Wikimedia Commons
Beckettin hauta
Samuel Beckettin hautakivi Montparnassen hautausmaalla Pariisissa

Missä on eteenpäin?

Arvio
|
Antti Hurskainen
|

 

Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

185 s. Teos 2019. Suom. Caj Westerberg.

 

Kertomus on epäuskottava, viehättävä: Vuonna 1945 Samuel Beckett vieraili äitinsä luona Dublinissa. Eräänä valvottuna yönä hän koki ilmestyksen, ”kääntymisen pimeään”. Beckett on kertonut ymmärtäneensä, ettei voisi päihittää esikuvaansa James Joycea tämän omassa lajissa. Kompleksiset ja älylliset pyrkimykset oli hylättävä. Beckett teki u-käännöksen ja alkoi riisua tekstistään kaiken mahdollisen. Hän vaihtoi kielen englannista ranskaan, koska siten oli helpompi kirjoittaa ”ilman tyyliä”.

 

Haastattelulausunto 1960-luvulta sisältää tärkeimmän:

 

Molloy ja muut tulivat minulle sinä päivänä, kun tiedostin oman typeryyteni.

 

Molloylla ja muilla” Beckett viittaa romaanitrilogiaansa, jonka hän kirjoitti kahden ja puolen vuoden sisällä 1940-luvun lopussa. Saman luomiskauden aikana syntyi myös näytelmä Huomenna hän tulee, joka teki Beckettistä maailmanlaajuisesti tunnetun. Pimeintä pimeyttään Beckett annosteli silti romaaneihinsa, joista Molloy ja Malone kuolee ilmestyivät vuonna 1951. Vihdoin suomennettu Sanoinkuvaamaton seurasi vuonna 1953.

 

Caj Westerberg sinetöi viimeistään nyt asemansa Suomen virallisena Beckett-kääntäjänä. Trilogian kahden viimeisen osan lisäksi hän on suomentanut romaanin Watt, jonka Beckett kirjoitti toisen maailmansodan aikana, täpärästi ennen käännettä. Westerberg on kääntänyt myös Beckettin runoutta ja lyhytproosaa. Läpileikkaus irlantilaisnobelistin kieleen ja ajatteluun lienee kattava.

 

Trilogian osat ovat itsenäisiä mutta niitä yhdistää klaustrofobinen tunne epäpaikasta ja -ajasta. Molloyn päähenkilö imeskelee kiviä ja Malone tekee viimeisillä voimillaan muistiinpanoja. Sanoinkuvaamattoman päähenkilöllä ei ole enää edes nimeä. ”Henkilöstä” puhuminenkaan ei ole viisasta. Olio on ”kykenemätön näkemään, liikkumaan, ajattelemaan, puhumaan”, vaikka monologin tahti hengästyttää.

 

Elämäkerturi James Knowlson pitää trilogiaa ja etenkin sen päättävää Sanoinkuvaamatonta Beckettin henkilökohtaisimpina teoksena. Ulkoinen maailma vaikenee ja jäljelle jää syväsukellus psyyken pohjamutiin. Vaatii huomattavaa rohkeutta tarkastella ihmismielen fragmentaatiota niin suoraan kuin Sanoinkuvaamaton tekee. Teos on paikoin hahmoton lukukelvottomuuteen saakka, koska Beckett ei ole kiinnostunut hiomaan kulmia. Hän valuu rationaliteetin otteesta liejuun ja vetää mukanaan.

 

Hukkuvan lukijan on hyväksyttävä, että mieli voi olla samanaikaisesti sekava ja monotoninen. Myös säksättävä, etenemätön liike on liikettä.

 

Syntymä, lapsuus ja nykyisyys lomittuvat monologissa elastisesti. Pääolio puhuu henkilöistä nimeltä Mahood ja Worm, mutta kummankaan itsenäiseen olemassaoloon en luottaisi:

 

Miten monta meitä oikeastaan on? Ja kuka puhuu nyt? Ja kenelle? Ja mistä? Tuollaiset knoppikysymykset eivät palvele mitään.

 

Myös trilogian aiempien osien sankarit Molloy ja Malone vilahtelevat tekstissä, samoin Beckettin aiemmasta tuotannosta tutut Murphy, Mercier ja Camier. Jos ”tilaan” lisäisi plyysiverhot ja tanssivan kääpiön, oltaisiin Twin Peaksin mustassa killassa. Beckett-vaikutteiden etsiminen David Lynchin töistä onkin kehittävä harrastus, johon voisin hakea apurahaa. Uskon, että Sanoinkuvaamattoman kaulaton ja raajaton mutta piinallisen materiaalinen olento on antanut Lynchille paljon.

 

Sanoinkuvaamaton on sikiöasennon kirjallisuutta. Puhuva möykky ruoppaa olemistaan, paikoin surkeasti, usein tragikoomisesti. Beckettin mieltymys eritteisiin ja rivouksiin luo Sanoinkuvaamattomaan niljaista pohjasäveltä. Kiinnostus hevosen anatomiaan mainitaan. ”Eikö minua olekaan kuohittu?” Beckett katsoo ihmistä kudosten ja viettien läpi.

