Złoty Potok
kuollut kukka

Perinnetietoista pyrähtelyä kulttuurin valtatiellä

Arvio
|
Joonas Säntti
|

Silvia Hosseinin tuore esseekokoelma kulkee tyylikkäästi linnunlaulun keveydestä anaalifistelin kurimukseen. Esseeminä on perinteinen intellektuelli, joka korostaa omaa vastahankaisuuttaan silloinkin, kun ajatus on yleisesti hyväksytty.


Silvia Hosseini:
Tie, totuus ja kuolema.
238 sivua. Gummerus, 2021.

Toisen esseekokoelmansa johdannossa Silvia Hosseini kuvailee aiheiden kasautuneen arkisesta sattumasta ja sattumisesta tavalla, jota voi verrata asunnon remontoimiseen: ”Näin materia kerääntyy ympärilleni samalla tavalla kuin ainekset kirjaan. Ne tarttuvat mieleeni eivätkä päästä irti ennen kuin ovat löytäneet paikkansa, seinältä, esseestä.” 

Jokseenkin raskaalla nimellä siunatun kirjan kokonaisuus on jäsennelty kevyen ja painavan vain näennäisille vastakohdille. Kirjoittaja haluaisi kirjoittaa ruumiin nautinnoista ja kivuista, siitä kuinka arkinen ja ylevä alituiseen vuotavat toisiinsa. Sopivatko persereikä ja linnunlaulu samaan kirjaan, Hosseini kysyy, mikä tuskin on muuta kuin retorinen kysymys. Totta kai sopivat! Keveyden vaaliminen voi kuitenkin olla erityisen vaativaa ja sen alituisena vaarana joutavan puolelle luiskahtaminen. Paul Valéryn usein siteeratun ohjeen mukaan tulisi olla kevyt kuin lintu, ei kuten höyhen.

Sopivatko persereikä ja linnunlaulu samaan kirjaan, Hosseini kysyy, mikä tuskin on muuta kuin retorinen kysymys. Totta kai sopivat!

Kuinka ollakaan, myös Hosseini muotoilee esseepoetiikkansa siivekkäiden mukaan: ”Haluaisin kirjoittaa niin että sanat lehahtavat ilmaan kuin lintuparvi.” Kirjoittajan kannalta keveyden vaikutelman taustalla on samanlaista kestävyyttä vaativaa purku- ja järjestelytyötä kuin remonttia tehdessä. Hosseinin esseetyyli onkin aina vaikuttanut tarkkaan mietityltä ja valmiiksi hiotulta. Hänen esseensä eivät juuri hapuile, ja jos ne ovat ajatuskokeita, ne tuntuvat muutamaan kertaan toistetuilta. 

 

Toisin kuin yleensä ajatellaan

Esseiden rytmi pyrähtelee lähtökohdan mukaisesti: lyhyissä alaluvuissa siirrytään nopeasti paikasta ja aiheesta toiseen. Vaikutelmaa kasvattaa esseiden kirjoittavan ja kokevan minän liukeneminen preesens-muodon kautta (”Näin luulen, kunnes…”). Iranista lähetetyissä ”matkakirjeissä” arkipäivän kohtaamisia rekisteröidään vaivattoman tuntuisella kattavuudella ja todetaan: ”Sellaistakin on olla muslimi”. 

Toisaalta Hosseini kuuluu niihin esseisteihin, jotka vaikuttaisivat melkeinpä harrastavan mielipiteitä. Usein tämä käy asemoitumalla jotain suosittua näkemystä vastaan. ”Jostain syystä aivoissani kaikki kiertää aina vastapäivään”, tekijä tiivistää. Tällainen hiukan kolumnistisesti vastahankaan asettuva esseeminä on jotenkin hyvin suomalainen intellektuellin rooli. Selkeää kieltä, tiiviitä mielipiteitä, kuivaa huumoria ja mielellään vielä pari Twitterissä helposti siteerattavaa näpäytystä. Hosseini taitaa erinomaisesti tolkun ihmisen tyylilajin. 

