Oulipo © ARCHIVES PONTIGNY-CERISY
Oulipo
Dudes doing crosswords

Kun menetelmä politiikan kohtasi

Arvio
|
Janne Löppönen
|

 

Teemu Ikonen (toim.): Menetelmällisen kirjallisuuden antologia

384 s. Mahdollisen kirjallisuuden seura 2018.

 

Kirjallisuus on menetelmällistä. Kaikkea kirjoittamista ohjaa viime kädessä jokin muotorajoite. Heksametri on rajoite, sonetti on rajoite, ja porvarillinen romaani, sepä vasta rajoite onkin. En halua saivarrella vaan muistuttaa, että se, mitä nykyään kutsutaan menetelmälliseksi kirjallisuudeksi, pohjaa vain tietynlaisten menetelmien perinteeseen.

Perinne, johon nykyinen menetelmällinen eli proseduraalinen kirjoittaminen nojaa, on vuonna 1960 Ranskassa perustetun Oulipo-ryhmän (Ouvroir de la littérature potentielle eli potentiaalisen kirjallisuuden työpaja) toiminta. Tyypillisiä oulipolaisia menetelmiä ovat erilaiset tekstuaaliset rajoitteet, kuten lipogrammi eli teksti, joka on kirjoitettu rajoitetulla aakkostolla; tunnetuin lipogrammi lienee Georges Perecin romaani La Disparition (1969), josta puuttuu kokonaan ranskan kielen yleisin vokaali e.

Viime vuosikymmeninä proseduraalisuus on vakiintunut yhdeksi ”kokeellisen” kirjallisuuden pääsuuntauksista. Tutkija Juri Joensuu jakaa proseduurit rajoitteisiin (esim. kirjainrajoitteet ja kirjoitusprosessia säätelevät säännöt) ja lähdetekstin manipulaatioon. Jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvat mm. antonyyminen kääntäminen, jossa lähdetekstin elementit korvataan vastakohdillaan, kollaasi, n + 7 (lähdetekstin substantiivit korvataan substantiiveilla, jotka ovat niistä seitsemän sanan päässä valitussa sanakirjassa) ja erilaiset permutaatiot.

Suomessa menetelmällinen kirjoittaminen on alkanut vakiintua viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kotimaisina merkkipaaluina voidaan mainita Juri Joensuun väitöskirja Menetelmät, kokeet, koneet (2012), Mahdollisen kirjallisuuden seuran perustaminen sekä sen julkaisema kollektiiviromaani Ihmiskokeita (2016). Ei pidä myöskään unohtaa Markku Eskelisen pitkää työtä digitaalisen ja ergodisen kirjallisuuden parissa.

Teemu Ikosen toimittama Menetelmällisen kirjallisuuden antologia on ensimmäinen Suomessa tehty laajempi kartoitus proseduraalisen kirjoittamisen kentästä. Kuten Ikonen esipuheessa toteaa, suuntaus muodostaa eräänlaisen rajavyöhykkeen, jossa kirjallisuus ja sen tutkimus kohtaavat. Antologian eetoksena on ollut ”käyttää teoriaa uusien tekemisen tapojen hahmottamiseen pikemminkin kuin toteutuneiden ilmiöiden luokitteluun”. Kirjan työnimi ”Post-Oulipo” viittaakin ambivalentisti sekä Oulipon perinteen jatkamiseen että sen ylittämiseen.

Kirjan avausesseessä ”Ouliposta post-Oulipoon (ja takaisin)” Markku Eskelinen tarkastelee kriittisesti Oulipon perintöä ja ryhmän sokeita pisteitä. Oulipolaisten mieltymys luokitteluun ja taulukoihin antaa vaikutelman tieteellisestä systemaattisuudesta, mutta Eskelinen osoittaa, että erilaisten kielellisten operaatioiden luokittelu on välillä hyvinkin epäsystemaattista. Ylipäätään keskittymistä kielen tasolle on helppo kritisoida. Esimerkiksi Marcel Bénabou kyllä listasi joitakin ”semanttisia objekteja”, mutta joukosta puuttuvat tyystin kertojaan, identiteettiin ja fiktiiviseen maailmaan liittyvät rajoitteet. Nämä muuttujat on otettu mukaan Eskelisen ja Jaakko Yli-Juonikkaan tekstiin ”200 578 509 309 952 Talvimatkaa”, jonka osia yhdistelemällä on mahdollista tuottaa otsikon ilmoittama määrä muunnelmia Perecin Talvimatka-teoksesta.

