Rafael: Ateenan koulu (1509-1510) / Flickr
Rafael, filosofia, akateeminen

Mahtuuko totuus twiittiin?

Arvio
|
Joonas Kallonen
|

Sari Kivistö & Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus

Gaudeamus 2018. 248 s.


 

Totuuden käsite on kyseenalaistunut ja epäluulo elitismiä kohtaan kasvaa. Mikä on sivistyksen rooli tässä ilmapiirissä? Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin manifesti haluaa varjella akateemista elämäntapaa.

 

Julkisessa keskustelussa on alkanut nostaa päätään asiantuntijuuden väheksyminen ja akateemisuuden arvon kyseenalaistaminen. Tässä ei ole historiallisesti mitään uutta, mutta yhdistettynä poliittisen populismin voittokulkuun tämä on omiaan luomaan erityisen anti-intellektuaalisen yhteiskunnallisen ilmapiirin. Mikä on akateemisen elämän rooli muuttuneessa henkisessä ilmapiirissä, jossa totuuden käsitteellä heitetään vesilintua ja epäluulo ‘’elitismiä’’ kohtaan on nousussa? Onko tutkijoilla enää aikaa syventyä vuosien työtä vaativiin kysymyksiin julkisen rahoituksen suosiessa pikaratkaisuja ja innovaatioita?

 

Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin teos Sivistyksen puolustus (Gaudeamus, 2018) käy monipuolisesti läpi akateemisen sivistyksen perinteitä, akateemisen kirjoittamisen muotoja sekä akateemiseen elämäntapaan kohdistuvia uhkia. Se ei ole niinkään akateemisen tutkimuksen historiikki kuin, nimensä mukaisesti, akateemisen elämäntavan puolustus. Sellaisena se on vakuuttavaa luettavaa erinäisistä helpoista ratkaisuista huolimatta.

 

Sivistyksen puolustus on ytimeltään pamfletti, jossa kamppailua käyvät uudistuvan yliopistomaailman käsitys tutkimuksesta välineellisenä toimintana sekä klassisen akateemisen sivistyksen itsearvoisuus. Ensimmäinen näkökulma painottaa käytännön hyötyä, toinen totuutta suurimpana hyveenä. Klassinen kuva tutkijasta eristäytyvänä tieteentekijänä asetetaan vastakkain itseään brändäävän ja sosiaalisessa mediassa notkuvan ‘’modernin’’ tutkijan kanssa. Tähän vastakkainasetteluun paneudutaan luku toisensa perään eri teemojen kautta. Näitä ovat esimerkiksi tieteellinen kirjoittaminen, näkyvyys, vaikuttavuus ja tiedon metaforat. Teoksessa vihollisen roolia edustavat sosiaalisen median vaikutusvalta, brändääminen ja tuloshakuisuus:

 

Asioiden kuvaaminen erilaisilla hienolta kuulostavilla mutta tosiasiassa jokseenkin tyhjillä sanoilla on osa sitä brändäämisen ja twiittaamisen kulttuuria, joka pinnallistaa ja ikään kuin lapsellistaa kulttuuria kaikkialla, ei ainoastaan yliopistoissa. Tätä kehitystä vastaan asettuminen on nimenomaan yliopistointellektuellien tehtävä. (120)

 

Teosta leimaa pamflettien tyypillinen heikkous: sen retorinen tyyli hyppelee edestakaisin julistavan ja analyyttisen välillä. Vaikutelmaa korostaa jatkuva vetoaminen George Orwellin romaaniin 1984, jota muodikkaasti rinnastetaan sekä tämän päivän poliittiseen tilanteeseen että totuuden rooliin valtamediassa. Orwell on aina ajankohtainen kirjoittaja, mutta myös turhan ilmiselvä ase valemedian ja totuuden jälkeisen ajan ongelmia käsiteltäessä. Sivistyksen puolustus on vaarassa upota tyylillisesti siihen kärjistävään helppoheikkisuuntaan, josta se julkista keskustelua ja mediaa soimii. On kuitenkin hienoa nähdä jonkun käyttävän sanaa ‘’yliopistointellektuelli’’ ironiasta vapaassa yhteydessä. Tällainen julistavuus on yksinkertaisuudestaan huolimatta paikoitellen raikasta.

 

Toinen samanaikaisesti häiritsevä ja kiehtova aspekti teoksessa on monografian puolustus. Monografia on tieteellinen työ, joka keskittyy erityisesti yhden ongelman pitkälliseen pohtimiseen ja kokoamiseen, yleensä vähintään sadan sivun pituiseksi kokonaisuudeksi, jossa on eheä narratiivinen rakenne. Se on humanistisissa tieteissä artikkelien rinnalla yleisin julkaisumuoto. Sivistyksen puolustuksessa monografia hiipii lähes joka luvussa keskiöön, eräänlaiseksi kaleidoskoopiksi, jonka läpi akateemisen sivistyksen uhattu asema näyttäytyy.

