Tekla Vály
astrid-swan

Kuolema iholla ja suru ihon alla

Arvio
|
Heidi Kosonen
|

Kuolema haastaa elävät riippumatta siitä, onnistuvatko kuoleman koskettamat ihmiset näille määrätyissä tavoissa surra vai eivät. Kuolema jättää häpeätahran - mutta onko siitä kirjoittaminen likaista työtä?


Katriina Huttunen: Surun istukka. 319 s. S&S 2019.


Astrid Swan: Viimeinen kirjani. 288 s. Otava 2019.


Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva (toim.): Suomalaisen kuoleman historia. 415 s. Gaudeamus 2019.

 

Kaksi menetystä ja kaksi surutyötä: tyttären itsemurha, jonka myötä nainen eristäytyy, ja parantumaton syöpä, jonka keskellä toinen päättää elää. Kaksi keväällä 2019 julkaistua omaelämäkerrallista teosta, joissa kuoleman merkitsemät naiset sanoittavat kokemuksiaan kulttuurissa, jonka kuolemasuhde määrittyy usein kieltäväksi. 

 

Katriina Huttusen Surun istukassa kääntäjän tytär on vienyt henkensä. Ystävät eivät ymmärrä naisen surun suunnattomuutta, joten hän erakoituu: ryhtyy oman surunsa asiantuntijaksi ja elää elämäänsä hautausmaalla sekä tyttären viimeisissä hetkissä. Syyllisyys ei päästä hänestä irti. Eikä katkeruus, viha, jota nainen kantaa tyttärensä pettäneitä ammattilaisia ja kaikkia niitä kohtaan, jotka jatkavat elämäänsä ja odottavat hänenkin jatkavan omaansa. Nainen tunnistaa, että yhden surun sijaan hänellä on monta surua. Tyttären menetys ja kokemus epäonnistumisesta äitinä vieroittavat hänet vallitsevasta elämänrytmistä.

 

Syöpää sairastavan muusikon Astrid Swanin Viimeinen kirjani koostuu elämää sykkivistä hetkistä ja fragmenteista: lapsuusmuistoista isän alkoholismin ja äidin poissaolevuuden värittämässä perheessä, hetkistä kiertueella, rakkaussuhteista, äitiydestä, ja lopulta elämästä sairauden ja vääjäämättä lähestyvän kuoleman kanssa. Muistelma on samanaikaisesti tribuutti eletylle elämälle ja yritys päästää irti surutyön keinoin. Kanssaihmisten reaktioissa heijastuu pyrkimys kieltää, että elämä on niin herkästi hajoavaa kuin sairautensa kanssa kamppaileva muusikko ihossaan ilmentää.

 

Muistelma on samanaikaisesti tribuutti eletylle elämälle ja yritys päästää irti surutyön keinoin.

Teoksissa käsiteltävien kuoleman ja sen suremisen tabuasema on esillä myös Ilona Pajarin, Jussi Jalosen, Riikka Miettisen ja Kirsi Kanervan toimittamassa Suomalaisen kuoleman historia -teoksessa, jossa näitä teemoja käsitellään etäämpää, tieteellisen katseen takaa. Artikkelikokoelmassa kuolemaa lähestytään historiantutkimuksen tarjoamista perspektiiveistä käsin, jotka valottavat kuolemaa, suremista ja näitä säätelevien käsitteiden ja normien suhdetta aikaan, kulttuuriin ja yhteiskuntarakenteisiin.

 

Kuoleman tahra ja tabu

Läntisestä kuolemasta puhuttaessa huomioidaan usein sen samanaikainen näyttäytyminen tabuna ja tabuasemansa jo menettäneenä ilmiönä. Näennäistä paradoksia voi selittää Suomalaisen kuoleman historiassa painottuva huomio siitä, että eri tavoin ja erilaisissa konteksteissa sekä yhteiskuntaluokissa tapahtuvat kuolemat eivät suinkaan ole samanarvoisia. Ville Kivimäen, Tuomas Teporan ja Jussi Jalosen artikkeleissa piirtyy voimakkaasti esiin erityisesti itsemurhan ja siitä käsitteellisesti erotettujen kuolemien välinen ero, joka väreilee aina kuolemiin kohdistuvista diskursseista niiden suremiseen.

