Piqsels
Kasvien elämä

Mitä on animaalinen rasismi?

Arvio
|
Veli-Matti Huhta
|

 

Emanuele Coccia: Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. Alkuteos La vie des plantes. Une métaphysique du mélange. Suomentanut Jussi Palmusaari. 153 s. Tutkijaliitto 2020

 

”Kasvit ovatkin maankamaran välittömin kieli, jokainen uusi lehti, jokainen ihmeellinen kukka on jokin salaisuus…”1, kirjoitti Novalis, joka teki tunnetuksi erään kulttuurihistorian kuuluisista kasveista, ”romantiikan sinisen kukan”. Sitaatin floralla on kaksi tärkeää ominaisuutta: välittömyys ja salaperäisyys. Kasvit tulevat ennen kaikkea muuta, ne pysyvät jonain aivan muuna. Samaa mieltä on École des hautes études en sciences sociales -oppilaitoksessa työskentelevä filosofi, italialaissyntyinen Emanuele Coccia (s. 1976). Hänelle kasvi on ”intensiivisin, radikaalein ja paradigmaattisin maailmassa-olemisen muoto” (s. 16).

Aiemmin Coccian tutkimuskohteina ovat olleet muun muassa Averroës ja enkelit, mutta alun perin 2016 julkaistu Kasvien elämä on hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Coccia-suomennoksellaan Tutkijaliitto jatkaa urheaa työtään mannermaisen filosofian pitämiseksi suomalaisessa tietoisuudessa. Vaikka Coccian tapa kirjoittaa vaikuttaa hieman parodia-alttiilta, Jussi Palmusaaren suomennos on silti erinomainen.

Kiinnostuksensa kasveihin Coccia perustelee henkilöhistoriallaan: hän kävi maanviljelyspainotteisen lukion. Kasvit tulivat siellä tutuiksi ja tärkeiksi, ne kuuluivat enemmän käytännön toiminnan kuin pelkän teoreettisen kiinnostuksen piiriin. Koska minulla sattuu olemaan laaja kokemus puutarhan- ja metsänhoidosta, tähän on helppo samastua. Henkilökohtaisen ei kuitenkaan Coccian tapauksessa pidä antaa hämätä: hänen arsenaalinsa ulottuu esisokraatikoista Bruno Latouriin ja Newtonista uusimpaan kasvibiologiaan. Samassa lyhyessä kirjassa käsitellään niin ilmakehän, fotosynteesin kuin geeninkin käsitehistoriaa, ja se pursuilee viittauksia länsimaiseen tieteeseen ja filosofiaan – pitkät loppuviitteet kannattaa myös opiskella.

Kasvit on unohdettu, ajattelee Coccia. Hän puhuu ”animaalisesta rasismista”, joka on rajannut kaikkein perustavimman eli kasvikunnan suuren tradition ulkopuolelle: kasveilla ei ole sijaa maailman selittämisessä. Tästä poissulkevasta eleestä ovat kärsineet niin filosofia kuin ”luonnontieteetkin” (lainausmerkit Coccian). Tarvitaan muutos, ajattelee Coccia, ja sen hän haluaa kirjallaan käynnistää. Kasvien opetus tieteelle, filosofialle ja elämälle on välttämätön.

Biologian fotosynteesi saa Coccialla ontologisen merkityksen: hengittämämme ilma on jo elollisen tuottamaa, me hengitämme kasveja.

Coccia ei kaikesta huolimatta ole kasvitieteilijä, vaan filosofi: hän haluaa määritellä ihmisen. Jo Tuntemattoman sotilaan Lahtinen tiesi, että ihminen oli alkujaan kala. Pariisilaisfilosofin korostuksen mukaan ihminen on myös pysynyt kalana. ”Jokaisen elollisen olennon maailmassa-oleminen olisi siis ymmärrettävä sen pohjalta, miten kala kokee maailman. Tämä maailmassa-oleminen, joka on siis myös meidän maailmassa-olemistamme, on aina maailman-meressä-olemista. Se on upoksissa oloa” (s. 38). Coccian mielestä kalan kokemus uudistuu joka kerta kun kuuntelemme musiikkia. Siihenkin me uppoamme.

Ihminen ei kuitenkaan elä meressä. Kuivalle maalle rantautuneen kalan on tarvinnut opetella uusi taito, keuhkoilla hengittäminen. Kala-ihminen ui ja on upoksissa ilmakehässä; ilmakehä on sen meri. Ilmakehä puolestaan on nimenomaan kasvien synnyttämä ja ylläpitämä. Biologian fotosynteesi saa Coccialla ontologisen merkityksen: hengittämämme ilma on jo elollisen tuottamaa, me hengitämme kasveja. Koska ulos- ja sisäänhengityksen tuotteet sekoittuvat ilmakehässä, me hengitämme myös toisiamme, muita ihmisiä.

