Kuinka käyttäjä kaapataan?

Internetin nykyajattelijat kirjoittavat kaptologiasta, memobiileistä ja ajan rakenteen romahtamisesta.

 

Bruno Patino: Levottomat. Huomiotalous ja keskittymiskyvyttömyys. Suom. Tapani Kilpeläinen. 127 s. Niin & näin, 2020. Alkuteos La Civilisation du poisson rouge. Petit traité sur le marché de l'attention, 2019.

Davide Sisto: Verkon muisti. Elämä ja kuolema somessa. Suom. Tapani Kilpeläinen. 169 s. Niin & näin, 2020. Alkuteos Ricordati di me. La rivoluzione digitale tra memoria e oblio, 2020.

 

Internetiä kriittisesti käsittelevällä kirjoilla on tapana tehdä kolme siirtoa. Ne löytyvät myös Pariisin Sciences Pon journalismikoulun johtajan Bruno Patinon kirjasta Levottomat, joka käsittelee verkkoa kärsimättömyyden ja huomion kaappaamisen näkökulmasta.

Ensinnäkin kirjoissa käsitellään sitä, miten vaurioittavalta netti tuntuu, kun sitä tarkastellaan mielenterveyden kannalta. Patino viittaa tutkimukseen, jonka mukaan Instagramin, Facebookin ja Snapchatin käytöllä on kausaalinen yhteys masennuksen ja yksinäisyyden kokemuksiin. Jo puolen tunnin somekäyttö vahingoittaa mielenterveyttä.

Patino taustoittaa huomiota B. F. Skinnerin kuuluisilla rottakokeilla, joissa vivun painaminen tuotti rotalle ruokapalkinnon vain satunnaisesti. Rottien epäsäännöllinen ja vaihteleva palkitseminen johti epävarmuuteen ja rottien pakkomielteiseen käyttäytymiseen. Kokeet osoittivat, kuinka addiktio synnytetään.

Ei ole mitään teknologista determinismiä, jonka mukaan internetin keksimisestä seuraisi sosiaalinen media ja globaali valvontakapitalismi. Syy kehitykseen on paineessa tehdä voittoja ja kaapata markkinoita.

Skinnerin kokeesta on tärkeä muistaa, että jos rotat saivat varmuuden tekojensa ja palkitsemisen välisestä yhteydestä, ne viettivät suhteellisen tasapainoista elämää eivätkä addiktoituneet palkintokoneeseen. Palkintovivun läsnäolo sinänsä ei tee käyttäjästä addiktia. Käyttäjää pitää lisäksi vaurioittaa tai muuten epästabiloida. Hänet on tehtävä epävarmaksi.

Patino mukaan somefirmat muokkaavat meistä addiktoituneita rottia, ikuisesti epävarmoja  teinejä, jotka intoilevat tykkääjien ja seuraajien määristä aggressiivisessa kilpailussa.

Toiseksi nettiä käsittelevissä kirjoissa verrataan nykytilaa 1990-luvun utopistiseen internetiin. Patino käsittelee muun muassa John Perry Barlowin Kyberavaruuden itsenäisyysjulistusta (1996), jonka mahtipontisuus tuntuu nyt naurettavalta. Barlow väitti esimerkiksi, että kyberavaruudessa “ei ole materiaa” ja että teollisen maailman hallitukset eivät “omaa mitään pakottamismetodeja, joita meillä olisi todellista syytä pelätä”. Nykyään tiedämme, että datakeskukset ovat valtavia päästölähteitä, tiedustelupalvelut seulovat netin informaatiovirtoja jo laitetasolla ja yhteiskunnalliset hierarkiat läpäisevät koko verkon.

Kolmanneksi nettiä käsittelevät kirjat on tapana päättää huomioon siitä, että nykyiseen helvetinmaisemaan ei johtanut mikään välttämättömyys. Ei ole mitään teknologista determinismiä, jonka mukaan internetin keksimisestä seuraisi sosiaalinen media ja globaali valvontakapitalismi. Syy kehitykseen on paineessa tehdä voittoja ja kaapata markkinoita.

 

Kaptologin panttivangit

Patino jatkokehittelee The Atlanticin juttua, jossa huomautetaan varsin marxilaisesti, että markkinoiden mykkä pakko ajaa yrityksiä tunkeutumaan yhä syvemmälle ihmisten aivoihin. Jos yritys ei käytä neurotieteitä hyväkseen ja yritä hakkeroida käyttäjiensä aivoja, kilpailija tekee sen ja kiilaa ohi.