Hosseinilla on mainio kyky löytää juuri sopivan kärkevä tiivistys, esimerkiksi kuvitellessaan miltä eurooppalaiset ristiretkeläiset näyttivät kehittyneemmän kulttuurin asukeille. Uskonsoturit olivat ”mölisevä joukko kakanhajuisia öykkäreitä, jotka turvautuivat tiedon sijaan jumalantuomioihin ja manaamiseen”. Vaikka ei jakaisi kirjoittajan näkemystä feministisen retoriikan tavasta uusintaa marttyyrin asemaa, voi ihailla hänen tehokasta tapaansa kiteyttää paradoksi: ”Nainen saa tilaa ja äänen, ja hän käyttää sen kysymällä, miksei naisille anneta tilaa ja ääntä”.

Hosseini taitaa erinomaisesti tolkun ihmisen tyylilajin.

En tarkoita, että kirjoittaja olisi riidankylväjä tai ammattinarisija, päinvastoin. Esseiden minä kutsuu puolelleen jo suhteellisuudentajunsa kannalta. Hosseini ei ota identiteettiään liian vakavasti tai kiveen hakattuna. Hän miettii, onko esseistille ominainen matkustamisen tarve seurausta kaukokaipuugeenistä vai ihan vaan onnistuneesti markkinoiduista kulttuuriarvoista. Hän muistaa todeta, että vaikka kyky nauttia omasta ruumiista voi tuntua hänelle tärkeältä kapinan muodolta, se ei mitenkään ”paranna maailmaa”.

Omalla kohdallani samastuminen tekijän arvoihin yltää myös tarkempiin mieltymyksiin. Jaamme rakkauden munakoisoruokiin ja ymmärryksen Jane Austenin yhteiskunnallisuudesta, samoin kokemuksen ”ongelmallisuudesta” puhumisen ongelmallisuudesta. On pakko ihailla Hosseinin kykyä löytää täydellisen sopivia sitaatteja. Itsensä perusteleva oppineisuus, jossa jotain vanhaa siteerataan sen tarkkuuden vuoksi, ei tunnu esseissä turhalta painolastilta. Siitä välittyy myös tärkeä humanistinen eetos, joka muistuttaa asioiden jatkuvuudesta, siitä että nykyhetken ilmiöitäkin voi toisinaan katsoa vanhasta käsin. Hienon kuvauksen itseidentiteetin ristiriitaisuuksista voi löytää vaikka Montaignen kirjan sivuilta, ja esseistin ihailemaa lintujen kulttuuria ovat runoilijat havainnoineet ajan sivu.

 

Kohtuullista kritiikkiä

Perinteisyys näkyy Hosseinin esseissä toisinaan vähemmän positiivisessa mielessä, sillä ne eivät tarjoa paljon täysin uudelta tuntuvia näkökulmia. Esimerkiksi matkailusyyllisyyden käsittelyssä kuljetaan hyvin tutuilla reiteillä. Lentämisestä kieltäytyjät ovat ryhtyneet ”moraalisiksi esikuviksi”, toteaa esseisti, joka ei itse halua tehdä mitään niin reteetä, vaikka näkee kaikki samat ongelmat. Onhan yksilön vaikutusmahdollisuuksien korostaminen muutenkin haihattelua, koska planeetan tulevaisuuteen vaikuttavat lähinnä yritykset ja poliitikot. On siis hyvä rajoittaa lentämistä, mutta väärin syyllistää lentokoneeseen astuvaa pientä ihmistä. Tämä on varmaan ihan totta, ja samalla näkemys, jonka kirjan yleisö luultavasti jo jakaa.    