 

Muiltakin osin ”erilaisista yhteiskunnallisista ja kokemuksellisista ulottuvuuksista” (SKH, 337) rakentuva kuolemankulttuuri erottelee kuoleman koskettamia ihmisiä eriarvoisiin asemiin, kuten häpeällistä itsemurhakuolemaa surevan Huttusen ja syöpää sairastavan Swanin teokset ilmentävät. Huttusen paariaa voi selittää läheisen itsemurhan lisäksi Anna Haverisen ja Ilona Pajarin argumentti, jonka mukaan kuolemaa ja kuolemasta puhumisen tapoja säätelevässä ”yhteiskunnassamme voimakkaan surun näyttäminen on (...) suurempi tabu kuin itse kuolema (335).” Julkisen suremisen ja surevana näyttäytymisen karsastuksen voi nähdä resonoivan kulttuurintutkija Sara Ahmedin tunnistaman onnellisuuden imperatiivin kanssa (viite 1), ja heijastuvan erityisesti katkeruuteen, jota Huttunen ilmentää teoksessaan. 

 

Artikkeleissa piirtyy voimakkaasti esiin erityisesti itsemurhan ja siitä käsitteellisesti erotettujen kuolemien välinen ero, joka väreilee aina kuolemiin kohdistuvista diskursseista niiden suremiseen.

 

Ihmettelen Huttusen teosta läpäisevän katkeruuden minussa aiheuttamaa halua kääntyä pois. Itsemurhamenetykseen kytkeytyvä viha ei ole itselleni tuntematon— kun ei tule kohdatuksi surussaan, on helppo erakoitua katkeruuteen. Miksi sitä on siis niin hankala ottaa vastaan kirjallisessa surutyössä? Jään pohtimaan negatiivisten tunteiden spektriä hallitsevaa hierarkiaa, jossa suru ylevöitetään helpommin kuin katkeruus, mikä heijastuu myös Haverisen ja Pajarin tunnistamaan sääntelyyn, jossa ”kaikki tunteet eivät julkisesti esitettyinä ole samanarvoisia (336).” Toisaalta pohdin tunteiden sukupuolittumista maskuliinisiin ja feminiinisiin, joista ensimmäiseen juuri Huttusen ilmentämien tunteiden voitaisiin nähdä paikoittuvan. Kiitollisuuden läpäisemä Viimeinen kirjani mukautuu vallitsevaan, sukupuolitettuun tunteiden kulttuuriin paremmin, kun taas Surun istukka haastaa sitä monin eri tavoin.

 

Tabua kuolemassa eivät kuitenkaan ole yksinomaan siihen liittyvät voimakkaat tunteet. Swanin esittämät huomiot osoittavat, että kuolema haastaa elävät riippumatta siitä, onnistuvatko kuoleman koskettamat ihmiset näille määrätyissä tavoissa surra vai eivät. Vaikka aikalaissairaus syöpä on pyritty kesyttämään taistelun metaforiin, tuntuu se edelleen kantavan Susan Sontagin tunnistamaa stigmaa (viite2 ), sillä vastaantulijat kavahtavat sairasta ja näin sysäävät tätä pois näköpiiristään ja hyväksymästään järjestyksestä. Menetyksen pysyvä tabuluonne taas näkyy Huttusen kohtaamissa vaivaantuneissa hiljaisuuksissa, välttelyissä kadulla ja katkaistuissa yhteydenpidoissa. Sekä Swan että Huttunen kuvaavatkin teoksissaan kuoleman heihin jättämää häpeätahraa:

 

"Minusta on tullut pelkoa herättävä kuoleman merkitsemä hahmo, jonka näkeminen puistattaa." (VK, 257)

"Minusta on tullut näkymätön." (SI, 137)

 

Vaikka aikalaissairaus syöpä on pyritty kesyttämään taistelun metaforiin, tuntuu se edelleen kantavan Susan Sontagin tunnistamaa stigmaa, sillä vastaantulijat kavahtavat sairasta ja näin sysäävät tätä pois näköpiiristään ja hyväksymästään järjestyksestä.

