä on mahdollistaa empatia toista tai itselle vierasta kohtaan.
Kielellisesti kirja on tekijältään totutun loistavaa, puhuttelevaa tekstiä ja suomennos etenee sujuvasti. Luentoihin pohjaava rakenne aiheuttaa jonkin verran ideoiden toistoa. Lyhyissä mutta painavissa teksteissä kertaus onkin hyväksi, tilaa jää lukijan omalle ajattelulle. Morrison käsittelee toiseutta henkilökohtaisten kokemustensa kautta tavalla, josta jokainen voi tunnistaa itsensä ja omat ennakkoluulonsa.
Ymmärsin kaivanneeni ja ikävöineeni jotain osaa itsessäni – ja tajusin, ettei muukalaisia ole olemassa. On vain versioita meistä itsestämme, versioita, joista moniakaan emme päästä lähelle ja joilta haluamme suojata itsemme. Sillä muukalainen ei ole vieras, hän on yllättävä. Ei tuntematon, vaan ikimuistoinen. […] Kohtaaminen luo halun omistaa, hallita ja johtaa Toista. Jos suinkin voimme, viettelemme muukalaisen takaisin omaan peiliimme. Reagoimme sitten kummalla tahansa tavalla, kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itsellemme.
Vaikka muukalaista tai toista ei todellisuudessa ole olemassa, toisen asemaan pantujen ihmisten syrjintä on yhteiskunnassa sitäkin todellisempaa ja sillä on aidot seurauksensa. Jotta syrjintää voisi estää ja tasa-arvoa kohti pyrkiä, toiseuttamisen syitä ja mekanismeja tulee ymmärtää. Sen paremmin Suomen kuin maailmankaan tasa-arvo eivät ole lähellekään valmiita.