Talouden käskyt ohjaavat myös yksittäisiä tekijöitä nostamaan tuotteidensa addiktiivisuuden astetta. Kulttuurituotteen luominen tarkoittaa nyt välittömän riippuvuuden luomista, koska esimerkiksi Youtube ja Spotify alkavat maksaa korvauksia toistoista vasta, kun videota on katsottu edes alkumainosten verran tai biisiä on kuunneltu vähintään 11 sekuntia. Netin ja sovellusten loputon tarjonta ja keskittymiskyvytön rullailu johtavat pakkoon koukuttaa käyttäjä viiveettä.

Levottomien ehkä parhaassa osuudessa Patino käsittelee yhteiskuntatieteilijä B. J. Foggia ja tämän perustamaa Persuasive Lab -tutkimusyksikköä. Fogg on luonut tutkimusalan, jota hän kutsuu “kaptologiaksi” eli opiksi siitä, miten käyttäjän huomio kaapataan ja kuinka tämän käytöstä muokataan.

Olemme nyt vaiheessa, jossa omaa dataamme käytetään meitä vastaan.

Facebookin alkuaikoina Fogg opetti Facebook-appsien kehittäjille kurssia, jossa hyödynnettiin kaptologian opetuksia. Osallistujat keräsivät sovelluksilleen miljoonia käyttäjiä jo kurssin aikana. Myöhemmin Fogg muisteli kurssia aikana, jolloin kaptologi saattoi vain kävellä paikalle ja “kerätä kullan”. Taas tulee mieleen Marx ja kapitalismin alkuperäinen kasautuminen eli vaihe, jolloin varakkaat ja kyvykkäät saattoivat rullata yhteisille viljelysmaille ja aidata ne, tai siirtomaihin ja yksityistää niiden resurssit.

Kaptologian toimivuus mitataan taloudellisella tuloksella, ja sitähän nettiä hallinnoivat suuryritykset takovat. Niinpä olemme nyt vaiheessa, jossa omaa dataamme käytetään meitä vastaan. Tuotamme raaka-ainetta, jolla meitä tuupitaan. Välittömyyden levottomassa maailmassa “halulla ei enää ole aikaa rakentua. (...) Olemme kylläisiä jo ennen kuin meillä on ollut nälkä, meidät tyydyttää ravinto, jota emme ole edes ehtineet haistaa ja maistaa.”

 

Menneisyyden internet kummittelee

Italialainen Davide Sisto jatkaa tästä kirjassaan Verkon muisti. Siinä missä Patino kirjoittaa pamflettimaisesti roiskien, Sisto tarkastelee filosofisemmin digitaalisen muistin suhdetta aikaan ja kuolemaan.

Netin sosiaalisiin verkostoihin on tallennettu Siston sanoin “mastodonttinen ja skitsofreeninen määrä sanoja, kuvia ja videoita”. Aineistot eivät ole enää tallentajiensa hallussa, sillä algoritmit kaivavat niitä haudoistaan jatkuvasti (ks. Facebookin ja Instagramin automaattiset muisto-toiminnot). Niitä kopioidaan ja levitetään luvalla ja luvattomasti, ja ne jäävät palveluihin teknologisiksi haamuiksi sen jälkeen, kun käyttäjät kuolevat.

Tulee aika, jolloin Facebookissa on enemmän kuolleita kuin eläviä. Tämä symboloi menneisyyden ja muistojen yhä suurempaa valtaa nykyhetkeen. Emme pääse eroon kuolleista. Emme pysty unohtamaan, kun objektiiviseksi esineellistynyt menneisyys tunkee koko ajan takaisin.

Mennyt nykyhetki siis palaa jähmettyneen digitaalisen muiston muodossa. Toisaalta nykyinen nykyhetki pakenee häilyvänä aina seuraavan trendaavan somekohun alta. 

Nykyisyys tuntuu murenevan samalla, kun menneisyys ei suostu katoamaan.

Tulee aika, jolloin Facebookissa on enemmän kuolleita kuin eläviä.

Mikä tässä ongelmana? Ihminen, joka ei kykene unohtamaan, ei pysty abstrahoimaan ja siten muodostamaan yleisiä ideoita tai muuten käsitteellistämään. Hän kohtaa vain yksityiskohtien loputtoman paljouden.

Sisto viittaa psykologi Aleksandr Lurijan tutkimuksiin Solomon Sereveskistä, joka kykeni muistamaan jokaisen havaitsemansa yksityiskohdan: “Muistojen visuaalinen välittömyys ja yksityiskohtien välitön sisäistäminen tuottavat (--) vähittäisen mahdottomuuden saavuttaa kokonaisnäkemys asioista.”