Ilmakehän rakenteen takia (jos rakenteesta voi tässä yhteydessä puhua?) maailmalla ei ole rajoja. Kaikki on sekaisin, ja sellaiset erottelut kuin subjekti/objekti, henki/aine tai inhimillinen/ei-inhimillinen alkavat menettää merkitystään. Ne muuttuvat perusteettomiksi yksinkertaistuksiksi. Tämä uudelleenarviointi vaikuttaa kaikkeen, ei vähiten filosofian luonteeseen.

”Jos tiedon on määrä pysyä maallisena, eli tätä maailmaa koskevana tietona, on maailman rakenne otettava huomioon. Maailmassa kaikki sekoittuu kaikkeen, eikä mikään ole ontologisesti muusta erillistä. Tämä pätee myös tietoon ja ideoihin. Ajattelun meressä kaikki kommunikoi kaiken kanssa, jokainen tieto lävistää kaikki muut ja tulee kaikkien muiden lävistämäksi” (s. 116). Coccian projekti on tietenkin altis monesta suunnasta lähtevälle kritiikille, ei vähiten sitkeässä halussaan operoida runollisilla kiteytyksillä. Joku voi pitää projektia hiukan kahelina, mutta ennen kaikkea se on päihdyttävä, melkeinpä läkähdyttävä.

Yksi teoksen terävimmistä havainnoista liittyy (tietenkin) ajattelun historiaan. Kyse on geosentrisyydestä, joka on ”länsimaisen tieteen syvin sielu” (s. 89). Vaikka tiede huomasi Kopernikuksesta lähtien maan kiertävän aurinkoa, sen paremmin arkijärki kuin filosofiakaan ei Coccian mukaan ole tätä huomannut. Ajattelemme edelleen jotenkin nurkkakuntaisesti – olisi tehtävä niin kuin Pentti Saarikoski opasti: ajateltava tähtien tasolla.

Jos otamme ohjeeksi Kasvien elämän, jääkö pala sademetsää polttamatta tai hehtaari ikimetsää hakkaamatta? Pelastuuko yksikään pörriäinen?

Vaikka loppua kohden Coccian paukut tuntuvat vähenevän, kokemuksena (ja aiheensa puolesta) Kasvien elämä vertautuu omaan takavuosien lukuelämykseeni, Michel Serresin Luontosopimukseen. 2 Sekoittumisen metafysiikasta kirjoittaessaan huomaa, että sitä on myös vaikea selittää jotenkin toisin, se on siis ennen kaikkea kirjallinen elämys.

Koronakevään kokemuksen valossa Coccian hengittämisestä kertovat passukset saavat tietenkin aivan uuden, korosteisen merkityksen. Korona paitsi iskee hengityselimiin, myös tarttuu ennen muuta ulos- ja sisäänhengityksen prosessissa. ”Maailma on loputonta tartuntaa” (s. 71), kirjoittaa Coccia. Nyt se tuntuu sattuvasti sanotulta.

Kysymys jonkin yksittäisen teon tai teoksen hyödyllisyydestä on aina tavattoman naiivi, mutta koska yhteys on niin kriittinen sitäkään ei malta olla esittämättä. Mikä on sekoittumisen metafysiikan ja kriisiytyvän ekologisen järjestelmän välinen yhteys? Onko sitä? Jos otamme ohjeeksi Kasvien elämän, jääkö pala sademetsää polttamatta tai hehtaari ikimetsää hakkaamatta? Pelastuuko yksikään pörriäinen?

Kysymykset ovat Coccian aihepiirin motivoimia, mutta jäävät tietenkin vastaamatta. Filosofi on joka tapauksessa laittanut – jos sana sallitaan – siemenen itämään. Ja ehkä kasvien yksi opetus voisi olla niiden sitkeys ja periksiantamattomuus, niiden alati uudistuva alkuperäisyys: ”Metro tai pilvenpiirtäjä eivät mittaa nykyajan rientoa: sitä nopeutta mittaa ruoho, joka tunkee kaupungin kivien alta”, kirjoittaa Mandelstam3. Saman kasvien raunioista ilmoille tunkeutumisen teeman rekisteröi myös Adorno: ”Nopeasti esiin työntyvä luonto, rauniokasvustot, saattoivat kaikenlaisen kepeän luontoromantiikan arvoiseensa päätökseen”.4

Kyse on vuoden 1945 pommitetuista saksalaiskaupungeista. Raunioista ei noussut romantiikan sinistä kukkaa, vaan jokin paljon alkuperäisempi kasvi.

  • 1. Novalis: Heinrich von Ofterdingen. Suomentanut Suvi Nuotio. Sanasato 2013.
  • 2. Michel Serres: Luontosopimus. Suomentaneet Aila Virtanen & Jussi Vähämäki. Vastapaino 1994.
  • 3. Osip Mandelstam: Keskustelu Dantesta. Suomentanut Jukka Mallinen. Savukeidas 2011.
  • 4. Theodor W. Adorno: Esteettinen teoria. Suomentanut Arto Kuorikoski. Vastapaino 2006.