 

Monografian tieteellisen merkityksen puolustajan on näin puolustettava - on yhä uskallettava puolustaa - yksinäisen, omassa tutkijanhuoneessaan tai kirjaston pöydän ääressä istuvan, elämänsä ja näkökulmansa rajallisuudesta tietoisen mutta tuon rajallisuuden innoittamana yhä uusia syvyyksiä etsivän skolaarin klassista ihannetta, vaikka tämä ihanne saattaa nykyisessä akateemisessa kulttuurissa vaikuttaa toivottoman vanhentuneelta. (97)

 

Monografian uhattuun asemaan palataan teoksessa uudestaan ja uudestaan hämmentävällä frekvenssillä, sillä vaikka monografian tärkeys perustellaan vakuuttavasti, sen menettämisen aiheuttama kauhu näyttäytyy nykylukijan silmissä ylireagointina. Kuten kirjoittajatkin myöntävät, artikkelien kirjoittaminen, vaikkakin lyhytjänteisempänä työnä, vie tutkijan saman tiedon äärelle ja vaatii myös erittäin syvällistä perehtymistä. Vielä parempi esimerkki on artikkelikokoelman yleistyminen julkaisuformaattina. Artikkelikokoelmissa tutkijat keskustelevat toistensa kanssa ristiin, siinä missä monografia on yhden ihmisen näkökulma tiettyyn ongelmaan.

 

Voidaan jopa hieman provosoivasti väittää, että tutkija saattaa palvella yhteiskuntaa parhaiten nimenomaan kääntämällä sille selkänsä ja omistautumalla puhtaan totuuden tavoittelulle, vaikkapa kirjoittamalla. (111)

 

Monografian kirjoittajan yksinäistä puurtamista puolustetaan Martin Heideggerin dasein-käsitteestä ja eksistentialismista lähtien aina memento mori -henkiseen ajatteluun asti: monografian kirjoittaja on viisaampi kuin twiittien kirjoittaja, sillä hän ymmärtää paremmin rajallisen viisautensa ja kuolevaisuutensa sekä kanavoi sen kattavaan, monoliittimaiseen työhön. Tutkijan eristäytyminen nähdään jalona uhrautumisena totuuden etsimiselle. Näissä aatoksissa tekijät tuntuvat unohtavan ‘’totuuden’’ konstruktivistisen ja relativistisen perusluonteen, jonka he aikaisemmissa luvuissa myöntävät. Monografian puolustuksessa kiteytyy sinänsä hienon puheenvuoron tietynlainen turhamaisuus ja ankkuroituminen humanismin punaviinintuoksuisimpiin perinteisiin. Vaikka tekijät kieltävät haluavansa palata akateemisen elämän luostarilaitosjuurille, jossa munkit tekivät työtään yksin ja Jumalan ankaran silmän alla, jonkinlainen epätoivoinen ja hieman naiivi kaipuu takaisin ’’vanhoihin kunnon aikoihin’’ paistaa tekstin läpi.

 

Ironista kyllä, sujuvakielisen ja mukaansatempaavan teoksen heikoimpia puolia ovat lopulta sen tunteelliset ja helpoiten siteerattavat osat, joissa akateeminen elämäntyyli nähdään typeryyden aikakautena tyhjyyteen huutavana marttyyrinä. Nämä osiot ovat täynnä toistoa ja juuri sellaista helppoa retoriikkaa, josta Kivistö & Pihlström valtamediaa ja populisteja syyttävät. Kirjoittajien jalo ja harvinaisen ironiaton puheenvuoro kääntyy itseään vastaan.

 

Teos on kirkkaimmillaan pohtiessaan tiedon erilaisia metaforia (esimerkiksi valo ja kaivo). Viileän oivaltava ja (valistuksen retoriikan mukaan) valaiseva tapa pohtia akateemisuuden alkujuuria, tiedon käsitteen evoluutiota, osoittaa parhaalla mahdollisella tavalla mistä akateemisuudessa, ja humanismissa, on todella kyse. Ei eristäytymisestä norsunluutorniin ja kreikkalaisten filosofien nimien hokemisesta peiliin kolmetoista kertaa, vaan syventyneestä pohdinnasta, jolla paljastetaan miten ne asiat, jotka otamme itsestäänselvyyksinä, on rakennettu. Jos populistit käyttävät puheissaan itsestäänselvyyksiä, meidän, tavallisen kansan, on selvitettävä mistä nuo käsitteet on rakennettu ja mitä niiden taakse kätketään.

 

Yliopistojen tulisikin jatkuvasti kannustaa opettajia, tutkijoita ja opiskelijoita kyseenalaistamaan vallitsevia arvoja ja uskomuksia, myös niitä, joihin ympäröivän yhteiskunnan ja kenties yliopistonkin tämänhetkinen kehittäminen perustuu. (150)

 

Teoksen kenties suurin viisaus on ikivanha ja arvokas: meidän on jatkuvasti pohdittava mistä puhumme kun puhumme asioista. Vallitsevan arvomaailman kyseenalaistaminen on jokaisen velvollisuus, oli sitten ylevä akateemikko, rivikuluttaja tai molempia.