Proletariaatin Vergiliukset
Katsotaanhan puhelimiakin on vyöryvä monologi ja räntti nykymaailman tilasta, siitä miten kaikki on pilalla. Voiko kirjallisuuskaan enää pelastaa?
Arsi Alenius:
Katsotaanhan puhelimiakin.
137 s. Kosmos 2023.
Arsi Aleniuksen toinen romaani Katsotaanhan puhelimiakin on nyky-yhteiskunnan diagnoosi, joka onnistuu tiiviistä esitystavastaan huolimatta välttämään kaikkein helpoimmat vastaukset ja kliseet. Tässä tapauksessa tiiviys tarkoittaa, että teos kutsuu purkamaan itseään auki. Joidenkin teosten sanotaan vaativan lukijoiltaan paljon – Katsotaanhan vaatii lukijalta suoraan puhuttelemalla sekä ennakoimalla tämän tulkintaa kirjasta ja kyseenalaistamalla tämän motiiveja. Moni kirja vaatii myös lukijaansa muuttamaan joko elämäänsä tai maailmaa. Alenius vaatii molempia yhtä aikaa.
Ensimmäistä, esseemäisempää lukua seuraa toinen ja viimeinen luku, joka muistuttaa kirjailijan ja lukijan välistä kissa ja hiiri -leikkiä. Kappalejaot ovat harvassa. Muutama metafora ja analogia toistuu. Yhteiskuntaa verrataan laivaan, kuten jo Platon teki Valtiossa. Soutamista kuvataan sekä toimistotyöläiselle hyödyllisimpänä kuntosaliliikkeenä että yleisempänä ilmauksena sellaisen yksilön toiminnalle, joka taipuu yhteiskunnan odotuksiin, sopeutuu helppoon elämään ja saapuu markkinalogiikan palkittavaksi. Laiva paljastuu orjakaleeriksi.
Tauottomuudesta huolimatta teksti on hallitusti rakennettu. Monologi? Toki. Saarnakin, kuten takakansi sisältöä luonnehtii. Mutta Internet-ajalle sopivasti myös räntti tai rant, siis eräänlainen avautumisen muoto, jossa puhuja paljastaa yhteiskunnasta jotain mätää, sanoittaa kanssasoutajien epämääräisiä tuntoja ja kertoo mitä ongelmien ratkaisemiseksi pitäisi tehdä. Aleniuksen räntti koskee erityisesti kirja-alaa, jonka ongelmat ovat myöhäiskapitalismin ongelmia.
Ränteissä voi olla kyse katarsiksesta, mutta niihin sisältyy myös poliittisen subjektiviteetin muovaamista. Vaikka ne ovat tunteellisen henkilökohtaisia, niiden kritiikki osuu usein toisiin ihmisiin, tekopyhyyteen ja identiteetteihin. Samoin Aleniuksen kirjassa kritiikki ei kohdistu ikinä vain yhteiskuntaan, vaan myös lukijaan, oli kyse sitten paksuja kirjoja statuksen vuoksi kahlaavasta porvarista, äänikirjojen kuluttajasta tai kirjallisuuskriitikosta, joka luulee jo tietävänsä mihin käsillä olevassa teoksessa ollaan menossa. Aleniuksen räntissä kritisoidaan myös kirjallisuusmaailman henkilökeskeisyyttä. Ongelma henkilökeskeisessä kulttuurikentässä on, että lukijat etsivät ihailtavaa ihmistä löytääkseen pakostakin vain kirjailijan, joka on asemaansa päästäkseen joutunut kirjoittamaan kosiskelevia apurahahakemuksia, käymään latteita keskusteluja yhteiskunnasta, sensuroimaan todellisia tuntojaan kollegoistaan ja muilla tavoin tasapäistämään itsensä: "Ihmistä, sitä sinä luulet haluavasi ja saavasi, mutta taas yhden orjan sinä löydät sieltä sileiltä, hieman kuivilta ja uudentuoksuisilta sivuilta tai näyttösi sinisen, silmät tuhoavan valon seasta." Toisaalta täytyyhän tavanomaisuuden ja orjuuden välttävällä kirjailijallakin (jollaisena kertoja itseään pitää) olla egoa ohjaamassa kirjoittamistaan; eikä tuo kirjailijan työssä loistava ihmisen itsekäs puoli ole välttämättä miellyttävä.
Aleniuksen räntti koskee erityisesti kirja-alaa, jonka ongelmat ovat myöhäiskapitalismin ongelmia.
Kirja itse selittää epäsuorasti muotoaan pohtimalla, miksi vihaisten miesten voimakkaat kielteiset tunteet ovat niin pitkään dominoineet kirjallisuushistoriaa. Niissä on ongelmallisuuksista huolimatta jotain huomion nappaavaa, jota mikään kiltti ja huomaavainen kertoja ei tavoita. Tässä tulee ilmi kirjallisuuden erityislaatuisuus: ”[...]se on taiteista ainoa, joka voi todella kritisoida, itseäänkin. Kirjallisuus on negaation taidetta". Samaan aikaan vihan asema kirjallisuushistoriassa saa kysymään, onko sen matkiminen enää järkevää vai vain konventioiden jatkamista niiden itsensä vuoksi: "Mitä jos oman pimeän puolensa paljastaminen ei olekaan mikään universaali mainetyö vaan yksinkertaisesti itsensäpaljastamista?"