Välillä teksti lähestyy tietokirjallisuutta, erityisesti Hosseinin kirjoittaessa Iranista ja muslimien merkityksestä keskiajan Euroopassa. Kun alkaa miettiä islamilaisen kulttuurin vaikutusta tieteellisen maailmankuvan yleistymiseen, voi havaita miten monella tapaa ”eurooppalaisuus” rakentuu näennäisen vastakohtansa varaan. Jopa italialaisen keittiön perusainekset on tuotu itämaista. Nykyhetkessä Hosseini haluaa muistuttaa iranilaisten välisistä eroista, yksilöllisyydestä, arjen kapinallisesta huumorista ja siitä kuinka uskonnollinen konservatismikin tarjoaa paradoksaaliset vapautensa. Onhan siinä jotain hillitöntä, että äärimmäisen homofobian vuoksi Teheranissa on helppo päästä sukupuolenkorjaukseen, koska sitä pidetään ongelman ”käytännöllisenä ratkaisuna”.

Itsensä perusteleva oppineisuus, jossa jotain vanhaa siteerataan sen tarkkuuden vuoksi, ei tunnu esseissä turhalta painolastilta. Siitä välittyy myös tärkeä humanistinen eetos, joka muistuttaa asioiden jatkuvuudesta, siitä että nykyhetken ilmiöitäkin voi toisinaan katsoa vanhasta käsin.

Mukavaa tyylivaihtelua tarjoaa rakenteeltaan erilainen essee ”Kuka minä olen?”, jossa minuuden sisäisiä ristiriitoja asetellaan lyhyisiin numeroituihin tekstijaksoihin. Essee on tyylikäs, mutta toivoisin sen käyttävän lähtökohtaansa radikaalimmin ja parveilevan vähän haastavammin, jos ei välttämättä laajemmalle. ”Olenko ärsyttävän epäjohdonmukainen?” esseen ääni kyselee, ja vastaisin: et tarpeeksi.

Feministisen politiikan pohdinta alkaa Jack Kerouacin Matkalla-romaanin käsittelystä ja keskittyy aika vahvasti kysymyksiin kaanonin purkamisen tarpeesta. Argumentit ovat jälleen aiemmista keskusteluista tuttuja. Hosseini tähdentää fiktion kertomistilanteen monitulkintaisuutta ja sitä, että maskuliinisuuden kuvaus ei tarkoita maskuliinisuuden ihannointia. Myös maailmankuvaltaan arveluttavaa fiktiohahmoa voi, ja on tärkeäkin osata rakastaa ”siinä tilassa, joka avautuu kirjan ja lukijan välissä”.

Mieskirjoittajien teosten ymmärtäminen ainoastaan miesten tarinoina on kerrassaan ”möhkälemäistä typeryyttä”, Hosseini toteaa, enkä näe monen feministisen lukijan tällaisen toteamisesta raivostuvan. Kärjistykset ovat periaatteessa ymmärrettäviä vastareaktioita miehen asemalle yleisihmisenä ja naisten väheksymisille naiskirjailijoina, mutta kahdesta väärästä on vaikea rakentaa yhtä oikeaa. Jatkan nyökyttelyä, kun Hosseini toteaa naiskokemuksen yleistämisen vaarat ja täydellisen historiattomuuden. Ainakaan tämän kirjoituksen perusteella en osaisi lukea Hosseinia feminismin kriitikkona, vaan hänen arvostelunsa kohdistuu samoihin yleistyksiin, joita feministiset taiteentutkijat ovat pitkään kritisoineet. Tulkinnan dynamiikan, identifikaation erilaisten mahdollisuuksien ja tekstien moniäänisyyden pohdinta ovat keskustelun vanhoja perusaiheita. Hosseini kritisoi Saara Turusen ja Sally Rooneyn teoksia, ja sen tulisi olla ihan sallittua feministin toimintaa.

Ainakaan tämän kirjoituksen perusteella en osaisi lukea Hosseinia feminismin kriitikkona, vaan hänen arvostelunsa kohdistuu samoihin yleistyksiin, joita feministiset taiteentutkijat ovat pitkään kritisoineet.

