Sally Rooney

Pessimististä chick litiä - arviossa Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken

Arvio
|
Krista Lehtonen
|

Sally Rooneyn juhlittu romaani asettuu samaan traditioon liian monien naistaiteilijakuvausten kanssa. Itsetuhoisuus on ulospääsy umpikujasta.


Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Suom. Kaijamari Sivill

alkuteos Conversations with Friends, 2017.

350 s. Otava 2019.

 

”Kun Nick oli lähtenyt asunnolta, otin pienet kynsisakset ja leikkasin reiän vasemman reiden sisäpintaan”, kirjoittaa Sally Rooney (s. 1991) poikkeuksellista kansainvälistä huomiota nauttineessa esikoisteoksessaan Keskusteluja ystävien kesken. ”Tuntui, että piti tehdä jotain dramaattista, jotta lakkaisin ajattelemasta miten pahalta minusta tuntui, mutta haava ei parantanut oloa yhtään.”

21-vuotias Frances on yksi muunnos siitä kirjallisuuden arkkityypistä, joka opiskelee yliopistossa, potee kroonista rahapulaa ja tahtoo kirjailijaksi. Isä on alkoholisti ja Francesin tausta muutenkin niin köyhä ja nolo, ettei siitä voi kertoa kenellekään. Myös ystävyys- ja seksisuhde entiseen tyttöystävään, Bobbiin, on vähintäänkin monimutkainen. Kun Frances alkaa kärsiä tuntemattomasta sairaudesta ja ajautuu salasuhteeseen naimisissa olevan Nickin kanssa, alkaa jo entuudestaan tuttu itseinho kasvaa käsittämättömiin mittasuhteisiin. Ahdistus on päästävä purkamaan jotenkin. Ehkä kynsisaksilla?

Kuvio on tuttu liian monista naisiin keskittyvistä taiteilijuuden kuvauksista. On kuin naiset voisivat kasvaa vain kohdistamalla itseensä järjestelmällistä väkivaltaa. He käyttäytyvät itsetuhoisesti miessuhteissaan (Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä), viiltelevät itseään (Elfriede Jelinekin Pianonopettaja) tai työntävät vanupuikon tärykalvonsa läpi (päähenkilö Hannah Girls-tv-sarjassa). Ehkä näin on tosielämässäkin: tytöt on perinteisesti opetettu kohdistamaan ympäristöstä kumpuava ahdistus ja viha itseen, ei koskaan itse ympäristöön.

Tämä välittyy tietysti myös kirjallisuuskeskusteluun. Naisoletettuja kehutaan tottuneesti tällaisten psykologisten umpikujien kuvauksista vähän samaan tapaan kuin miehiä entisaikaan ansioistaan sukuromaanien saralla.

Asetelma on kyllästyttävä. Tunnen altistaneeni itseäni itsetuhoisille naisille jo aivan tarpeeksi. Tosielämässä ihmiset tuntuvat olevan kykeneväisiä purkamaan ahdistustaan esimerkiksi yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Voisiko tämä näkyä myös kirjallisuudessa?

Kaikkia taiteessa esiintyvä väkivalta ei järkytä, mutta itselleni se aiheuttaa yleensä voimakasta fyysistä pahoinvointia. Mitä kamalampi olo, sitä todemmalta väkivalta tuntuu. Tällä kertaa pahoinvoinnin vaaraa ei kuitenkaan ole. Frances repii kynsillään käsivarteensa haavan, mutta minä en tunne mitään.

En eläydy Francesin kipuun, koska väkivallan käsittely on teoksessa pinnallista. Se on kuin joku tavallinen ja tylsä pippuri, helppo valinta, jota nyt vaan on lisättävä muutaman lauseen verran sinne tänne, kun muutkin laittavat.

Huomaan, etten hirveästi pidä teoksesta, vaikka tavallaan pitäisi: on naisten välisen ystävyyden syvällistä kuvausta, Irlannin kulttuuripiirien ruodintaa ja toimivaa ironiaa. Teoksen parissa viihtyy samaan tapaan kuin ihan hyvän tv-sarjan, mutta siihen se sitten jääkin. Isot aiheet tuntuvat päälleliimatuilta.

