Gavin Allanwood / Unsplash
enkelit

Kuuntele, kuolleetkin puhuvat

Arvio
|
Päivi Liski
|

Julia Cameronin huttuisessa elämäntaito-oppaassa luovuus löytyy taiteilijatreffien ja aamusivujen avulla.


Julia Cameron:
Kuuntelemisen polku – Johdatus tarkkaavaisuuden taitoon.
Suomentanut Einari Aaltonen
215 s. Like 2021.

Julia Cameronin Kuuntelemisen polku on elämäntaito-opas, jonka pääpaino on oman luovuuden vaalimisessa. Teos muodostaa kuusiviikkoisen ohjelman, jonka avulla lukijan on tarkoitus oppia kuuntelemaan ympäristöään, toisia ihmisiä, omaa korkeampaa minäänsä, tuonpuoleista, sankareita sekä hiljaisuutta. Luit aivan oikein, tuonpuoleista. Näistä jokainen kuuntelemisen muoto rakentuu edellisen varaan. 

Esimerkiksi ympäristön kuuntelemisen taitoa Cameron kuvaa seuraavasti: ”Koiran pannassa roikkuvan nimikyltin kilahtelu vesikuppia vasten on muistutus elämän määrätietoisuudesta.” Vaikka Cameronin teos sisältää monin paikoin aikamoista huttua, on siinä toki sanomaakin, joka varmasti puhuttelee elämäntaito-oppaiden lukijakuntaa. Jos kuuntelemisen taito on kiireen ja arkisen aherruksen paineessa päässyt unohtumaan, Cameron tarjoaa tähän ratkaisun: kannattaa joskus pysähtyä kuuntelemaan toisia, sen sijaan että on itse koko ajan äänessä. Toisinaan on taas hyvä kääntää huomio hetkeksi ympäristöön tai omaan sisimpään. Mitään uutta Cameronin neuvot eivät siis tarjoa.

Jäin miettimään, onko kirjoittaja kadottanut kokonaan itsekritiittisyytensä vai onko sitä koskaan ollutkaan.

Cameron on noussut maailmanmaineeseen luovuusguruna. Häneltä on aiemmin suomennettu kolme teosta: Tie luovuuteen – henkinen polku syvempään luovuuteen (Like 1997, The Artist's Way 1992), edellisen jatko-osa Kultasuoni (Like 1999, The Vein of Gold 1997), joka niin ikään opastaa ihmistä löytämään oman luovuutensa, sekä Tyhjän paperin nautinto – Tie luovaan kirjoittamiseen (Like 2004, Right to Write 1998), kirjoittamisopas, jossa pyritään purkamaan esteitä luovan kirjoittamisen tieltä.

Cameronin mukaan jokainen ihminen on luova. Luovuus vain täytyy vapauttaa ja löytää.  Tämä tapahtuu pääasiassa kahdella keinolla, jotka hän on lanseerannut: Aamusivuilla, jotka kirjoitetaan heti vuoteesta noustua vielä unenpöpperössä ennen kuin sisäinen kriitikko on herännyt. Tässä harjoituksessa sisältöä tärkeämpää on kolmen liuskan pituus. Toinen keino on käydä itsensä kanssa taiteilijatreffeillä.Treffeillä sisäistä luovuutta voi herätellä vierailemalla inspiroivassa paikassa ja viettämällä siellä pari tuntia. (Monet Cameronin suosittelemista taiteilijatreffipaikoista ovat kauppoja.) Näitä kahta metodia Cameron tarjoilee myös Kuuntelemisen polussa. Ja jotta nämä eivät vain pääsisi unohtumaan, niiden huikeutta ylistetään ja niiden tärkeydestä muistutetaan useaan otteeseen. Ei niin etteivätkö aamusivut ja taiteilijatreffit olisi hyviä tapoja kuunnella itseä ja vaalia omaa luovuutta. Cameron kirjoittaa: ”Sivujen kirjoittamisen myötä huomaamme, että meistä tulee välittömämpiä. Kirjoitamme näkyviin oikeat toiveemme, sitten maailmankaikkeus vastaa niihin.”