Räntin sukulainen on diatribi, hellenistisille filosofeille tyypillinen moraalisen puheen viihdyttävä muoto. Diatribiä edustaa esimerkiksi Paavalin Roomalaiskirje, joka on suunnattu hypoteettiselle vastaanottajalle, mutta jonka oikea tarkoitus on vakuuttaa lukija, oli hän kuka tahansa. Hypoteettinen lukija on läsnä myös Aleniuksen teoksessa, kuten todettua. Löytyy romaanista messiaaninen sanomakin. Opus Vei -blogissaan Alenius mainostaa teostaan näin:
"Kirjani lopettaa kaiken julkisen keskustelun. En tarkoita tätä mitenkään ironisesti. Sosiaalinen media, keinoäly, älypuhelimet, kirjan kuolema, internet ja ilmastonmuutos, sukupuolten väliset vastakkainasettelut, kulttuurisodat, taiteen tukeminen, politiikka... näistä puhuminen tämän jälkeen tulee osoittautumaan mahdottomaksi."
Liioittelu on kirjassa harmoniassa oivaltavan kritiikin kanssa. Teos kuvaa, kuinka uudenlaisen mielenterveydestä avoimesti puhumisen kulttuurin kääntöpuolena on puhuvan subjektin (usein nuoren naisen) riisto sikäli kuin avoin puhe tapahtuu markkinalogiikan luomassa ympäristössä, joka on myös nopeasti valmis tuotteistamaan trauman. Tässä mielessä "Ruumiillista työtä tehneen miespuolisen tehdasproletariaatin riisto on toiminut siemenpääomana naisten ja nuorten, ja erityisesti nuorten naisten, riistolle." Katsotaanhan on kapitalismin kritiikki, tosin ei-banaalilla tavalla. Se ottaa huomioon systeemitason väkivallan lisäksi arkipäivän vallankäytön ja digiajan riiston.
Luen Aleniusta tanskalaisen kommunistisen filosofin Søren Maun rinnalla. Maun teos Mute Compulsion: A Marxist Theory of the Economic Power of Capital on herättänyt Marx-tutkimuksessa huomiota analyysillaan pääoman vallan luonteesta. Maun mukaan kapitalismissa valtaa käyttää toki omistava luokka ei-omistavia kohtaan, mutta suuremmassa mittakaavassa pääoman valta ulottuu kaikkiin työntekijöistä kapitalisteihin, vaikkakin eri tavoin. Pääoman valtaa kuvaa erityisen hyvin Marxin ajatus “mykästä pakottavuudesta”, jota Alenius ilmentää teoksessaan esimerkillisesti esikoiskirjailijahahmon kautta. Kuviteltu esikoiskirjailija miettii miksi hän ei ottaisi koppia henkilöbrändäyksestä ja kaupallisesta yhteistyöstä – ottavathan muutkin, jopa vähemmän lahjakkaat kirjoittajat: ”Miksi hävetä, varsinkin kun hänellä oli vain yksi elämä”. Kuvaus tuo taidokkaasti esiin mekanismeja, jotka pehmeästi sysäävät fiksujakin ihmisiä riistettäviksi.
Tulkitsenko kirjaa liikaa yhteiskuntateoriana sen kaunokirjallisten piirteiden kustannuksella? Ehkä. Mielestäni näiden ero ei kuitenkaan ole aina ehdoton. Otetaan vaikka itse Marx, joka oli kirjallisuuden harrastaja. Pääomassa on paljon viittauksia kaunokirjallisuuteen, mutta erityisesti siinä näkyy Danten vaikutus. Jumalainen näytelmä oli Marxin lempikirjoja, jota hän luki uudestaan ja uudestaan. Poliittisen filosofian tutkija William Clare Roberts onkin osoittanut, että Pääoma seuraa rakenteeltaan Danten Helvettiä. Marx näki itsensä proletariaatin Vergiliuksena, sillä väkivallan ja petoksen kerrokset Helvetissä löytävät vastineensa kapitalismin historiasta ja nykyhetkestä.
Lopussa Katsotaanhan tarjoaa lyhyen analyyttisen esityksen kapitalismin historiasta ja nykytilasta, mutta kritiikin tasolle jäämisen sijaan se menee pidemmälle ja vastaa Leninin kuuluisaan kysymykseen Mitä on tehtävä? Ratkaisuksi tarjotaan työväen (ja työttömien) itsensä organisoimista työläisneuvostoiksi, jotka liittyvät toisiinsa jopa yli valtiorajojen. Ajatus on aidosti kiinnostava ja muistuttaa autonomisen marxismin teoriaa puolueen ja ammattiliitot ohittavasta, työväen suorasta järjestäytymisestä.
Lopun pohdinnassa on häivähdys kaunista sielua, joka ihmettelee: en kai minä voi olla ainoa, joka näkee, että maailma on perseestä? Teos tuntuu muutenkin ohittavan olemassa olevat vastarinnan muodot. Aktivisteja pidetään pehmeitä arvoja valtaapitäville turhaan huutavina ihmisinä tai sitten kovapuheisina mutta hukassa olevina radikaaleina. Niin paljon kuin pidinkin kirjasta, jäin haaveilemaan jatko-osasta, joka on kirjoitettu työpaikalla organisoivan näkökulmasta, positiosta, josta yhteiskunnan todelliset jakolinjat sekä aktivismin ja järjestäytymisen realiteetit tulevat yhtä käsinkosketeltavaksi kuin kirja-alan tekopyhyys tässä teoksessa.
Kritiikki on alun perin julkaistu Nuoren Voiman Kirja-numerossa (1/24).