 

Kuoleman koskettamien ihmisten ”abjekti,” normaalin piiristä pois sysätty ja kuoleman pysyvästä tabuudesta puhuva asema ei ole läntiselle kuolemankulttuurille vieras. Suomalaisen kuoleman historian artikkeleissa kuoleman abjekti ja häpeätahra nousevat esiin erityisesti kuoleman ammattilaisiin, kuten ruumiinpesijöihin tai pyöveleihin (esim. SKH, 231), liitetyissä peloissa kuoleman tarttuvuudesta. Kuten Huttunen kuvaa, kokemusta vastaavasta asemasta voi tuottaa nykyään myös kuolemasta ja siihen liittyvästä surusta kirjoittaminen:

 

"Niin monet ovat sanoneet minulle, että he ovat sanattomia. Että heillä ei ole sanoja. --- Minun on pakko antaa surulleni sanat, vaikka kukaan ei haluaisikaan kuulla. --- Jonkun on tehtävä likainen työ, ja se joku olen minä. --- Olen likainen." (Surun istukka, s. 54)

 

 

Kuolemasta kertomisen (sukupuolitettu?) tragedia ja tarpeellisuus

Sekä Surun istukka että Viimeinen kirjani, omaelämäkerrallisia teoksia molemmat, sopivat kuvaamaan Haverisen ja Pajarin artikkelissaan tunnistamaa paradoksia, jossa "suru ja menetys ovat --- samaan aikaan tiukemmin yksityistä, omaehtoista, individualistista suremista sekä julkista yhteisöllisesti jaettua surun -- julkiseksi tekemistä" (s. 336).

 

Swania ja Huttusta yhdistävät taiteilijan ja äidin roolit, joiden voisi heidän tapauksissaan nähdä mahdollistavan yksityisen surun julkisen käsittelyn. Kuolema kruunaa taiteilijan traagisen kärsimysnäytelmän, ja äidin surun ylevöitetystä asemasta taas puhuu Suomen sotia kuvaavassa artikkelissaan Ville Kivimäki (SKH, s. 297). Jään pohtimaan, ovatko naisen suru ja sairaus kiinnostavimpia silloin kuin niihin liittyy narratiivisista konventioistamme tuttu, kuoleman traagisuutta korostava äitiys?

 

Jään pohtimaan, ovatko naisen suru ja sairaus kiinnostavimpia silloin kuin niihin liittyy narratiivisista konventioistamme tuttu, kuoleman traagisuutta korostava äitiys?

 

Näistä tietyllä tapaa kuolemaa ”kotoistavista” positioista huolimatta kumpikaan teoksista ei jätä haastamatta lukijaansa. Kuolema on vääjäämätön eikä surulle näy loppua, siitä huolimatta, että diskurssimme pyrkivät takaamaan, että taistelu voitetaan, ja määrittelemään suruprosessin keston ja kulun. Huttunen ei voi tarjota tragediaan kuuluvaa katarsista kahden vuoden jälkeenkään, ja kaikki kuolevalle asettamamme vaatimukset kimpoavat Swanin tekstistä, joka on samaan aikaan kiinni sekä elämässä että kuolemassa.  

 

Tällöin kummankin sanat luovat todellisuutta kulttuurisia kehikkojamme haastavalla tavalla. Kuten Huttunen ja Swan kuvaavat tarvettaan kirjoittaa, ajatella kuolemaa sen kieltämisen sijaan ja myös tuottaa sitä näkyviin:

 

"Ajatukseni ovat ajatuksia vasta kun niille on annettu sanat. Kieli tekee niistä näkyviä." (SI, 66)

"Nimien ääneen sanominen antaa ääriviivat. Nimi on olemassaoloa. Nimi antaa mahdollisuuden tunnistaa, jakaa ja olla keskustelussa." (VK, 23)

 

Molemmat myös puolustavat lupaansa olla samaan aikaan kuolemassa kiinni ja silti omilla tavoillaan elossa: rikkonaisina, irrallisina, suunnattomina. Huttunen kuvaa päämäärättömyyttään itseltään kielletyssä surussa: "Vertaistuessa surusta puhutaan matkana. En tiedä minne olen menossa" (SI, s. 50). Swanin elämää sykkivissä sanoissa tämä suunnattomuus asettuu ihmisen tilaksi: "Minussa elää samaan aikaan mennyt ja tämä hetki. Ehkä myös tuleva, sellaisena kuin tämä hetki sitä tuottaa: tuntematon, vieras ja mahdoton kontrolloida" (VK, s. 147).

 

Viitteet:

 1 Ahmed, Sara 2010. The Promise of Happiness. Duke.

2 Sontag, Susan 1978. Illness as a Metaphor. Farrar, Strauss & Giroux.