Pawel Czerwinski / Unsplash
abstrakti

Nigerialaisromaanissa maailma on trans

Arvio
|
Tatu Pajula
|

Akwaeke Emezin ensimmäinen suomennettu teos muistuttaa, että ennakkoluulojen pelko voi joskus olla suurempi kuin ennakkoluulot.


Akwaeke Emezi:
Vivek Ojin kuolema.
Suomentanut Sari Karhulahti.
236 s. Kosmos 2021.

Akwaeke Emezin romaani Vivek Ojin kuolema seuraa päähenkilön Vivek Ojin ystävä- ja sukulaispiiriä, joka käy läpi Vivekin salaperäistä kuolemaa. Vivek löytyy kuolleena vanhempiensa talon edestä, eikä kukaan tiedä, mitä hänen elämänsä viime hetkillä tapahtui. Päähenkilön kuolema säilyy lukijalle lähes koko teoksen ajan mysteerinä, ja kaikki hänen läheisistään tuntuvat tietävät enemmän kuin paljastavat. 

Lukijan ja Vivekin äidin Kavitan näkökulmat ovat samankaltaiset, koska kummatkin tietävät yhtä vähän päähenkilön viimeisistä hetkistä ja saavat tietää asioista vähitellen. Romaani on kirjoitettu Vivekin, hänen serkkunsa Ositan sekä ulkopuolisen kertojan näkökulmista. Vivekin kerronta on teoksessa suppeaa. Hän kertoo tapahtumista vain vähän, minkä jälkeen näkökulma siirtyy toiselle kertojalle. 

Vivekin näkökulma jää vajaaksi, kun hän kuolee. Hän on siis teoksen paitsi tärkein myös poissaolevin hahmo. Muut kertovat hänen tarinansa, ja todellinen Vivek vaikenee lähes kuulumattomiin. Kukaan ei tunne Vivekiä, koska kukaan ei näe häntä: ”Onko ihminen ylipäätään olemassa, ellei kukaan näe häntä?” Vivekin pohdinta ohjaa lukijaa teoksen ytimeen, joka yhdistää katsetta, näkemistä ja identiteettiä.

Romaanin kieli on suorasukaista ja sujuvaa. Tärkeitä kohtia sekä henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan tarkasti ja mielikuvituksellisesti vertauksin sekä metaforin: “(--) tämä kertomus olisi pinkka niitä vanhanaikaisia pyöreäkulmaisia valokuvia, joita säilytettiin aikaisemmin albumeissa pitsiliinoilla peitettyjen lasikantisten sohvapöytien alatasoilla joka puolella maata (--).”

Vivek Ojin kuolema kertoo kauniisti, miten meitä edeltävät ihmiset ovat aina osa meitä sukupolvienkin yli.

Yllättävät vertauskuvat luovat muulle tekstille vastakohtaa, jolloin vertauksin kehystetyt kohtaukset nousevat tärkeiksi merkityspisteiksi romaanissa. Esimerkiksi valokuva-albumivertaus kertoo hienosti Vivek Ojin kuoleman henkilöistä: he ovat kuin samassa albumissa, samoissa tilanteissa, mutta ovat silti erillisiä ihmisiä erillisissä valokuvissa omine salaisuuksineen ja tietoineen. Vivekin kertojaäänessä on huomattavasti enemmän kielikuvallisuutta, joka avaa hänen ajatuksiaan identiteetistään. Ositan kerronnassa teksti on taas melko korutonta ja keskittyy lähinnä tapahtumien esittämiseen mielenmaisemien sijaan. Päähenkilön isoäitiin liittyvissä kohtauksissa teos on myös hieman yliluonnollinen, vaikkei romaania voi tyylillisesti maagiseksi realismiksi kutsuakaan. 

Vivek syntyy päivän päästä siitä, kun hänen isoäitinsä kuolee. Setä ehdottaa lapselle nimeä Nnemdi, joka muistuttaisi isoäidistä. Ehdotuksesta luovutaan, koska nimi annetaan yleensä tytölle eikä pojalle. Vastasyntyneen Vivekin jalassa on myös samanlainen syntymämerkki kuin edesmenneellä isoäidillä. Häntä ja isoäitiä yhdistää muukin kuin merkki: Vivek saa romaanin varrella omituisia sairaskohtauksia. Erään kohtauksen aikana hän puhuu kuin olisi toisessa maailmassa: ”Vivek suoristi selkänsä ja katsoi suoraan lävitseni. ’Etkö kuule sadetta?’ hän kysyi. ’Vaikka se ropisee niin kovaa.’” Kohtauksien aikana Vivek kanavoi isoäitiään; hän näkee maailman tämän silmien läpi. Vivek Ojin kuolema kertoo kauniisti, miten meitä edeltävät ihmiset ovat aina osa meitä sukupolvienkin yli.

Vivek kasvatetaan pojaksi, mutta hän ei tunne itseään sellaiseksi kuin muut hänet määrittävät. Varttuessaan hän ymmärtää, ettei ole mies eikä nainen, vaan molempia eli kaksisukupuolinen. Kuten Vivekin ystävä Juju kertoo: ”’(--) voisimme puhua hänestä sekä miehenä että naisena, koska hän oli molempia.”’ Isoäidin ylisukupolvinen vaikutus näkyy Vivekissä, sillä hän valitsee itse Nnemdin naisidentiteettinsä nimeksi tietämättä, että se olisi voinut olla hänen nimensä jo syntymästä asti. Vivek on siis alusta asti luotu Nnemdiksi, koska hänen ja isoäidin välinen yhteys ylittää ajan lisäksi myös binäärisen sukupuolijaon rajat. 

