Wikimedia Commons
Kreikka Euripides

Mitä tiedämme Kreikasta?

Arvio
|
Veli-Matti Huhta
|

Komea Euripides-valikoima on pohjimmiltaan humanismin puolustus, suoranainen ihme, kun ajattelee Helsingin yliopiston klassisen filologian kokemia leikkauksia.


Euripides: Alkestis. Foinikian naiset. Turvananojat.

Hekabe. Andromakhe. Rhesos. Toimittanut Vesa Vahtikari.

Suomentaneet Liisa Kaski, Tua Korhonen ja Vesa Vahtikari.

684 s. Teos 2020. 

 

Kreikka elää tai ainakin kummittelee. Helsingin Sanomien kolumnissaan 20.3.2021 Marko Junkkari kirjoittaa: ”Twitterin valtiosääntöoppineet ovat vähän kuin kreikkalaisen tragedian kuoro, joka kommentoi näytelmän tapahtumia taustalta. Kuoron viesti on aina sama: väärin tehty”.

Mutta mitä me Kreikasta oikeastaan tiedämme?

Antiikin Ateenassa vietettiin viininjumalan kunniaksi Dionysia-juhlia, joihin kirjoitettiin ja joilla esitettiin komedioita, satyyrinäytelmiä ja tragedioita. Kahdensadan vuoden aikana 500–300 eaa. (Kreikan ns. klassinen kausi mahtuu tämän aikarajauksen sisään) juhlien yhteydessä tuotettiin arviolta 5000 näytelmää. Nykyaikaan niistä on säilynyt 44.

Tiedot ovat peräisin Vesa Vahtikarin esseestä, joka sisältyy hänen toimittamaansa tuoreeseen Euripideen näytelmien (tässä jatkossa Euripides) suomennoseditioon.

Mitä tahansa kreikkalainen tragedia olikin, se ei ollut mitä sattui.

Kuten koulussa on opittu, Euripides (n. 480–406 eaa.) oli yksi kolmesta suuresta kreikkalaisesta tragediankirjoittajasta. Muut olivat Aiskhylos (525–456 eaa.) ja Sofokles (496–406 eaa.). Kolmikon tuotanto on monen sattuman, erehdyksen ja väärintulkinnan kautta välittyneenä tullut merkitsemään länsimaisen draaman perustaa. Euripides oli joukosta nuorin ja kaiketi uudistushaluisin; hän kirjoitti yli 90 näytelmää, joista nykyaikaan on säilynyt parikymmentä. Niistä ainakin yksi, tässäkin valikoimassa mukana oleva Rhesos, on nykykäsityksen mukaan epäaito. Se on kuitenkin pitkään kulkenut mukana kaanonissa ja pysyy siten osana Euripideen ”kulttuurikompleksia”.

Vaikka Kreikan näytelmäkirjallisuudesta on säilynyt vain murto-osa, tiedot siitä vaikuttavat hämmästyttävän tarkoilta. Esimerkiksi Euripideen-aikaisista näyttämökonventioista tiedetään paljon. Sääntöjä riitti ja ne olivat ilmeisen tiukkoja. Mitä tahansa kreikkalainen tragedia olikin, se ei ollut mitä sattui.

Kun kreikkalainen miehistä koostuva yleisö seurasi miesten esittämiä näytelmiä, se katseli kaukaista menneisyyttä. Jos se koki seuraavansa historiallisia tapahtumia, ne sijoittuivat vuosisatojen taakse. Jos se koki seuraavansa myyttisiä tapahtumia, ne sijoittuivat vieläkin kauemmas. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että näytelmissä kommentoitiin rivien väleissä myös ajankohtaisuuksia, esimerkiksi Euripideen elinaikana käynnissä olleita peloponnesolaissotia tai Ateenan poliksen asioita eli politiikkaa.

Edelleen: näytelmien tapahtumat, henkilöt ja juonenkäänteet olivat katsojille tuttuja myyteistä, homeerisesta epiikasta ja muista näytelmistä. Samat sankarit kärsivät ja kuolivat yhä uudelleen. Mitä tahansa kreikkalainen tragedia tarjosikin, se ei tapahtumien osalta tarjonnut yllätyksiä.

 

I

Euripideen tragedioiden tulkintahistoria on samalla kertomusta eurooppalaisen aatehistorian mutkikkaista poluista. Euripides sisältää siitä tarkkoja, vaikka tuskin kattavia tietoja. Opin esimerkiksi, että Wittenbergissä esitettiin Hekabea vuonna 1525, keskellä kiivainta reformaatiota. Esityksen ohjasi Lutherin työtoveri ja Augsburgin tunnustuksen kirjoittaja Philip Melanchton (1497–1560), kreikan kielen professori. 

Joskus pintaan nousee muistuma Otto Mannisen Homeros-kielestä, joskus kalevalaisesta runoudesta.

Katselen erästä aikansa kuvaa, Pentti Saarikosken tulkintaa Herakles-näytelmästä (Otava 1967; Saarikoski käänsi myös Kykloopit ja osan Bakkhanteista, niitä en tunne). Kyseessä ei ole suomennos samassa mielessä kuin Euripideessä olevat näytelmät ovat suomennoksia. Herakles on mukaelma, josta Saarikosken omienkin sanojen mukaan ”tylsät” kohdat on jätetty pois ja jossa suhtautuminen alkutekstiin on ”mielivaltaista”. Tämä huomautus ei ole moite: Saarikosken versio on täysipainoista kirjallisuutta, jonka voi sellaisenaan edelleenkin kuvitella näyttämölle – tai televisioon, johon se alun perin oli tarkoitettu.