Muina rajoitteiden joukkoa rajaavina ”metarajoitteina” Eskelinen mainitsee tekstin visuaalisten elementtien vähäisen käsittelyn, tietokoneiden merkityksen vähättelyn ja eurosentrismin. On hyvä muistaa, että Oulipo koostui pitkään lähinnä ranskaksi kirjoittavista miehistä, jolloin myös keinovalikoima jäi hyvin kieli- ja kulttuurisidonnaiseksi. Ei-eurooppalaista proseduraalisuutta edustaa esimerkiksi kaakkois-aasialainen slesa-perinne, johon kuuluu bitekstuaalisuus eli kahden tarinan samanaikainen kertominen.

 

***

 

Oulipon perinnön ruotimista jatkaa tutkija-runoilija Jan Baetensin ja tutkija Camille Bloomfieldin haastattelu. Baetens näkee ryhmän tuottamien teosten muotosidonnaisuuden vastavoimana nykyään vallalla olevalle käsitykselle, jonka mukaan kirjallisuus on ”aina uusiin transmediaalisiin adaptaatioihin taipuvaa kirjailijan itseilmaisua”. Oulipo myös kyseenalaistaa inspiraation merkityksen, mutta nykyisen luovuuspuheen valta-asema kertoo, että työsarkaa riittää. Bloomfieldin mukaan Oulipon suurin haaste nykyään on päivittää toimintaansa tasa-arvoisemmaksi ja inklusiivisemmaksi. Pitkään jatkuneet kiistat seksismistä ja feminismistä ovat pikkuhiljaa alkaneet tuottaa tulosta, ja ryhmä on viime vuosina hyväksynyt jäsenikseen entistä enemmän naisia sekä myös ei-eurooppalaisia kirjailijoita. (Oulipon kotisivut tosin ovat yhä vain ranskaksi.)

Kamppailu yhdenvertaisuudesta johtaa myös kysymykseen Oulipon epäpoliittisuudesta. Jos ryhmän ei-ideologinen asemointi oli 1960-luvulla ”omaperäistä tai jopa uskaliasta” on syytä kysyä, voiko ryhmä enää vaieta sellaisista asioista kuin feminismi ja tasa-arvo. 

Reiluuden nimissä on sanottava, että oulipolaisuus on jo pidemmän aikaa ollut muutakin kuin pelkkä miesten ristisanakerho, kuten ryhmää on joskus amerikkalaisessa kritiikissä luonnehdittu  (”dudes doing crosswords”). Esimerkiksi Anne Garretan romaania Sphinx (1992), jossa henkilöhahmojen sukupuolta ei paljasteta, on luonnehdittu suorastaan queeriksi. On totta, kuten Eskelinen huomauttaa, että suomeksi tällainen salaaminen on triviaalin helppoa, mutta jos syntaksin sijaan katsotaan semanttista tasoa, niin kuinka monta vastaavaa suomenkielistä romaania tulee mieleen?

Vielä syvemmälle Oulipo-kritiikissään menevät Mikko Mankinen ja Antti Salminen, joiden essee ”Potentiaalisuudesta” pohtii potentiaalisuuden käsitettä länsimaisen metafysiikan ja Salmisen aiemmista kirjoituksista tutun modernismin kritiikin taustoja vasten. Kirjoittajat syyttävät oulipolaisia produktivistisesta kielikäsityksestä, jossa kieli ymmärretään resurssina, ehtymättömänä tekstien tuottamisen varantona. Näennäisradikaali kokeellisuus näyttäytyykin ihmiskeskeisenä ja mekanistisen luontosuhteen leimaamana ”kojeellisuutena”. Itse potentiaalisuuskin on tuhoisa käsite, jos se ymmärretään ihmisen rajattomina mahdollisuuksina rajallisessa maailmassa. Mankisen ja Salmisen mukaan Oulipo epäonnistuu muun historiallisen avantgarden tavoin elämän ja taiteen yhdistämisessä eikä siksi kykene luomaan kestäviä käytäntöjä.