Osasyy tähän saattaa olla, ettei Rooney sido yksilöiden ongelmia laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Fokus pysyy alusta loppuun psykologisessa kuvauksessa, joka ei selity ympäristöstä käsin. Näin siis siitä huolimatta, että hahmot ovat näennäisesti yhteiskunnallisesti tiedostavia. He määrittelevät identiteettinsä ironisesti sellaisilla termeillä kuin biseksuaali kommunisti tai neuroottinen individualisti, mutta käytäntöön kategoriat eivät pääse. Vaikka tarkoituksena olisikin kuvata Y-sukupolven pinnallisuutta ja itsekeskeisyyttä, on tylsää lukea kirjaa, jossa aatteet ovat taas vain vaatteita, joihin hahmot pukeutuvat kuuluakseen performanssiin nimeltä Dublinin kulttuurieliitti.

Sama koskee teoksen loputonta dialogia, joka muuten on nautinnollisen sujuvaa ja realistisen tuntuista – aina siinäkin määrin, että Rooneyta on alettu kutsua Snapchat-sukupolven Salingeriksi. Poseeraavat illalliskeskustelut, humalassa lähetetyt sähköpostiviestit ja kaikki muu flirtti onnistuvat vain tökkimään keskustelukumppanin todellisuutta kaiken olennaisen jäädessä lopulta sanomatta. Taukoamattomasta keskustelusta huolimatta nihkeän ironian taakse kätkeytynyt Frances onkin läpi teoksen niin loputtoman yksin ja haavoittuvainen, ettei tiedä kuka on tai mitä tuntea.

Rooneyn kuuluisa dialogi ei ole Kaijamari Sivillin suomennoksesta juuri kärsinyt. Yksittäiset sanavalinnat, kuten sähköpostista puhuminen meilinä, saattavat pistää ”Snapchat-sukupolven” edustajien korvaan, mutta muuten puhekieleen nojaava dialogi soljuu ongelmitta eteenpäin.

Parasta teoksessa on Francesin ja Bobbin välisen suhteen kuvaus. Kaikesta siihen liittyvästä sotkusta huolimatta kyse on jostain teoksen maailmassa poikkeuksellisen rehellisestä ja aidosta. Keskustelu teoksen ympärillä onkin keskittynyt kiittelemään Rooneyta tuoreesta lähestymistavasta kahden naisen väliseen ihmissuhteeseen, joka ei suostu taipumaan yhteiskunnan normien mukaiseksi. Kuten Frances itse asian muotoilee: ”No Bobbi ei sinänsä ole mun tyttöystävä. Meillä on seksiä, mutta se on mun nähdäkseni tapa testata parhaan kaveruuden rajoja.”

Lopulta teoksen pääpaino on harmillisesti kuitenkin nuoren naisen ja varatun vanhemman miehen välisessä rakkaussuhteessa. Kuvioon keskitytään niin kiinteästi, että teos liukuu vähitellen tarkoituksettoman tuntuiseksi chick litiksi. Rooney kyllä päivittää läpikotaisin tuttua asetelmaa onnistuneesti 2010-luvulle, mutta samalla siihen keskittyminen syö tilaa toisilta, kiinnostavammilta aiheilta. Siksi niin sairauden, seksuaalisuuden kuin väkivallankin käsittely jää auttamattoman pinnalliseksi. Samoin käy Francesille hahmona: kuten kaltaisensa arkkityypit aiemminkin, hän on valmis uhraamaan kaiken tunteakseen itsensä hetken ajan halutuksi ja hyväksytyksi.

Chick litiksi Keskusteluja ystävien kesken olisi kuitenkin pessimistisintä lukemaani. Siinä missä aiemmin vaikeuksien takana odotti palkinto ja ainakin vähän parempi tulevaisuus, Francesin elämässä ei moni asia muutu. Nimeämättömät ihmissuhteet satuttavat ja kaikki pysyy yhtä sotkuisena kuin aina ennenkin.