Arkipuheessa muistamista pidetään hyvänä ja unohtamista pahana. Sisto on kuitenkin kiinnostunut siitä, miten “poissaolot ja tyhjät tilat tarjoavat välttämättömän ehdon sille, että jokainen meistä voi katsoa omaa tulevaisuuttaan tuntematta menneisyyden haamujen alituisen läsnäolon pidättelevän”.

Digitaalisissa verkostoissa ruumiita kaivetaan esiin sekä kirjaimellisesti että metaforisesti. Tästä seuraa, että ennennäkemättömältä puuttuu sen tarvitsema hiljaisuus, ”koska kaikki olemassa oleva tila on täytetty jo etukäteen jäljillä, datalla ja informaatiolla”.

Menneisyyden paljous johtaa nostalgiaan ja tukahduttavaan raskauden tunteeseen.

Verkon muisti tarjoaa onneksi muutakin kuin internetin tuomitsevaa kritiikkiä. Sisto ei ole teknofoobikko vaan kirjoittaa, että digitaaliset verkostot tarjoavat myös uusia mahdollisuuksia kerronnalle. Niin sanottu ei-luova kirjoittaminen, Kenneth Goldsmithin uncreative writing, saa somessa taiteellisen arvon, koska verkostot ovat luonteeltaan kollektiivisia ja algoritmisia. “Luomisen” sijaan netissä manipuloidaan, sekoitetaan, järjestetään, plagioidaan, varastetaan, leikataan, liimataan, haltuunotetaan ja tuotetaan sisältöä yhdessä.

Nykyisyys tuntuu murenevan samalla, kun menneisyys ei suostu katoamaan.

Tämä on ehkä tuttua, mutta rivien välissä Sisto esittää kiinnostavan kysymyksen: mitä muutos tarkoittaa omaelämäkerralle? Verkkoa käytetään nyt erityisesti omaelämäkerralliseen kerrontaan, ja kun digitaalinen kollektiivisuus ja sekoittuminen osoittavat, että mitään yksilöllistä ei ole vaan kaikki on yhteistuotantoa, mitä tästä seuraa käsitykselle yksilön ainutlaatuisesta elämästä?

Ei pelkästään huonoa, sillä nykyinen verkko mahdollistaa kiinnostavia vastarinnan muotoja. Sisto käsittelee muun muassa syöpäbloggaajia ja -tubettajia, jotka tekemällä sairaudestaan julkisen pystyvät kiertämään diagnoosiin ja hoitoihin liittyvän ulossulkemisen ja eristyksen. Vielä kiinnostavammaksi heidän tekonsa muuttuvat, kun huomioidaan, kuinka he jäävät nettiin kuolemansa jälkeen haamuiksi, joiden julkiset kommenttikentät toimia vuosikausia muistelu- ja keskustelualustoina.

Verkon muisti on siis ristiriitainen. Se antaa mahdollisuuden tavoitella scifistisiä tasoja, kuten täydellistä muistia ja pitkää digitaalista kestoa yli yksilön kuoleman. Samalla se mahdollistaa jäämisen menneisyyden vangiksi “näennäisen kultaiselle aikakaudelle, joka imee tulevaisuuden itseensä”.

Digitaalisissa verkostoissa ruumiita kaivetaan esiin sekä kirjaimellisesti että metaforisesti. Tästä seuraa, että ennennäkemättömältä puuttuu sen tarvitsema hiljaisuus.

Oma internet-nostalgiani liittyy blogeihin. Sisto kuvaa hyvin, kuinka bloggaamisen ja tekstipohjaisten nettifoorumeiden aikana kirjoittajat piiloutuivat tyypillisesti nimimerkkien taakse. Etualalla olivat mielikuvitus, kerronta, aiheet ja se, mitä tapahtui kirjoittajien välillä. Yksilöiden “todellisiin” elämäkertoihin suhtauduttiin välinpitämättömämmin.

Sosiaalisen median tulo kiinnitti kaiken omilla kasvoillaan ja nimellään itsestään kertovaan egoistiseen yksilöön, jota kuvaa Anna Readingin käsite memobiili. Memobiili on minä, me, joka liikkuu, mobile, ja kierrättää meemejä, meme.

Käytännössä memobiili on älypuhelin, joka on sosiaalinen media, joka on nykyinen minä. Onko niillä enää eroa? Jos on, sijoittuuko tuo ero pelkästään offline-tasolle?

Ainakin Niin & näiniä ja Tapani Kilpeläistä voi kiittää, että saamme lukea internetistä suomeksi muutakin kirjallisuutta kuin angloamerikkalaisia bestsellereitä.