Esseissä kritisoidaan napakasti myös sijoittavien mimmien uusliberalistista feminismiä, joka tarjoilee ”thatcherismin lempeää tofuversiota” ehdottaessaan, että tasa-arvoa parannetaan pitämällä huolta itsestä. Mielikuville rakentavaa aikalaispolitiikkaa ehdotetaan jälleen klassikon erilaisesta tiedosta käsin luettavaksi. Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo tarjoaa kiinnostavan peilin 2000-luvun suhdekuvioille, ei niinkään romanttisena kuin pääomakertomuksena.

Pidän kiinnostavana Hosseinin tapaa ottaa etäisyyttä poliittisen identiteettinimikkeen tuottamaan yhtenäisyyteen: ”en halua olla feministi, vaan ihminen, joka käyttää feministisiä työkaluja”. Kiinnostavaa tässä on nimenomaan minäkeskeisyydestä vapauttava osallistuminen, ei niinkään ensimmäisen lauseen kieltäytyminen. Sikäli kuin jotain on pakko olla, kutsun itseäni mieluusti feministiksi, mutta painotus voisi siirtyä jonkin tekemiseen jonakin olemisen sijaan. Ehkä kaikki mikä poliittisessa ismissä identiteettinä on metelöimisen arvoista, sisältyy joka tapauksessa tekoihin?

 

Tekijän ruumis

Henkilökohtaisimmat aiheet löytyvät kirjan Kuolema-osastolta, vaikka tekstien painotus on enemmän toisten, fiktiivisten ja todellisten, kärsimyksissä ja luopumisessa. Hosseini kysyy, voiko menettämisen taitoa opetella ja miten. Kirjailijan nuorena kuolleen veljen poissaoloa ei voi kuvata kuin poissaolon kautta, ”puuttuva on eniten läsnä”.  

Kokoelman mestarinäyte on säästetty loppuhuipennukseksi. ”Ihminen on kakkasäiliö, ja minun säiliöni vuotaa.” Siinä jälleen yksi esseistin taitavista kiteytyksistä, joka tällä kertaa seuraa perianaaliabsessin ja anaalifistelin hoitoprosesseista. Osasin odottaa, että kirjassa saavutaan jossain vaiheessa peräaukon äärelle, mutta ”Aurinkokuningattaressa” tekijän suorapuheisuus tuotti yllätyksen. 

Kun kontrollin katoamiseen ja kipuun liittyviä tilanteita katsotaan näin humoristisella ja kulttuurisesti rikkaalla tavalla, syntyy jotain vapauttavaa.

Jos haluat tietää – ja kuinka et haluaisi – miltä kakkaaminen tuntuu perseen räjähtämisen jäljiltä, tai millaista pakokauhua hoitoprosessit aiheuttavat, niitä kuvaillaan verrattoman kamalasti. Ihailen Hosseinin tapaa kirjoittaa kainostelematta sairauden tuottamasta yksityisyyden katoamisesta ja parisuhteen noloista hetkistä. Myös sivullisten hyväntahtoisista reaktioista, kuten hoitohenkilökunnan tavasta kiusallistaa ruumiilliset vaivat laajemmaksi identiteettikriisiksi, syntyy omanlaistaan absurdia komiikkaa. ”Naiseuskin kärsii”, voivottelee terveydenhoitaja. Suurin lohtu löytyy lopulta kulttuurihistorian tarjoamasta anekdoottiryppäästä, olihan sama ongelma itse Aurinkokuninkaan riesana. Kulttuuriperinnön arvostajan esikuvaksi löytyy siis tässäkin tapauksessa ”likainen ranskalaisukkeli 300 vuoden takaa”.

Kun kontrollin katoamiseen ja kipuun liittyviä tilanteita katsotaan näin humoristisella ja kulttuurisesti rikkaalla tavalla, syntyy jotain vapauttavaa. Ehkä nimenomaan sitä henkevää keveyttä, joka osaa harpata sen yli mikä paskassa on pelkkää paskaa.