Kuuntelemisen polussa ei esiinny lainkaan itseironiaa. Cameron kertoilee vuolaasti, miten on onnistunut auttamaan lukuisia ihmisiä ja miten upeaa palautetta heiltä on saanut. Syntyy vaikutelma kuin Cameronin pitäisi koko ajan myydä tuotettaan. Hän myös kuvaa tuon tuosta, miten antaa koiralleen Lilylle tämän lempiherkkua lohta. Lisäksi Cameron kuvailee ja kehuu kauniita ja viisaita ystäviään, ja tiedustelee näiltä kuuntelemisen taidosta. Jäin miettimään, onko kirjoittaja kadottanut kokonaan itsekritiittisyytensä vai onko sitä koskaan ollutkaan. Joskin keskusteluissa ystävien kanssa voi olla asiaakin. Esimerkiksi Cameronin ystävä Gerard, ”pitkä, hoikka ja huoliteltu mies, jolla on viikset ja tuikkivan ruskeat silmät”, sanoo: ”Jos joku vain puhuu eikä kuuntele ollenkaan, mieleni siirtyy automaattiohjaukselle. Jos läsnä ei ole kahta aktiivista kuuntelijaa ja kahta aktiivista puhujaa, keskustelusta ei voi tulla mielekästä.” 

Henkistymistä ja luovuutta käsittelevän teoksen yksi keskeinen sanoma tuntuu olevan, että kun pysähtyy kuuntelemaan ja siten vaalii omaa luovuuttaan, kaikki on mahdollista, myös taloudellinen menestys.

Neljännessä luvussa otetaan yhteyttä tuonpuoleiseen ja kuunnellaan, mitä vainajilla on sanottavanaan. Cameronin mukaan kuolema päättää elämän muttei ihmissuhdetta. Hän käy keskusteluja edesmenneiden ystäviensä Janen ja Elbertan kanssa, joilta saa neuvoja ja kannustusta kuten heidän eläessäänkin. Tässä kohtaa Cameronin tekstiä pilkahtaa pieni epäilyksen häivä: entäpä jos keskustelut vainajien kanssa ovatkin vain toiveajattelua, mutta hän kuittaa sen: “Jos on niin, ‘toiveajattelu’ johtaa minua kannustavaan suuntaan.  - - Kun yritämme olla saamiemme viestien arvoisia, meistä tulee parempia ja vahvempia ihmisiä. ‘Toiveajattelumme’ siivittää meitä parempiin suorituksiin.” 

Viidennessä luvussa käydään mielen sisäistä keskustelua sankareiden kanssa. Cameron kirjoittaa AA:n toiselle perustajalle Bill Wilsonille ja C.G. Jungille ja “kuulee” tuonpuoleisesta heidän vastauksensa, jotka sisältävät rohkaisua, kehuja ja ohjausta. Myös kohta, jossa Cameron ylistää C. G. Jungia, on outo: ”Ennen hänen ponnistelujaan ihmismieli oli arvoitus. Hänen työnsä ansiosta saimme käyttöömme termejä. Epämääräisen sutun sijaan pääsimme kohtaamaan 'varjomme'.” Cameron kirjoittaa Jungista kuin Sigmund Freudia ei olisi koskaan ollutkaan. Marginaaleissa kulkee myös mietelauseita, kuten seuraava Paulo Coelhon latteus: ”Unelma voi toteutua, ja se tekee elämästä mielenkiintoista.” 

Henkistymistä ja luovuutta käsittelevän teoksen yksi keskeinen sanoma tuntuu olevan, että kun pysähtyy kuuntelemaan ja siten vaalii omaa luovuuttaan, kaikki on mahdollista, myös taloudellinen menestys. Näinhän Cameronille itselleen on käynyt, hän on luonut omat menetelmänsä luovuuden vaalimiseksi ja tahkonnut niillä omaisuuden.