Muistin sädehtivät sirpaleet
Ihastuttavassa kirjaesineessä teksti ja kuvat palvelevat samaa tarkoitusta. Muistamisen ja unohtamisen rajapinta on häilyvä, kuten myös läsnäolon ja poissaolon.
Toni Lahtinen ja Lotta Nevanperä:
Puut ovat täynnä lapsia, Bokeh 2024.
76 s.
Materiaalisesti erityislaatuisilla teoksilla on usein kyky vaikuttaa lukutilanteen intensiteettiin. Toni Lahtisen ja Lotta Nevanperän valokuvaa ja runoutta yhdistelevä Puut ovat täynnä lapsia on esineenä niin viehättävä, että aloittaessani lukemisen olen valmiiksi herkistynyt vastaanottavaiseksi. Taiteilijakirja on sidottu japanilaisella neljän pisteen sidontatyylillä tai ainakin sen kaltaisella tekniikalla: kermanvalkeita kansia ja sivuja yhdistää heleä silmunvihreä lanka, jonka solmitut päät pilkottavat kauniisti vihreiden takakansilehtien välistä. Runot kertovat usein poissaolon ja läsnäolon jännitteestä: ”kivellä istuu vanha ihminen / aina kun lähestyn / on hän jo poissa”. Jännite on olennainen osa teoksen tematiikka. Se peilaa muistamista ja unohtamista, mutta myös kuolemaa ja elämää. Kahtaalla oleminen haastaa tarkka- ja selvärajaista maailmakäsitystä, jossa ihminen on erillinen muista elämänmuodoista ja kuolleet erillään elävistä. Teoksen aloittaakin metsänpeittokokemusta kuvaava sitaatti Martti Haaviolta.
Lahtinen on rakentanut runot Alzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä puheista, joita hän keräsi kahdenkeskisillä kävelyretkillään äitinsä kanssa tämän lähimetsässä. Nevanperän useita kuvia yhteen sulattavat valokuvat puolestaan yhdistelevät Lahtisen äidin kotialbumin helmiä sekä otoksia tuosta samasta lähimetsästä. Teoksen lähtökohdat avataan perusteellisesti Lahtisen kirjoittamissa jälkisanoissa, joissa kirja myös omistetaan kaikille, joita muistisairaudet ovat tavalla tai toisella koskettaneet. Runojen yhtenäiseltä tuntuva puhuja kaipaa omaa äitiään hiljaisina öinä: ”jokainen päivä / ikävä / juttelen hänen kanssaan / ja tulee ihana uni”. Kielen yksinkertainen vilpittömyys on vetoavaa.
Muistin lomittumisen tematiikka läpäisee teosta monella tasolla. Esimerkiksi kuultopaperille painettu runo, ”tässä // juuri tähän metsään on mentävä / minä sanoin”, näyttäytyy teosta lukiessa ensiksi peilikirjoituksena. Sen voi lukea oikein vasta sivun kääntämisen jälkeen. Nurinkurisuus rinnastuu muistiin, sanat vaikuttavat vierailta ja oudoilta, mutta löytyvät uudestaan ja palautuvat läsnäoloon. Materiaaliset valinnat asettuvat itsessään ristivetoon ja muodostavat jännitteisiä yhteyksiä. Toisessa runossa päällimmäinen kuultopaperinen sivu ”ainakin tuhansia / ainakin satoja / ainakin satojatuhansia // lukemattomia” yhdistyy alla olevaan runoon. Lukumääriä toisteleva sivu käännetään pois ja äkisti materiaalin läpikuultavuudessa on perustavanlaatuinen viesti elämän olemuksesta. Laskettavat asiat katoavat ja pyyhkiytyvät pois, vaikka niitä olisi tuhansia. Alle jäävät kysymykset: ”montako kertaa olen kulkenut tässä metsässä?” Muistisairaan muistoista hioutuu kerroksia, mutta tunne leikkaa silti läpi. Typografiallakin luodaan ajoittain hapertunutta vaikutelmaa, jossa säkeistöjen rajat hämärtyvät.
Läpikuultavuus toistuu Nevanperän kuvissa. Verholla peitetty ikkuna ja poutapilvien peittämä taivas yhdistyvät yhdeksi unenomaiseksi kuvaksi, joka teoksen kontekstissa muuttuu ihmismielen katoavaisuuden metaforaksi. Kaksoisvalotetuissa kuvissa ihmishahmot haipuvat osaksi maisemia, ja näkymät kuultavat toistensa takaa. Maisemissa ollaan aina kahdessa paikassa samaan aikaan, ne kertaavat tekstien poissaolon ja läsnäolon jännitettä. Kotialbumista lainatut valokuvat luovat nostalgisen tunnun, joka panee minut ajattelemaan itse todistamiani diaesityksiä. Kuvissa on merkkejä haurastumisesta ja huokoisuutta, mutta olemattomiin tuhoutumisen sijaan repaleiset kuvat hajoavat osaksi elonkehää, puita, metsää, lunta ja kastepisaroita. Kellastuneiden valokuvien takaa pilkottaa vihreyttä. Se on lohdullinen viesti, jota myös runot välittävät: ”tässä metsässä on outoa / olen täällä toinen / eikä ole hätää”. Samalla kuvat ovat vieraita ja hieman kummallisia – kuten muisti, joka kerrostaa yhteen kuulumattomat asiat ja tapahtumat toisiinsa.
Nurinkurisuus rinnastuu muistiin, sanat vaikuttavat vierailta ja oudoilta, mutta löytyvät uudestaan ja palautuvat läsnäoloon.
