Orjakuninkaan nousu ja tuho

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta (El reino de este mundo, 1949)

Suom. Jyrki Lappi-Seppälä.

Aviador, 2017. 161 s.

Kuubalaisen Alejo Carpentierin pääteoksena pidetty Valtakunta tästä maailmasta on omintakeinen yhdistelmä kronikointia, yliluonnollisuutta, raakuutta ja aistillisuutta. Tiiviin, joskin kuvailultaan rehevän romaanin tapahtumat sijoittuvat Hispaniolan saarelle, Ranskan vallankumouksen jälkeiseen vuoden 1791 suureen orjakapinaan ja sen pohjalta syntyneen Haitin valtion alkuvuosiin.

Teoksen tosielämän henkilöihin perustuva hahmogalleria avautuu ja sulkeutuu viuhkamaisesti. On siirtomaaisäntä Lenormand de Mézy, voodoopappi François Mackandal sekä vuonna 1811 Haitin kuninkaaksi itsensä julistanut kapinajohtaja Henri Christophe. Tarinan kehyksenä ovat Ti Noël -nimisen orjan vaiheet. Kaikkitietävä kertoja vaihtaa näkökulmaa hahmon tajunnasta toiseen väliin vaivihkaa, mikä luo unenomaisen vaikutelman.

Hersyvin hahmoista on rokokooröyhelöinen Temptation Island -heitukka, uhkea aatelisrouva Pauline Bonaparte, jolle matka siirtomaahan on ikään kuin trooppinen larppi. Paulinen ja hänen palvelijansa kautta Carpentier analysoi tarkkanäköisesti vallankäyttöä:

”Kun Soliman kylvetti Paulinea, tämä tämä tunsi kiellettyä nautintoa kosketellessaan palvelijansa lihaksikkaita kylkiä, mies puolestaan oli haljeta himosta katsellessaan emäntäänsä syrjäsilmin ja esittäessään tottelevaista koiraa, joka tunsi vielä piiskaniskut tuoreina ihollaan. Paulinella oli tapana piiskata Solimania vehreällä lehvällä niin kevyesti ettei se tehnyt kipeää ja naureskella orjan teeskennellessä kivun irvistyksiä. Häntä todellakin imarteli rakastuneen palvelijan aulius ylistää emäntänsä kauneutta.”

Harmiton eroottinen leikki asettuu puistattavaan valoon, kun sen kontekstina on yhteiskunta, joka perustuu todelliseen väkivaltaan. Pauline ei käyttäydy brutaalisti, kuten orjiaan ruoskivat plantaasinomistajat, mutta samat rakenteet mahdollistavat Solimanin tunteilla leikkimisen.

Kun valta-asetelmat kapinan edetessä murtuvat, kaikki suistuvat yhä pahempaan elosteluun. Tilalliset juopottelevat, irstailevat, raiskaavat lapsia ja syöttävät ihmisiä koirille. Toisaalta myös kapinoivat orjat omaksuvat isäntiensä porsastelun ja raakuuden, mitä kertoja kuvaa yhtä säälimättömästi.

Vallankäytön ja väkivallan erittelyn lisäksi niitä karnevalisoidaan ensimmäisiltä sivuilta asti: Ti Noël kiinnittää markkinoilla huomiota peruukkeja esitteleviin parturinliikkeen vahapäihin ja viereiseen teurastajan kojuun, ja häntä huvittaa ajatus, että ”vaalenneiden mullinpäiden vieressä samalla laudalla ja samalla liinalla oli tarjolla myös valkoihoisten herrojen päitä”. Ihmisten ja erilaisten ihmisfiguurien sekoittumisesta ja sulautumisesta tulee toistuva, valtasuhteiden vaihtumista korostava motiivi.

Kertomuksen huippukohta sijoittuu Henri Christophen valtakaudelle, Laferrière-linnoituksen rakennustöihin. Ti Noël saapuu paikalle sattumalta, huomatakseen, ettei ”mustaihoisten maailma” vastaakaan uskomattomia tarinoita, joissa mustat kuninkaat ovat sekä sotureita, metsästäjiä että pappeja – aivan muuta kuin keilapelejä harrastavat, toistaitoiset ja lähes lisääntymiskyvyttömät valkoiset hallitsijat.

Christophen valtakunta onkin vain musta toisinto Euroopasta valkosukkaisine ministereineen ja livree-pukuisine ajureineen. Toisinto se on sikälikin, että kuningas rakennuttaa pilviä hipovaa sitadelliaan orjatyövoimalla: ”Mahtavan työmaan uumenissa ahersi satoja miehiä kaiken aikaa ruoskan ja kiväärin ulottuvilla.” Vähän väliä joku mustista työläisistä horjahtaa korkeuksista tyhjyyteen, ja hänen paikkansa ottaa heti toinen.

Karmivia tapahtumia keventää Carpentierille tunnusomainen maaginen realismi. Fantasiaelementit tulevat tarinaan sen kuvaaman karibialaisen voodoo-kulttuurin myötä, ja niitä voisi tulkita orjuutettujen psykologiseksi suojakeinoksi hirveyksiä vastaan. Esimerkiksi kun Mackandal poltetaan elävältä torilla, muut orjat näkevät kaaoksessa vain karkuun lehahtavan siivekkään – miehen kun uskotaan kykenevän muodonmuutoksiin.

Romaania on houkuttelevaa verrata tänä vuonna ensi-iltansa saaneeseen Ryan Cooglerin Black Panther -elokuvaan. Sen musta utopia Wakanda ei ole Eurooppa-toisinto, vaan teemapuisto-Afrikka, jossa agraarikulttuuri kohtaa huipputeknologian, Afrikka-kliseet ja ”perinteet” feministisen eetoksen. Hyväntahtoinen supersankarielokuva tarjonnee kömpelyydessäänkin monille tarpeellista eskapismia ja tuntunee voimaannuttavalta etenkin maassa, jossa poliisi voi ampua nuorukaisen kadulla vain, koska tällä on huppari.

Black Pantherin representaatiot eivät kuitenkaan ole ongelmattomia. Antagonistina on nimittäin perheensä hylkäämä, slummissa väkivaltaiseksi oppinut Eric Killmonger, joka kaappaa Wakandan kuninkuuden. Paha kuningas, kuten Henri Christophe, on hirviö myös omilleen, vaikka haluaakin johdattaa rodullistetut kohti parempaa tulevaisuutta.

Filosofi Christopher Lebron kritisoi asetelmaa osuvasti The Boston Review-lehdessä: ”In 2018, a world home to both the Movement for Black Lives and a president who identifies white supremacists as fine people, we are given a movie about black empowerment where the only redeemed blacks are African nobles. They safeguard virtue and goodness against the threat not of white Americans or Europeans, but a black American man, the most dangerous person in the world.”

Killmongerin hahmon kyseenalaisuutta ei poista se, että hänen myönnetään olevan ”the monster of our own making”. Elokuvan lausahdus pätee tosin myös Christopheen: Haitin historia on vain yksi muistutus siitä, että uhrius ei ylevöitä ketään ja tilaisuuden tullen orja saattaa tarttua piiskaan. Mutta toisin kuin didaktiseksi äityvä Black Panther, Carpentier ei selittele eikä saarnaa – ainoastaan havainnoi. Tapahtumien moraalinen arviointi jää lukijan tehtäväksi.

Valtakunta tästä maailmasta on kaikessa kauheudessaan puoleensavetävää luettavaa. Tällaisten kaanonin ulkopuolisten klassikoiden julkaiseminen on kääntäjältä ja kustantajalta kulttuuriteko.