Kirjallisuuden onkin uskallettava tutkia aineellista ja metafyysistä perustaansa, jos se haluaa olla jotain muuta kuin hupenevan valkoisen keskiluokan identiteettiprojekti. On kuitenkin syytä kysyä, mitä Mankisen ja Salmisen filosofisesta tukkapöllystä jää käteen. Kirjoittajat määrittelevät ihmisen ja kirjallisuuden osan negaatioiden kautta: vapaus on heille luopumisen ja poisoppimisen vapautta, vapautta “hylätä elämällä ja kirjoittamalla inhimillinen, edelleen aivan liian inhimillinen metafyysinen valtakoneisto” (s. 79-80). Mahdollisuudet ja valinnat kuuluvat rationaaliselle, kilpailevalle länsimaiselle yksilölle, eli ovat viime kädessä fossiilisubjektin hybristä. Mitä muutoksen ja emansipaation mahdollisuuksia tällainen ajattelu jättää? Onko ihmisen vain nöyrryttävä, tiedettävä paikkansa ja mentävä sienimetsään asubjektivoitumaan?

 

***

 

Antologian kaunokirjallisten tekstien perusteella proseduraalinen kirjoittaminen ei nykyään enää kaihda yhteiskunnallisuutta. Juri Joensuu soveltaa permutaatioita tuottavaa Mathewsin algoritmiä erään suomalaisen kunnan terroritilastoon vuodelta 1918. Punakaartilaisten kohtaloihin sovellettuna menetelmä on kaukana oulipolaisuuteen perinteisesti kuuluvasta leikillisyydestä. Lopputulos kommentoi myös kansalaissodan todellisuuden ja siitä kertovien tekstien suhdetta. Käsityksemme sodasta perustuu nykyään yksinomaan historiankirjoitukseen ja sotafiktioon.

Historian vääristelyä ja vääristelyprosessien läpitunkemattomuutta kommentoi puolestaan Jaakko Yli-Juonikkaan ”Seven Wrongs Make a Right?”, jossa intiaanipäällikko Seattlen kuuluisa puhe on konekäännetty tunnistamattomaksi. Operaation konseptualistinen pointti on, että länsimaisen ympäristöliikkeen meemiksi päätynyt puhe on alunperinkin vääristelty, kolonialistinen teksti, jolla on hyvin vähän tekemistä päällikön todellisen puheen kanssa. Yli-Juonikas osuu tärkeään kohtaan, sillä historian vääristely on saanut uudet mittasuhteet nykyisen nettioikeiston käsissä. Uskomatonta kyllä, erilaisilla sitaattien uudelleenkontekstoinneilla ja lähteiden hämärtämisellä on mahdollista käyttää kuuluisia antifasisteja fasismin legitimointiin ja panafrikkalaisia vallankumouksellisia maahanmuuttovastaisuuden aseina, kuten Italiassa on viime vuosina käynyt.

Jonkinlaista yhteiskuntasatiiria edustavat Jarkko Tontin ”Suomukärsäkkään peruukintekijä”, jossa Suomen perustuslaista on s + 7 -menetelmällä korvattu substantiivit, ja Sinikka Vuolan ”Leijonan pääkallo, vuohen selkäranka ja käärmeen häntänikamat”, jossa Seitsemän veljeksen yhdestä luvusta on khimaira-menetelmällä korvattu lähes kaikkien sanaluokkien sanat eri lähteitä käyttäen. Tontin tekstin voi tulkita kommentoivan Juha Sipilän hallituksen ongelmallista suhdetta perustuslakiin sekä ylipäätään viime vuosien parlamentaarista politiikkaa: ”Jokaisella on oikeus elämänpuuhun sekä henkilökohtaiseen vapautusarmeijaan, kosketteluun ja turvattiin” (s. 239). Vuolan Aleksis Kivi -khimaira puolestaan tuo mieleen Yleisradion viimeaikaiset skandaalit. Tällaisten tekstien (vaiko luentojen?) ongelma kuitenkin on, että ne jäävät helposti pelkäksi voimattomaksi hihittelyksi. Instituutiomme ovat epädemokraattisten voimien vallassa, lol. 

