Liha, juuret ja seitsemän merta

Suomenruotsalaisen nykyrunouden piiristä löytyy helmiä. Elina Tervosen ajatuksia kolmesta eri runokokoelmasta. 

 

Martina Moliis-Mellberg: 7

Schildts & Söderström, 2017, 114 s.

 

Adrian Perera: White Monkey

Förlaget, 2017, 77 s.

 

Matilda Södergran: Överlevorna

Schildts & Söderström, 2018, 115 s.

 

Suomenruotsalainen runous piristää suomenkielistä lukijaa monella tavalla. Runouden avulla on helppo treenata kielipäätään, sillä runoutta luetaan muutenkin hitaasti ja pohdiskelevasti. Toisaalta eri lainalaisuuksilla operoiva kieli haastaa lukijaa katsomaan maailmaa hieman eri vinkkelistä. Tähän suomenruotsalaisen runouden katsaukseen valitsin esikoisen, toisinkoisen ja kolmanneksi konkarin. 

 

Martina Moliis-Mellbergin teos 7 (2017) viittaa muinaiseen ajatukseen seitsemästä merestä, joita sittemmin kukaan ei ole pystynyt nimeämään. Valtameriä on vain muutama, mutta muita on lukuisia: historiallisesti seitsemän merta määrittyi sen mukaan, mistä katsoen meriä tarkasteltiin. Moliis-Mellbergin teoksessa meriä on vain viisi: Stilla havet, Norra ishavet, Östersjön, Atlanten ja Adriatiska havet. Kunkin kohdalla pääsemme aina uimaan uuden henkilön pään sisään.

 

Moliis-Mellbergin tapa kirjoittaa on ainutlaatuinen ja vahva. Tästä saatiin jo maistiaisia hänen esikoiskokoelmassaan A, joka koostui ainoastaan proosarunosta. 7 vuorottelee lyyrisen ilmaisun ja proosarunon välimaastossa, mutta tunnelma pysyy yhtenäisenä sivulta toiselle. Teoksessa upotaan yhdessä syvänmeren hautoihin, vetäydytään yksinäisille saarille ja alueille, missä meret toistaiseksi ovat aina jäässä. Ollaan paikoissa, joihin ihmisellä ei yleensä ole asiaa.

 

Du har rutiner, det tycker du om. Du behöver ha kontroll, också pä en plats som den här. Dagarna är långa, de måste fyllas.

 

Itämeren äärellä pysähdytään tutkimaan yhteiskunnasta vetäytymistä. Ollaan yksinäisellä saarella ja yritetään löytää syy olla ja tulla onnelliseksi. Runon minä puhuu itselleen. Meri on kytköksissä minuuteen, sillä vaikka saarella tulee pimeä, ei koskaan ole hiljaista. Tuuli ulvoo, sade piskaa yli saaren, jonka ympäri kävelee reilussa kymmenessä minuutissa. Vaikka runon minä onkin vetäytynyt muiden keskuudesta, meteli ei lakkaa. Päämme, sisäisen meremme, valtava voima on siinä, että se tuottaa jatkuvasti uutta ajateltavaa.

 

Meri näyttäytyy Moliis-Mellbergin teoksessa toisena, joka on kuitenkin oleellinen osa minuutta ja ihmisyyttä. Meri sisällämme toimii metaforana Toiselle, joka tummana, syvänä ja tuntemattomana on oleellinen osa meitä. Emme voi jättää tuota puolta itsestämme, mutta emme myöskään voi elää pelkästään tämän myrskyisän puolemme varjossa. Tematiikasta huolimatta Moliis-Mellberg ei psykologisoi eikä kuorruta itse tekstiä vertauskuvin, vaan tyytyy erilaisten kohtaloiden avulla kuvaamaan, mitä tapahtuu, kun meri sisällämme saa vallan. 

 

Adrian Pereran teos White Monkey (2017) on puolestaan tiukasti tämän päivän keskusteluissa kiinni. Se on monitasoinen tarina siitä, miltä tuntuu elää suomalaisena rodullistettuna lapsena ja poikana. Lukija asetetaan usean eri henkilön, niin pojan itsensä kuin tämän kantasuomalaisen isän ja srilankalaislähtöisen äidinkin asemaan. White Monkey esittää huomioita siitä, millaista on kasvaa kahden kulttuurin ja eritoten kahden ihonvärin välissä. 

 

Isä on varma, että jokainen ymmärtää lapsensa olevan hänen poikiaan, suomalainen. Äiti haluaa antaa lapselleen molemmat kulttuurit, mutta eritoten sen toisen, maapallon toisella puolella olevan. Lapsi ei osaa vastata kyselijöille, missä maassa hän haluaisi mieluiten olla ja kysyykin lukijalta, miksi tarvitsisi tietää? On kuitenkin merkillepantavaa, ettei ennakkoluuloja tule ainoastaan ulkopuolelta, vaan myös perheenjäsenet ovat toisinaan sisäistäneet rasismin. Esimerkiksi pojan äiti pyytääkin, ettei poika koskaan raapisi itseään, etteivät ympärillä olevat ihmiset vain ajattelisi, että hän on likainen.