 

Tarinan, miljöön ja ymmärrettävän aikajatkumon kaltaiset elementit puuttuvat. Jäljelle jää kielen kirkkaus, lakoniset kiteymät: ”Sen, minkä näen parhaiten, näen huonosti”. Beckettin proosansisäiset aforismit eivät pyydä aplodeja tai pyri lyömään ilmoja pihalle. Pikemminkin kyse on sairaudesta, fysiologisesta mahdottomuudesta kirjoittaa liuskaakaan ilman siteeraamisen arvoisia virkkeitä: ”Tänne ei haluta mitään toivoa, se sotkisi kaiken”.

 

Sanoinkuvaamaton vaikuttaa paitsi ihmisenä olemisen raa’alta tulkinnalta, myös kirjailijan hätähuudolta. 1940-luvun lopun maanisen luomiskauden on täytynyt uuvuttaa Beckettiä. Sanoinkuvaamaton kuvaa sanoin tilannetta, jossa vaikeneminen ei ole varsinainen vaihtoehto. Jos sanoista, niillä epäonnistumisesta, luopuisi, menettäisi kaiken. Paniikki tyhjyyden mahdollisuuden edessä konkretisoituu Sanoinkuvaamattomassa tämän tästä: ”En osaa puhua, en halua puhua, minun täytyy puhua”. On vieläpä jauhettava ”asioista, joista en osaa puhua”. Kirjailijoille ja muille ammattimaisille sanankäyttäjille Sanoinkuvaamaton on pakollinen luettava.

 

Vaikeimmassa asemassa ovat tietysti ne, jotka yrittävät arvioida Sanoinkuvaamatonta.

 

Beckett puhuttelee myös sekuntitasolla reagoivia someinfluenssereita kun ihmettelee, miten on mahdollista ajatella ja puhua yhtä aikaa. Jotenkin, vaikka ei kannattaisi. Sanoinkuvaamaton on itseironinen oodi hölöttämiselle. Vapaata pudotusta, missä putoaja tuntee kouristuksenomaista syyllisyyttä siitä, että aina joku jää alle eli joutuu kuuntelemaan tai lukemaan. Hän on kiintynyt ajattelemaan että on itse hahmottamansa tilan keskipiste, vaikka ”mikään ei ole vähemmän varmaa”.

 

Jos Sanoinkuvaamaton olisi jäänyt Beckettin viimeiseksi teokseksi, vihjeitä olisi riittänyt. Hän kuitenkin loi näennäisstaattisia kirjojaan ja näytelmiään aina 1980-luvulle saakka. Toivottavasti Westerberg jatkaa projektiaan vaikkapa Beckettin myöhäisen lyhytproosan parissa. Siellä tunnelmat eivät ainakaan kevene.

 

Sanoinkuvaamaton vannoo, ettei katso muualle kuin sisäänpäin. Tästä huolimatta teosta ei kannata lukea syntymäajastaan irrallisena. Kun kirjoittaa kärsimyksestä vuosina, jolloin Auschwitzin lemu tuntui vielä sieraimissa, kirjoittaa uudenlaista, monumentaalista kärsimysmuotoa vasten. Beckett ei ollut poliittisesti välinpitämätön vaan toimi toisen maailmansodan aikana ranskalaisessa vastarintaliikkeessä. Hänen kääntymisensä pimeään on epäilemättä saanut tukea illuusioiden järkkymisestä. Jos pimeys kerran on laki ja pahakin banaalia, miksi paneutua muuhun?

 

Hyvä Jumala, elävinä poltettavat eivät suinkaan ujostele.

 

Luin Sanoinkuvaamatonta bussissa ja nostin katseeni. Merihakalaiseen betoniramppiin oli spreijattu puolimetrisin kirjaimin: ”Odottelen kuolemaa, bring it on!” Iskulause voisi olla Beckettin rehvakkaana hetkenä muotoilema. Näky vahvisti uskoani käännöskirjallisuusklassikoiden pysyvään ajankohtaisuuteen. Sanoinkuvaamattoman mustimmassa vaiheessa Beckett huokaa, että jatkuva kärsimys saattaa olla suotavampaa kuin sellainen, johon tulee taukoja ja vaihtelua. Helpotus johtaa turhaan optimismiin.

 

Sanoinkuvaamatonkaan ei hellitä. Solipsistinen Jussi on niellyt suon ja kuokan. Jos kestätte tätä, Beckett vaikuttaa uhoavan, pystytte varmaan myös elämään sisäisen maailmanne kanssa niin kutsutussa ulkoisessa maailmassa. 

 

Täyttä vauhtia tuskin minnekään. Sanoinkuvaamattoman tekijä esitti vanhoina päivinään toiveen liittyen hautakiveensä: saa olla minkä värinen hyvänsä, kunhan on harmaa.

 

Bring it on!