Vivekin suunta on oikea, hänen tiensä vain katkeaa.

Vivekin vanhemmat eivät tiedä sitä, että Nnemdi on alusta asti ollut hänen oikea nimensä. Hän puhuu identiteetistään vain parhaille ystävilleen eikä vanhemmilleen, koska pelkää heidän reaktioitaan. Ystävät ovat Vivekille elintärkeä tukijoukko, jonka seurassa hänen ei tarvitse kohdata ymmärtämättömyyttä ja arvostelua. Vain ystäviensä seurassa hän voi olla oma itsensä Nnemdinä ja Vivekinä. Hänet nähdään ja ymmärretään tavalla, joka tekee hänet onnelliseksi. Ystävienkään ymmärrys ei ole silti täydellistä.

Osita ihastuu Vivekiin, mutta hänen on vaikea myöntää sitä. Osita näkee tämän vain miehenä. Kun Vivek käyttää huulipunaa, Osita kommentoi: ”’Kuule, näytät sen takia –’ Vivek nauroi. ’Miltä, bhai? Hintiltäkö? Vai naiselta?”’ Osita jatkaa kiusaantuneena, että hän näyttää vain erilaiselta kuin aiemmin. Ositalla ei ole sanavarastoa Nnemdin määrittämiseen ja se hämmentää häntä. Onneksi hän jättää  kategorisoinnin tarpeen taakseen ja rakastaa Vivekiä/Nnemdiä ja itseään sellaisena kuin he ovat. Osita kertoo Vivekille: ”’Tiedät, miten olet muuttunut. Vain sinä tiedät sen. Kysy siis itseltäsi, tuntuuko se hyvältä. Jossain syvällä sisimmässäsi on kompassi, joka näyttää, kuljetko oikeaan vai väärään suuntaan.’” Vivekin suunta on oikea, hänen tiensä vain katkeaa.

Kavita saa kuulla Nnemdistä vasta lapsensa kuoleman jälkeen. Kavita suuttuu eikä ymmärrä: Vivekin trans-identiteetti on hänelle sairaus, häpeä ja luonnottomuus. Järkytyksen jälkeen Kavita yrittää silti ymmärtää Vivekiä: ”Hän (--) koetti löytää menettämänsä lapsen ja opetella tuntemaan löytämänsä lapsen.” Vasta Vivekin kuoltua Kavita näkee lapsensa elämän totuudellisesti. Kuolinsyy on Kavitalle lopulta mitätön verrattuna siihen suruun, ettei Vivek kertonut identiteetistään hänelle. 

Osita ennakoi muiden suhtautumista ja tunteita tavatessaan Nnemdin kaupungilla tämän kuolinpäivänä. Osita haluaa viedä hänet pois ihmisten katseilta ja Nnemdi vihastuu: ”’Sinun mielestäsi kaikki on hyvin silloin kun olemme sisätiloissa suojalta katseilta, mutta et pidä siitä, että käyn ulkona tällaisena, koska häpeät minua. Sinun mielestäsi en saisi liikkua ihmisten ilmoilla.”’ Edes lähimmät ystävät eivät voi täysin ymmärtää ja hyväksyä Nnemdiä. He eivät pelkää tai häpeä häntä, vaan muiden reaktiota ja ennakkoluuloja. Tällöin muiden oletetuista reaktioista tulee heidän ennakkoluulojaan sekä häpeää, ja suojelu muuttuu vahingoittamiseksi. 

Lokeroimisen sijasta on tärkeää nähdä, kunnioittaa ja ymmärtää muita näiden omista näkökulmista käsin.

Jääköön Nnemdin kuolema vielä mysteeriksi tämänkin kritiikin jälkeen, mutta sanottakoon, että se ei liity ystävien pelkäämään transfobiaan. Vivek Ojin Kuolema muistuttaa, että ennakkoluulojen pelko on joskus suurempi kuin itse ennakkoluulot. Ystävät yrittivät suojella Vivekiä, mutta olivat samalla hänen identiteettinsä ja vapauden tiellä. Koko maailman on nähtävä Nnemdi, jotta hän voi olla oma itsensä. Maailma ei välttämättä ymmärrä Nnemdiä, mutta hänen on silti pakko yrittää, jotta voisi elää täyttä minuuttaan vapaasti.

Vivek Ojin kuolema kuvaa seksuaalisuutta, identiteettiä, ennakkoluuloja ja häpeää koskettavasti. Jotkut vievät salaisuutensa hautaansa asti, ja toiset ovat aina enemmän kuin miltä vaikuttavat. Ihmiset haluavat määrittää toisiaan, mutta kategoriat ovat perinteisiin ja hitaasti muuttuviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin sidottuja. Lokeroimisen sijasta on tärkeää nähdä, kunnioittaa ja ymmärtää muita näiden omista näkökulmista käsin. Toista ei voi määritellä, oli kyse sitten seksuaali- tai sukupuoli-identiteetistä. Ainoastaan oman identiteetin määrittely on mahdollista, mutta sekään ei ole aina pakollista. Ositan sanoin: ”’Keitä me olemme määrittämään, mikä on mahdotonta ja mikä ei.’” Rakkaus ei tarvitse määritelmiä. Se näyttää oikean suunnan, vaikkei sanoja olisikaan.