Kuunnelkaa klassikoita! Arvostelussa 1900-luvun saksalainen yhteiskuntateoria
Ilkka Kauppinen, Miikka Pyykkönen ja Olli-Pekka Moisio (toim.): 1900-luvun saksalainen yhteiskuntateoria. 310 s. Gaudeamus, 2019.
Klassikosta tekee klassikon se, että se osoittaa yhä uudestaan ajankohtaisuutensa. Tällä voidaan tarkoittaa vaikka sitä, että klassikko lisää ymmärrystämme jostain nykyajan arvoasetelmasta.
Hannah Arendtin The Human Condition (suom. Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot, 2002) on klassikko. Tämän ajan asenteelta kuulostaa muun muassa se Arendtin ajatus, että ”toiminnan sijaan työstä tulee ihmisen arvostetuin aktiviteetti”. Nykypäivää on sekin Arendtin huomio, miten kunniallisen elämän korvaa elämä sellaisenaan: pelkkä elossa olemisen ihannointi ja elämänprosessin ylläpito.
Juutalaisfilosofi peilasi modernia aikaa antiikin Kreikkaan ja paljasti näin modernin maailman patologioita. Antiikissa esimerkiksi yksityinen (oikos) ja julkinen (polis) sfääri erotettiin toisistaan, mutta nykyään ne ovat sekoittuneet. Yksityiset asiat tulevat julkisuuteen ja yksityisen alue laajenee, mikä nähdään selkeimmin somessa.
Itä-Saksassa sosiologiaa ei ollut lainkaan, koska puoluemarxismi kattoi kaiken. Sosiologia ja yhteiskuntateoria olivat marginaalissa 60-luvun puoliväliin asti. Vuosikymmenen lopussa sosiologian oppituoleilla istuivat vuoden 1968 opiskelija-aktiivit. Sama trendi näkyi Suomessakin.
Arendtin teräksistä ajattelua esitellään antologiassa 1900-luvun saksalainen yhteiskuntateoria, jonka ovat toimittaneet Ilkka Kauppinen, Miikka Pyykkönen ja Olli-Pekka Moisio. Kirjassa tutustutaan muun muassa Georg Simmelin sosiaaliseen suhteeseen, Jürgen Habermasin tiedonintressiin ja Niklas Luhmannin systeemiteoriaan. Kirjoittajat tulevat pääosin Jyväskylän yliopistosta, kuten Ari-Elmeri Hyvönen ja Mika Ojakangas, jotka kertovat Arendtista. Vuonna 2015 lähes samat tekijät toimittivat Gaudeamukselle perusteoksen 1900-luvun ranskalaisesta yhteiskuntateoriasta. Saksalainen jatko on yhtä painava. Itseäni miellytti enemmän edellinen osa, mutta tämä on makuasia, ei laadullinen ero. Molempia kirjoja voi moittia vain hirvittävistä kansista.
Viime vuosisadan alussa saksalaista yhteiskuntateoriaa hallitsi yhtäältä positivismin ja hermeneutiikan välinen vastakkainasettelu, toisaalta marxilainen perinne. 30-luvulla Sosiaalitutkimuksen instituutin ympärille muodostui Frankfurtissa koulukunta, jonka vaikutusta yhteiskuntatieteisiin ei voi aliarvioida.
Natsivallan aikana yhteiskuntateoriasta tutut sosiaalidarwinismi, idealismi ja historismi alistettiin rotupolitiikalle. Itä-Saksassa sosiologiaa ei ollut lainkaan, koska puoluemarxismi kattoi kaiken. Sosiologia ja yhteiskuntateoria olivat marginaalissa 60-luvun puoliväliin asti. Vuosikymmenen lopussa sosiologian oppituoleilla istuivat vuoden 1968 opiskelija-aktiivit. Sama trendi näkyi Suomessakin.
Weber pohdiskeli, että mikä kumma saa ihmiset raatamaan menestymisen eteen yli vähimmäistarpeiden tyydytysrajan, ja sitä sopii miettiä tänäkin päivänä.
Kirjan toimittajat tarjoavat yhden mahdollisen ja mielestäni aiheellisen tavan hahmottaa valtavaa ajallista ja teoreettista kokonaisuutta: Golem-vertaus. Ihmiset herättävät myyttisen Golemin henkiin, mutta se voi karata kontrollista ja kääntyä luojiaan vastaan. 1900-luvun saksalaisessa yhteiskuntatieteessä onkin tutkittu sitä, minkälaisia negatiivisia seurauksia sellaisilla projekteilla kuin valistus, moderni ja teknologia on ollut. Max Horkheimer ja Theodor Adorno käsittelivät Valistuksen dialektiikassaan länsimaisen rationaalisuuskäsityksen tuhoisia piirteitä, ja nykyilmiöistä ilmastokriisi on ilmeisin esimerkki.
Risto Heiskala käsittelee sosiologian klassikoiden klassikkoa Max Weberiä. Weberin monipuolinen poliittisen sosiologian käsitteistö on yhä arvokas lisä yhteiskunta-analyysin työkalupakkiin, Heiskala esittää. Myös Weberin analyysi kapitalismin luonteesta näyttää edelleen relevantilta. Weber selitti kapitalistista yrittäjähenkeä askeettisella protestantismilla, kalvinismilla, joka sai uskovat paiskimaan työtä. Weber pohdiskeli, että mikä kumma saa ihmiset raatamaan menestymisen eteen yli vähimmäistarpeiden tyydytysrajan, ja sitä sopii miettiä tänäkin päivänä.
Joseph A. Schumpeterin mukaan kapitalismin hengen taustalla vaikutti puolestaan sankaruuden ihanne, Petri Ruuskanen kirjoittaa. Kapitalismin moottorina toimii innovatiivinen porvarillinen yrittäjyys, luova tuho. Schumpeter halveksi sitä, että haetaan vain taloudellista tasapainoa. Häntä voi pitää nykyisen yrittäjämyönteisen ajattelun taustapiruna. Marraskuussa Helsingissäkin nähtiin Messukeskuksen täydeltä schumpeterilaisia Slush-tapahtumassa.
Vanhan teorian elinvoiman määrittelee sen kyky havainnollistaa uuden ajan ilmiöitä. 1900-luvun saksalaisesta yhteiskuntateoriasta löytyy useita huomioarvoisia näkökulmia, jotka ovat käyttökelpoisia 2000-luvullakin – kunhan vain käyttää vähän mielikuvitusta. Se on jo paljon yhdelle kirjalle.