Myös tyhjät sivut latautuvat merkityksistä. Kolme ihmistä seisoo puvut päällä ja samalla hämärtyy osaksi talvista havumetsää. Talvitakkeihin pukeutuneiden seisojien maahan luodut katseet tuovat mieleen hautaan laskemisen. Viereinen valkea sivu on kuin jatke lumesta, merkki poissaolevasta. Ihminen ja puu rinnastuvat voimakkaasti toisiinsa. Puistakin tulee surumielisiä. Silti teos ei ole laisinkaan synkeä. Surumielisyyttä läpäisee ilo eletystä ja koetusta. Äidin sanat katkeilevat: ”ihan i iha ihan hana na na”, huomiot ihanuudesta kertautuvat. Elämä on ihmeellistä, vaikka muistisairautta potevan kieli ei pysy mukana.
Kuoleman tematiikka uhkuu iholle lempeästi metsän ympäröidessä puhujan: ”metsä on siirtynyt lähemmäksi // pelko on hävinnyt / niin kuin moni muukin asia” ja sivun alalaidassa ”maa tuoksuu hyvältä / eikä täällä ole ihmeitä”. Kyseistä tekstiä säestävässä kuvassa ihmiskasvoja peittää puiden latvusto. Maisema aukeaa alakulmasta, kuin valokuvaaja makaisi metsänpohjalla. Erityisesti kyseinen aukeama voimistaa ajatusta metsänpeitosta. Jälkisanoissa Lahtinen kirjoittaa, kuinka ”[m]etsänpeittoon langennut joutuu unenomaiseen, suloiseenkin olotilaan, jossa salaperäinen verho toimii tämän- ja tuonpuoleisen rajana.” Metsänpeiton idea kahtaalle jakautuneesta kokemuksesta tukee unohtamisen teemaa ja syventää suhdetta kuolemaan. Lahtinen kuvaa, kuinka myyttisten metsänpeittokokemuksien selitysmalliksi on ehdotettu myös dementiaa.
Jälkisanat toimivat kiinnostavana esseenä Alzheimerin, runouden, myyttien ja teosprosessin leikkauspisteistä, mutta olisin pärjännyt vähemmällä selittämisellä. Kirjallisuudentutkijan ääni putkahtelee pintaan ja sovittaa äidin puheesta nousseita symbolisia kuvia kirjallisuuden traditioon, vaikka tahtoisin kellua teoksen maailmassa ja tunnustella merkitysreittejä ilman osoittelua. Samalla kytkös henkilökohtaiseen äitisuhteeseen on olennaista tietää, sillä se syventää kirjan luomia merkityksiä entisestään. Teoksesta tulee kaunokirjallisuuden ohella dokumentti, todiste elämästä ja äidistä, mikä laajentaa muistiin liittyvää merkitysverkostoa. Lahtinen kirjoittaa koskettavasti: ”Halusin luoda hänestä säilyvän muiston, jos itse joskus unohdan hänet.” Silti hieman kirpaisee, kun herkkä kokonaisuus päättyy jälkisanojen selkoa tekevään rekisteriin, jota kylmänvalkea ohuempi paperi korostaa. Lopun materiaalivalinta painottaa osion erillisyyttä muusta, ja on sinänsä kelpo keino luoda etäisyyttä reflektion ja taideteoksen välillä. Koska Puut ovat täynnä lapsia on niin poikkeuksellinen materiaalisuudeltaan, pohdin olisiko jälkisanoille löytynyt vielä toimivampaa toteutuskeinoa. Esimerkiksi erillinen nide? Yhteen nidottu ratkaisu lohkaisee särön maagiseen tunnelmaan, jota elegantit yksityiskohdat, kuten kaksinkertaisesta kartongista valmistettujen takakansien sisältä hädin tuskin esiin kuultava kuva puista, rakentavat.
Kokonaisuutena Puut ovat täynnä lapsia on häkellyttävän kaunis esimerkki siitä, miten kirjan materiaalisuuden kautta voidaan rakentaa merkityksiä. Unohtamisen, muistin läpikuultamisen sekä elämän katoavaisuuden tematiikka kurottautuu keskustelemaan kirjaesineen kanssa herkästi ja oivaltavasti. Vietettyäni aikaa teoksen äärellä katselen kotikirjastoni hyllyjä ja näen kaikkialla muistin paperisen jatkeen. Esittelen teoksen omalle äidilleni ja selitän konseptin. Kun äitini rupeaa lehteilemään kirjaa, kyyneleet alkavat virrata, ensiksi häneltä ja sitten molemmilta. Harvoin kirja pystyy sellaiseen ensikosketuksella. Muistisairauden kuvauksessa on universaaliutta – sairauden edetessä jäljelle jäävä ihmisyys koskettaa: ”minä pysähdyn tässä ja katson kuinka kaunista / kaikki on / lapsia joka puolella / puut ovat // täynnä lapsia”. Teoksesta on mahdollista saada kiinni ennen kuin on lukenut ensimmäistäkään sanaa. Nevanperän valokuvissa peurat jolkottavat säkenöivässä valossa ja äidiksi tulkittavan hahmon kasvoille versoo omenapuu. Äitisuhde valottuu esiin rakkaudellisesti. Vaikka vanhempansa mieleen ja historiaan ei jälkikasvulla ole pääsyä, sen voi kuvitella kenties näin, sädehtiviksi muistojen sirpaleiksi.
Teksti on julkaistu alun perin Nuoren Voiman Matka-numerossa (3/24). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