Antologian kenties vaikuttavin kaunokirjallinen teksti on Markku Eskelisen ja Maria Matinmikon kirjoittama ja Marko Niemen ohjelmoima digitaalinen proosateos ”Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää”, joka on luettavissa Nokturnon sivuilla. Tavallisesta poiketen teoksen proseduuri ei säätele kirjoittamista vaan lukemista: lukijan ajankäyttö vaikuttaa siihen, mitä hänen luettavakseen valikoituu. Teos siis ”lukee lukijaansa” Googlen ja Facebookin käyttäjäprofiileihin rinnastuvalla tavalla. Tekstin tasolla teos kuvaa maailmaa, jossa profilointi ja kuplautuminen on viety äärimmilleen eikä mitään jaettua todellisuutta enää ole: ”Tila on juuri sellainen kuin uskot sen olevan: taiteilijaresidenssi, maailmanperintökohde, suljettu hotellialue, pakolaiskeskus, vankileiri tai jotain pahempaa” (s. 282). Dystooppisen ulottuvuuden valjetessa vähitellen lukemisesta tulee vainoharhaista, ja teos alkaa tuntua labyrintilta, joka muuttuu joka askeleella.

Elämme maailmassa, jossa dataa ja algoritmejä käytetään yhä enemmän valvontaan ja manipulaatioon. Algoritmien suurin ongelma eivät ole itse proseduurit vaan niiden salaaminen. Tässä kontekstissa menetelmällisen kirjallisuuden läpinäkyvyys on eettisesti arvokas käytäntö.

Antologian tekstien yhteiskunnallisuus tuntuu kuitenkin jäävän yhteiskuntakritiikin alueelle. Toisin sanoen niissä ei kuvitella – paitsi ehkä ohimennen, kombinaationa muiden joukossa – mahdollisia maailmoja siinä mielessä kuin joku Ursula LeGuin tai antropologia parhaimmillaan tekevät. (Esimerkiksi Marcel Maussin sadan vuoden takainen tutkimus inuiittiyhteisöjen sosiaalisten rakenteiden kausittaisesta vaihtelusta tarjoaa enemmän ravintoa ”laajemman todellisuuden realisteille” kuin suurin osa niin sanotusta kokeellisesta kirjallisuudesta.) Hallitseviksi ”genreiksi” muodostuvat komedian ohella kauhu ja dystopia. Näköjään on edelleen helpompi kuvitella totaalinen spektaakkeli kuin ”leikata reikiä todellisuuden kudokseen”, kuten situationismista ammentava anarkistikollektiivi Crimethinc kehottaa tekemään.  Jää nähtäväksi, onko kyse ajan hengestä, tradition ohuudesta vai menetelmiin liittyvistä rakenteellisista ongelmista.

Ehkä tämä on epäreilu ja kapea luenta, onhan menetelmällisen kirjallisuuden ytimessä ajatus lukijan vapaudesta ja monitulkintaisuudesta. Elämme kuitenkin maailmassa, joka on niin retorisesti kuin konkreettisestikin muuttumassa mahdottomaksi. Vallitsevaa järjestelmää ei kannattele niinkään lupaus kapitalismin tuomasta vauraudesta kuin vaihtoehdottomuuden retoriikka. Jos kirjallisuudelta, joka ainakin osan ajasta väittää operoivansa mahdollisen alueella, ei voi odottaa poliittista mielikuvitusta, keneltä sitten voi?