”Hulluus tanssii hulluus saa aina / saaliinsa kiinni”, toteaa 60-luvun Euripides, mutta nyt hän on tullut nyky-Suomeen ja -suomeen.

Liisa Kasken rooli on epäilemättä keskeinen – kuudesta näytelmästä hän on suomentanut kolme: Foinikian naiset (pisin säilynyt kreikkalainen tragedia), Turvananojat ja Andromakhe. Kasken suomennoksiinsa liittämät esseet kertovat henkilökohtaisesta sitoutumisesta käännöstehtävään. Hänen tulkinnassaan vaihtelevat lyyriset juoksutukset ja väliin hyvin kulmikkaat proosamaiset osuudet. Joskus pintaan nousee muistuma Otto Mannisen Homeros-kielestä, joskus kalevalaisesta runoudesta.

”Nosti vainailta vaskea heläjävän miekan / kastoi sen omaan lihaan, / lastensa tuskaan hän lapsiaan syleillen kaatui. // Tänä päivänä, isä / on kaikki tuskat koottu yhteen / meidän kattojemme alla. Sen teki jumala / joka tämän vei päätökseen” (s. 252).

Toimiiko suomennos näyttämöllä? Sopisiko se näyttelijän suuhun? Mietin tätä erityisesti Foinikian naisten runsassanaisuuden äärellä. Kasken esseestä huomaan, että tarkoituskin on toinen: ”Suoraan näyttämölle ja sävellettäväksi tehtynä tämä suomennos epäilemättä näyttäisi toiselta”, hän kirjoittaa. Käännöksen tarkoitus on painottaa alkuperäisen näytelmän moniaineksisuutta: alun perin se ei ollut ”kirjallisuutta”, vaan tekstin, musiikin ja tanssin muodostama kokonaisuus, jolla oli myös liturginen tehtävänsä. ”Suomennoksessa lyyristen jaksojen teksti on siis eräänlaista tanssin arkkitehtuuria” (s. 279). Kyse on tietenkin rekonstruktiosta. Musiikki on kadonnut ja tanssijoiden askeleet juosseet pimeyteen.

Rohkeaa käännösstrategiaa tulee kunnioittaneeksi, vaikka se saattaakin tuottaa lukijalle ”ylimääräistä” rasitusta. Tästä avautuu itse asiassa uusi, kineettinen horisontti suomentamiseen, mutta sen näkymiä ei ole tässä mahdollista laajemmin pohtia.

Hekaben suomentajalta loppuvat onnettomuutta, tuskaa, kärsimystä ja valitusta kuvaavat sanat kesken…”, valittaa Vahtikari (s. 454). Kasken ja Korhosen kanssa hän on joka tapauksessa saattanut nämä hirvittävät onnettomuudet ja kohtalon loputtomat iskut arvoiseensa asuun. Euripides on uljas osoitus alan kotimaisesta, filologiasta kulttuurihistoriaan ulottuvasta oppineisuudesta. Lopputulos tuntuu erityisen merkittävältä, kun ajattelee millaisten säästämis- ja supistamistoimien kohteeksi esimerkiksi Helsingin yliopiston klassinen filologia on viime vuosina joutunut.

Euripides on ennen kaikkea kannanotto sivistyksen puolesta.

 

II

Euripideen jälkimaine ei ole ollut ristiriidaton. Kreikkalaisen tragedian rappeutumisilmiöksi ovat hänen tuotantonsa tuominneet niin August ja Friedrich von Schlegel, Hegel kuin Nietzschekin. Ymmärrän sitä. Minunkin silmissäni Euripides vaikuttaa esimerkiksi Teoksen 2018 julkaisemaan Sofokles-valikoimaan verrattuna hieman lörpöttelevältä. Se ei ole niin muotopuhdas, ei niin ”klassinen”.

Juuri ratkeamattomuutta polis tarvitsee pysyäkseen koossa.

Nietzsche syytti Euripidesta tragedian rationalisoimisesta: Kreikan viimeinen suuri traagikko hääti hurjuuden, hulluuden ja pimeyden pois. Timo Heinonen ja Heta Reitala viittaavat lyhyesti yhdysvaltalaisen filosofin Martha Nussbaumin vastakkaiseen näkemykseen. Nussbaumin mukaan juuri Sofokleen tragediat ja Aristoteleen Runousoppi pyrkivät järkeistämään tragedian, alistamaan sen syy-seuraus -suhteisiin ja poistamaan siitä ”ratkeamattomuuden”.

Mutta juuri ratkeamattomuutta polis tarvitsee pysyäkseen koossa. Se tarvitsee rationalismia – filosofiaa, runousoppia, demokratiaa. Se tarvitsee jotain rationalismin tuolta puolen – mysteeriä, tanssia, hulluutta. Surujensa murtama Peleus puhuu Thetikselle, merenjumalattarelle: ”Jumalatar / sinun käskystäsi taukoan suremasta /. Ja kun olen hänet [pojanpojan Neoptelemoksen, VMH] haudannut, menen Pelionin notkoihin, sinne / missä kerran käsivarsillani pitelin ihanaa vartaloasi”. ”… monta asiaa arvaamatonta säätävät jumalat”, toteaa kuoro (s. 534).

Viininjumalaa juhlivat kreikkalaiset tiesivät, että maailma on järjen ja järjettömyyden sekoitus. Se on myös koomisen ja traagisen sekoitus. Ehkä tiedämme Kreikasta ainakin sen verran?