 

Perera tarttuu asioihin, jotka ovat tulleet tutuiksi yhä useammalle mm. Ruskeat Tytöt -median ansiosta. Perera osoittaa, etteivät kysymykset rodusta ja kansalaisuudesta ole niin yksinkertaisia kuin me olemme oppineet ymmärtämään. Esimerkkeinä näistä käyvät rodullistettujen hiusten koskettelu ja utelut siitä, pitävätkö nämä ihmiset Suomesta ja tuntevatko he itsensä suomalaisiksi.

 

Alla säger att jag har så vackert hår.

”Det är så tjockt

inte alls

finskt.”

 

Pereran runot ovat helppolukuisia ja teoksena White Monkey on varsin viihdyttävä ja myös koskettava. Suomalaisuudesta ja sen rajoittuneisuudesta tehdyt huomiot ovat nokkelia, mutta ongelmana on Pereran tyyli, joka säilyy läpi teoksen liian pelkistettynä ja yksinkertaisena. Toisaalta monotonisuus toimii vertauskuvana sille, miten jumissa rodullistettu yksilö itsensä kanssa on. Yhteiskuntakin on jumissa: hyvistä aikeista huolimatta rasismi elää tiukasti arjessa, niin teoissa kuin sanoissakin. Tyylittelyn puuttuessa teos kuitenkin puuduttaa. Perera jättää nokkelat huomionsa säkeiden loppuihin. Tämä luo teokseen rytmin, jonka myötä Pereran ensiarvoisen tärkeät havainnot alkavat tuntua jopa pikkumaisilta. Teos olisi kenties kaivannut hieman enemmän heittäytymistä, jotta se olisi tullut lähemmäksi lukijaa. 

 

Matilda Södergran on jo vakiintunut nimi suomenruotsalaisen runouden kentällä. Hänen ensimmäiset kokoelmansa toivat uusia tuulia naiskirjoittamisen konventioihin suomalaisessa runoudessa. Muutama vuosi sitten Svenska Dagbladet nimesi Södergranin kahdenkymmenen mielenkiintoisimman ruotsiksi kirjoittavan runoilijan joukkoon. Olisiko aika kääntää hänen runojaan myös suomeksi?

 

Tänä keväänä ilmestyi Södergranin viides kokoelma Överlevorna. Se poikkeaa hänen muista teoksistaan liki kaikilla mahdollisilla tavoilla. Aiemmin Södergran käsitteli sukupuolta ja valtaa ruumiillisuuden kautta tunnustukselliseen tyyliin. Överlevorna jättää tämän taakseen, ja etsii uutta. Kyseessä on nimenmukaisesti kirja selviytymisestä ja selviämisestä, taistelusta kohti luopumista ja luopumisesta kohti luottamusta. Kokoelmaa leimaa alusta loppuun painon tunne. Sivut ovat täynnä surua, lukija joutuu kaivamaan sanojen alta toivoa.

 

Förmår det lägsta.

 

Roten till allt. Rodnande rot.

 

Röstens bärkraft.

 

Vilken sorg arbetar jag,

nagelfar jag?

 

Koemme alituisesti jotain, joka horjuttaa elämäämme. Tämä on liki yhtä totta kuin se, että uusi päivä valkenee toisensa perään. Horjunta loppuu, kun päivä ei enää valkene. Ollaan siis elämän ja kuoleman rajamailla. Södergranin runoissa ei pohdita mitä on toisella puolen, vaan sitä, mitä voimme tiedostetun ja tiedostamattoman rajalta tonkia tämänpuoleisessa. Sivuille on kudottu yhteen kohtaloita, jotka vuosisataisten metaforien ja symbolien kautta purkautuvat lukijalle hitaasti ja hienovaraisen eleettömästi. Södergran osoittaa teoksellaan, että jokaisen sukupolven, samalla tavalla kuinyksilönkin, tulee käsitellä elämään liittyvä kaipuu ja suru omalla tavallaan ja omalla vuorollaan. Suru kytkeytyy maailmanaikaan, mutta myös ihmisiin, jotka menevät ja tulevat ympärillämme, jättäen meihin oman jälkensä.

 

Tyyliltään Överlevorna on varsin fragmentaarinen, ja sivuille asetellut säkeistöt toimivat omina kokonaisuuksinaan, mutta muodostavat myös pidemmän jatkumon. Ilmaisu on niin tiivistä ja täyteläistä, että teos näyttäytyy hieman vaikeana. Toisaalta tämä vaikeus antaa myös tilaa maalata kielen päälle omat merkityksensä. Jokainen lukukerta antaa runoille uusia vivahteita.

 

Matilda Södergranin kokoelmien kokeilevuus on ollut omaa luokkaansa jo toistakymmentä vuotta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että pienen kielialueen runouteen mahtuu vaivatta useampia kokeilevia ja heterogeenisiä ääniä. Kieliryhmiemme runoutta lienee turha verrata toisiinsa, mutta olisi silti hyvä pohtia, millä keinoin voisimme tukea myös suomenkielisen runouden kentällä kirjoittajien moninaisuutta. Lisäksi olisi kiinnostavaa päästä toisinaan myös nauttimaan näistä ruotsinkielisistä helmistä myös sillä toisella kotimaisella.